Huomaan
tulevani yhä laiskemmaksi. En oikein viitsisi enää sänkyäni pedata.
Laiskuus
on yksi kuolemansynneistä. Jo lapsena sitä oppi kammoksumaan tai ainakin
piilottelemaan. Siitä varoittelivat kaikki oikein ajattelijat, kuten koulu,
kirkko ja maalaisliitto.
Vanhemmiten
viisastuu: mitä väliä. Eihän kukaan näe. Jos joku tulee kylään, voin pistää
makuuhuoneen oven kiinni.
Sitä
paitsi petaaminen altistaa alaselkävaurioille. Minulla on monta kertaa vuosien
varrella selkä nitkahtanut kipeäksi siinä asennossa, jonka petaaminen vaatii.
Etukumarassa kurotteleminen sängyn takalaidalle, jotta saisi lakanan reunan
tungetuksi patjan alle. Se on paha asento. Sen seurauksena olen sitten kulkenut
monta päivää kumarassa kuin kulmaviivoitin enkä pääse istumasta oikaisemaan
selkää ilman käsivoimien työntöä.
Jotain
outoa on patjan laadussakin. Töölöntorin sängyssä minulla on paksu ja kallis patja.
Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla minulla vuosikymmeniä vanha
viisisenttinen vaahtokumipatja ja laverisänky. Jälkimmäisessä selkä pysyy
kunnossa, edellisessä niksahtelee tuon tuosta. Herää ilkeitä mietteitä
kalliiden design-patjojen kelvollisuudesta. Huijaustako?
Kuvassa
petaamaton sänkyni kesäkodin vanhan hirsitalon pikkukammarista. Ohut patja ja
laverisänky. "Sinne vie mun kaihoni pohjaton."
Kieltämättä
kuvaa katsellessa herää epäilyjä hieman levottomasta nukkumisesta, mutta ei se
mitään, kun selkä pysyi hyvässä kunnossa.
2 kommenttia:
Roope hyvä, laiskana miehenä käytän joko ohuessa patjassa tai sitten petauspatjassa pussilakanaa. Pujotat vaan petarin tai patjan pussiin sisälle ja jos on ylimääräistä niin sitten vaan taitat reunan alle. Ja eukot kehuu siistiksi mieheksi!
Mannerheimin, joka kärsi selkäkivuista, kerrotaan nukkuneen kotonaankin telttavuoteessa. Siis sellaisessa pukkisängyssä jossa nukutaan pingoitetun puuvillakankaan päällä. Se on tarpeeksi joustava ettei lonkat tule kipeikisi, mutta samalla tarpeeksi jämäkkä ettei selkä painu mutkalle.
Lähetä kommentti