Ensin
kaveri täytti pyöreitä vuosia. Sitten firman pikkujoulu. Sitten
itsenäisyysjuhla. Sitten Sibelius. Vielä edessä toisenkin kaverin merkkipäivä.
Joulun aiheuttama arjen poikkeustilakin lähellä. Puhumattakaan uudesta
vuodesta, loppiaisesta ja laskiaisesta.
Työtä
ei ollenkaan. Arkipäivä kadoksissa. Siinä seassa ei ehdi edes kämppää siivota
tai ruokaa laittaa. Onneksi on ravintoloita.
Kai
se on jopa minunkaltaisellani poispilatulla nykyihmiselläkin säilynyt
biologinen taipumus selviytyä kekseliäästi vaikeista olosuhteista, kuten
sadepäivistä. Näinä päivinä pelastukseni on ollut taksiauto eli pirssi. Kun
myrskysade ruimii vaakasuoraan ja tulva nousee kadulle, on vaikea noudattaa
normaalikäytäntöä eli kävelyä juhlapaikalle. Aika herraskaiselta se tuntui
kyllä ajaa kaatosateessa taksilla, kun Töölön kadut olivat täynnä
kahdensorttisia mielenosoittajia ja poliiseja. Ajoin komeasti mittarin
raksuttaessa ohi. Mietin kyllä, menevätkö sympatiani / antipatiani tasan kahden
kulkueen välillä.
Onneksi
Sibeliusta ei tarvinnut mennä juhlimaan kaatosateessa. Senaatintorilla oli iso
juhla täydessä auringonpaisteessa.
Juhla
oli lyhyt mutta vaikuttava. Tuomiokirkon portaat olivat täynnä valkolakkisia
laulajia, hyvin monella oli myös valkoinen Sibelius-Akatemian ilmapallo. Tori
oli täynnä kansaa ja markkinakojuja.
Minä
kun en ole laulumiehiä, pysyttelin kuuntelijana, vaikka laulun sanat osaankin.
Minua on moneen kertaan varoitettu laulamasta ääneen, ensimmäisen kerran
alakoulussa, etten pilaisi kaunista esitystä. Tätä ohjetta olen tunnollisesti
noudattanut, vaikka muutoin olenkin protestihenkinen.
V.
A. Koskenniemi sepitti sanat Finlandiaan jälkikäteen. Olen ymmärtänyt, että
Sibelus ei pitänyt sävellyksensä muuttumisesta lauluksi, mutta minkäs sille
voi, jos kansa tahtoo. Minulla Finlandia ja Karelia-sarja olivat muutaman muun
ohella ne sävellykset, jotka aikoinaan johdattivat nuoren miehen huomaamaan,
että rock ei olekaan ainoa oikea musiikkilaji. Sillä tiellä olen edennyt jo
neljä vuosikymmentä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti