maanantai 11. tammikuuta 2016

Äijä pukeutuu lämpimästi



Tämä kirjoitus sai virikkeen sunnuntain (10. tammikuuta 2016) Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Siinä toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoitti lasten pukeutumisesta lämpimästi, ei äijien.

Se äijä olen minä itse. Pukeutumisessani on viime päivinä ollut ongelmia. En osannut varautua, että Helsingissä pakkanen voi laskea kahdenkymmenen asteen huonommalle puolelle.

Edessä oli lähtö pienen porukan mukana saunaretkelle Raaseporin suunnalle. Siellä on entisen työnantajani omistama rantahuvila.

Kun kaivoin riittävän kauan vaatekaappeja, löytyi pipo ja villalapaset. Reikä peukalonhangassa oli esteettinen haitta, ei merkittävä lämmön kannalta. Villasukat olin jo aiemmin ottanut kotikäyttöön. Löytyi ikivanha pitkähihainen mainospaita, kovin kireäksi käynyt. Pitkälahkeisia alushousuja ei löytynyt vaikka kuinka etsin. Pelastukseksi löysin vanhat fleecehousut, jotka olivat sen verran kireät, että mahtuivat farkkujen alle.

Retki oli pelastettu. Talvikengät ja hupullinen toppatakki löytyivät helposti. Samoin kaulaliina.

Hesarin jutussa toimittaja pohtii keinoja, joilla vanhemmat voivat perustella lapselle tai nuorelle, miksi on pakko pukeutua kunnolla pakkasella. Lääketieteelliset syyt pelottelevat aivojen jäätymisellä, virallistyyppiset syyt uhkailevat heitteille jätetyn lapsen huostaanotolla, sosiaaliset syyt tarkoittavat naapurien mietteitä kun näkevät, kulttuuriset syyt vaativat pukeutumaan maassa maan tavalla, suvunperintösyyt  pistävät muistamaan, miten ukille kävi sodassa, uskonnolliset syyt julistavat, että turhamaisuus on syntiä.

Kaikki nuo pätevät pieneltä osalta minuun. Olen kyllä aika kuumaverinen, en ole palelevaa sorttia. Hansikkaita en ole tottunut käyttämään ollenkaan, sillä sormia ei palele. Pipo pistää tukan rumasti littuun. Ja mikä tärkeintä, en lähde pitkäksi ajaksi ulos pakkasella. Eikä pahoja pakkasia juuri ole osunut kohdalle moneen vuoteen.

Nyt osui, mutta lähtemään pääsin ja tunsin olevani hyvin varustautunut. Perillä odotti lämmin huvila, eikä tarkoitus ollut ulkoilla. Syötiin, juotiin ja saunottiin. Ulkoilu jäi jäähdyttelyyn laituriterassilla löylytauoilla. Lamput vain valaisivat hyytävän kylmää yötä ja merenrantaa.

Paitsi että mukaan oli taas kerran sattunut häirikkö. 

Blogini pitkäaikaiset lukijat taitavat jo aavistaa. Häirikön nimi on neiti B., entinen sihteerini.

Neiti B. osoitti sormellaan laiturin päästä noin 40 metrin päässä olevaa isoa sileää kiveä ja sanoi:  "Mennäänpäs tuosta mokoman veden yli niin että heilahtaa." Sitten hän laskeutui tikkaita pitkin veteen ja lähti uimaan kohti kiveä. Kohta hän nousi kivelle ja vilkutteli sieltä, että tulkaapas nyt perässä.

Kukaan ei tullut perässä. Kohta sihteeri lähti paluumatkalle. Laiturilla hän ilmaisi pettymyksensä meihin muihin.

Miten joku voi olla niin ylivoimainen joka asiassa. Minä kokeilin, miltä vesi tuntuu. Polveen asti upotin toisen jalan. Sekunti riitti. Onneksi saunan lämmössä jalka vielä tointui kävelykelpoiseksi.

Ilman vaurioita selviydyin seuraavana päivänä kotiin. Karaistuneena kiersin täysissä talvivarusteissa Lux Helsinki -valokierroksen. Nyt saisi kyllä näiden koettelemusten jälkeen talvi jo vähitellen kääntyä kevääksi.





5 kommenttia:

Partapappa kirjoitti...

Aina niitä häiriköitä sattuu paikalle.
Tästä meiltä on kouluun 200m. Tai siisa ala-asteelle on 500m mutta tarina tapahtui tässä yläkoulussa.

Oli eka talvinen päivä ennen 2000 lukua ja sanoin pojalle et nyt sit hattu päähä ku meet kouluu. Poika siihen että; mutku pojat sano et kovat pojat ei käytä pipoa...
Sanoin että sano niille et tosikovat käyttää. Seuraavana päivänä oli kaikilla pipot päässä.

Niin että kyllä teidän siellä etelässä kelpaa. ;D

Lauri kirjoitti...

Hauskasti olet kirjoittanut ja ... niin tosi pukeutumisjuttu!

kariav kirjoitti...

Sama vika Rahikaisella, eli "Mr Rahikainen has got the same problem", kuten eräs suomalainen vientimies loihe lausumaan kansainvälisessä seurassa. Minäkään, huolimatta kylmemmästä leveyspiirisijainnistani, en ole löytänyt pitkiä alushousuja, vaikka viime talvena sellaiset vielä oli. Mitä taas tulee tuohon mainitsemasi toimittajan sukunimeen, farkkujen alle viritettävät college- tai fleecehousut ovat liian paksut vyötärön kohdalta, ja ne on vedettävä mahdollisimman ylös, tosin vielä enemmän kuin toimittajan mäkihyppääjäkaimalla. Villapusero sitten peittää housujen vyötärökerrostuman.

Heidi kirjoitti...

Helsingissä on kylmempää (tuulee) kuin sisämaassa, mutta siellä on pakko hienostella, joka ei taas näissä ihanissa junttikaupungeissa kuten vaikka Tampere tai Kuopio, ole lainkaan tarpeen. On mahdollista pukeutua sään vaatimalla tavalla.

Roope Dessutom kirjoitti...

Kommenteissa tulee esiin jotakin hyvin olennaista. Pipon saa parhaiten houkuteltua päähän viekkaudella ja vääryydellä. Pitkien kalsareiden korvikkeeksi tulevien fleecehousujen vyötärö on joko nostettava melkein kainaloihin tai sitten laskettava puolitankoon, sinne ... paikkeille. Minä valitsin jälkimmäisen, mutta ei se tuntunut mukavalta. Hienostelusta on eittämättä kysymys täällä metropolissa ainakin pipon osalta. Jos kommentaattori olisi minut livenä nähnyt, hän ymmärtäisi, kuinka tuhoisa pipo olisi elegantille kampaukselleni.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...