Uskottavaa ja uskomatonta

Kova kiistely on käynnissä koulun juhlien lauluista. Oikeusasiamiehen virasto on lausunut vanhat loitsut Suvivirrestä ja muista. Jopa työpaikkani tupakkahuoneessa asia otettiin esille, vaikka ei siellä yleensä näin maallisiin aiheisiin huomiota kiinnitetä.

Me vähän varttuneemman sukupolven edustajat muistelimme oman kouluaikamme käytäntöjä. Silloin 1960-luvulla kouluissa pidettiin aamuhartaus joka jumalan aamu. Koko koulu marssitettiin jonossa juhlasaliin, jossa asetuttiin suoriin riveihin kuin sotaväen osastot ja kuunneltiin saarna, jonka opettajat pitivät vuorojärjestyksessä. Lopuksi laulaa möläytettiin virsi, jonka säesti musiikinopettaja urkuharmonilla (onko nimi oikea tuolle kuvassa näkyvälle soittimelle?). Virsikirja piti kaikilla olla kädessä, luokanvalvoja piti aina ovella tarkastuksen.

Jotkut opettajat puhuivat saarnoissaan hieman maallisempia kuin toiset. Puheen lopussa piti kuitenkin aina olla rukous. Siinä kohdassa kuului panna kädet ristiin ja pää eteenpäin kenoon. Latinanopettaja kiihottui aina hurmioon puheessaan, eikä siitä meinannut tulla loppua. Melkein joka aamu joku pyörtyi, mutta latinanopettajan pitämissä rukouksissa pyörtyjiä oli aina monta. Heidät raahattiin salista ulos, muut jatkoivat. Jotkut kyllä fuulasivat pyörtymisen kanssa. Ilmeisesti kaikki kuitenkin toipuivat ja pääsivät aloittamaan oppitunnin normaalisti.

Hartaushetki koski kaikkia, uskovaisista pakanoihin, ilman poikkeusta. Uskonnottomia tai vierasuskoisia ei ollut, tai ainakaan heitä ei noteerattu. Olen kuitenkin ollut ymmärtävänäni, että valtakunnassa oli silloinkin voimassa laki uskonnonvapaudesta.

Olisin valmis väittämään, että 60-luvun koululaisten kokemukset aamurukouksista olivat omiaan vieroittamaan heidät uskonnollisesta intoilusta. Minulle ainakin jäi siitä touhusta yksiselitteisen vastenmielinen muistikuva. Rippikoulun kävin mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Samoin teki aika suuri osa sukupolvestani. Asennetta ovat vahvistaneet kaikki myöhemmät Salama-sodat ja homo-sorrot.

Nykykoulussa ei enää ole tuollaisia. Edistystä siis tapahtuu, vaikka aina emme sitä huomaa.

Kulttuuriperinteet on kokonaan toinen asia. Kulttuurimme on niin kristinuskon läpäisemää, että yleissivistykseen kuuluu tuntea uskonnon suuret kertomukset, tavat ja merkitykset. Tästä näkökulmasta pidän liioitteluna yritystä poistaa Suvivirsi ja muut perinteiset menot koulun juhlista. Kauniita perinteitä ne ovat.

Monelta taholta väitetään, että kielto olisi nöyristelyä maahanmuuttajien suuntaan, ennen kaikkea islamin suuntaan. Olen eri mieltä. Tunnen jonkin verran maahanmuuttajia, olen keskustellut monen kanssa, enkä ole koskaan havainnut oirettakaan siitä, että he "loukkaantuisivat" kantaväestön tavoista ja perinteistä. Sellainen väite on populististen maahanmuuttokriitikoiden propagandaa ja tarkoituksellista syyllistämistä. Kireäasenteisia olisi etsittävä jostakin vapaa-ajattelijoiden suunnalta.

Puhalluksia

Kävin hakemassa autoni talvivarastosta. Siellä se oli seissyt käyttämättömänä monta kuukautta. Jätin sen talveksi pois käytöstä, kuten aina. Luulin talven jatkuvan ja auton pysyvän varastossa lähelle vappua, mutta nyt oli toisenlainen talvi.

Kuinka ollakaan, heti kotiin ajaessani jouduin ratsiaan. Hiukan ehdin säikähtää, kun näin mutkan takana odottavan partion. Ei siksi, että olisin ryypännyt, vaan siksi, että olen ottanut yskänlääkettä. Siinä taitaa olla alkoholia. Olen ollut viime päivät kunnon flunssassa ja elänyt sen mukaisesti rokulielämää. En ole tehnyt mitään paitsi katsellut elokuvia ja kuunnellut vanhoja levyjä.

Poliisin puhallustesti näytti kuitenkin nollaa. Ainoa ongelma oli siinä, että itse puhallus aiheutti huomattavan kovan yskänpuuskan. Kysyin konstaapelilta, että kai he desinfioivat tai vaihtavat puhalluspillin, etteivät bakteerini tartu seuraavaan puhaltajaan. En päässyt käsitykseen, miten he asian hoitavat.

Ilman flunssaakin olen huomannut, että puhallus ei ole entisensä. Kävelen usein huonon hissin vuoksi portaita pitkin kotiini viidenteen kerrokseen. Suureksi harmikseni täytyy tunnustaa, että siinä hengästyy. Äskettäistä lääkärintarkastuksen yhteydessä tehtiin testejä, mm. kuntopyöräajo. Läähätykseksi meinasi mennä sekin. Ilmapallon puhalluskaan ei tunnu hyvältä. Tämän totesin syksyllä kun piti juhlan koristukseksi puhaltaa muutama iso pallo. Tuli huimausta. 

Nuorena muistan puhaltaneeni telttaretkellä tuosta vaan ilmapatjan kovaksi - tai saman tien kaksikin ilmapatjaa, eikä tuntunut missään. Huimausta taisi kyllä tulla, mutta se tuntui vähän kuin hyvältä humalalta. Ja siihen aikaan olin sentään vielä tupakka- / piippumiehiä.

Mietin, että onkohan tämä muutos jonkinlainen ikäjuttu. Vai kuntojuttu? Vai luulotautijuttu? Että tässäkin asiassa muistan vain parhain päin vanhat hyvät ajat, jolloin jopa ilmapatjojen puhaltelulle oli riittävän hyvä motiivi.

Missä miehet?

Olen käyttänyt viime päivinä aikaa ja voimaa laiminlyöntieni korjailuihin. En ymmärrä, miten minusta on päässyt tulemaan sellainen, joka vasta viime hetkillä ehtii hoitaa asiat, joihin olisi kyllä ollut mahdollisuus kuukausikaupalla.

Tarkoitan kiinnostavia näyttelykäyntejä. Minulla on työhuoneeni seinällä korkkipohjainen ilmoitustaulu. Kiinnitän siihen nastalla keltaisia tarralappuja, joihin kirjoitan tiedot kaupungissa tarjolla olevista kiinnostavista näyttelyistä ja tapahtumista ja  niiden päivämääristä. Siitä voin helposti vilkaista, mihin voisin mennä. Helsinkiläisenä olen todellakin lihapatojen ääressä.

Aivan äskettäin tuli kaksi kertaa kiire. Lappuni kertoivat, että näyttely oli loppumassa. Ensin loppui Päivälehti-museon näyttely Saima Harmajan ja Aino Kallaksen päiväkirjoista. Erityisesti Harmaja on minulle kiinnostava aihe opiskeluajoista lähtien. Kirjoitin jonkin harjoitustyön hänen runoistaan.

Toinen lappu kertoi, että Ateneumin Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä esittelevä "Järven lumo" -näyttely on  loppumassa. Sekin oli oikein miellyttävä näyttely, pieneen keskittyvä, jotenkin intiimi. Oli maalauksia yhteisön päivittäisestä elämästä, kuten lapsista, puutarhasta ja pihan ja rannan maisemista.

Rantatien kuvien lisäksi tarjolla oli kokoelma Rafael Wardin kiinnostavimpia maalauksia. Tämä näyttely jatkuu vielä maaliskuun alkuun asti, joten sitä voin suositella lukijoille. Rantatien näyttely loppuu ylihuomenna, sunnuntaina.

Näyttelyissä tulee aina katsotuksi kuvien lisäksi myös yleisöä. Niin nytkin. Ja kun yleisöä tarkkailen, alan tuntea vuosi vuodelta itseni yhä omituisemmaksi. Että minun ei oikeastaan kuuluisi olla täällä.

Näyttelyvieraat ovat naisia. Yksin kulkevia, pareittain kulkevia, ryhmissä kulkevia, varsinkin varttuneessa iässä olevia naisia mutta jonkin verran myös nuoria naisia. Muutama harva pariskunta, iäkkäitä.

Missä ovat miehet? Minun lisäkseni kaksi tai kolme yksin kulkevaa miestä satojen naisten seassa.  Jos ulkonäöstä voi mitään päätellä, ne pari kolme miestä taitavat olla paikalla ammatillisen kiinnostuksen vuoksi. Ulkonäössä on havaittavissa sitä kuuluisaa taiteilijan boheemisuutta. Niin kai minussakin.

Missä ovat miehet?

(Kuva elokuvasta Jag är nyfiken gul - Vilgot Sjöman)

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 4

 

Kävin pitkästä aikaa talossa, jossa nuorempana kävin usein. Tuntui aika lailla nostalgiaa kadotetusta nuoruudesta.  

En ollut ollenkaan suunnitellut menoani. Kävelen siitä ohi melkein päivittäin. Huomasin kadulla kyltin, joka sai minut pysähtymään ja kääntämään askeleet ylös niitä tuttuja portaita.  

Talon nimi on Vanha ylioppilastalo. Se jos mikä sijaitsee keskellä Helsinkiä, siinä Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun kulmauksessa, Kolmen sepän patsaan aukiolla. Nuorena kävin siellä kapakassa ja monenlaisissa kulttuuritapahtumissa. Nyt menin sinne joulumyyjäisiin.  

Yläkerran "Vanhan kuppilassa" tapasi vanhoina nostalgisina aikoina Ylioppilasteatterin porukkaa ja nuoria runoilijoita. Siellä oli maailmanlopun meininki päällä menipä sinne milloin tahansa. Alakerrassa, "Vanhan kellarissa" oli astetta rauhallisempaa. Itsepalvelu oli molemmissa, paitsi Kellarin ruokapuolella. Kellarissa oli myös kuuluisa Karhukabinetti sekä puolijulkinen homojen puoli. Silloin, 70 - 80-luvuilla se oli vielä piilossa pidettävää, mutta Kellarissa ei tullut ongelmia.  

Juhlasali on monen historiaan jääneen tapahtuman tyyssija, erityisesti 1960-luvun lopulla. Siellä  tapahtui Vanhan valtaus, siellä esitettiin Lapualaisooppera, siellä tapahtui kuuluisa  Sperm-performanssin  yhdyntä flyygelin kannella. Vuosikymmeniä aikaisemmin siellä tapahtui mm. Tulenkantajien Olavi Paavolaisen johdolla järjestämä vihellyskonsertti perinteellisemmän runouden lausuntaillassa. Kuva on otettu siltä samalta parvekkeelta, jossa viheltäjät istuivat.  

Nyt siellä pidettiin joulumyyjäiset, jotka jatkuvat vielä monta päivää. Katselin tuttuja saleja. Yläkerrassa on Ylioppilasteatterin sali ja Musiikkisali, se jonka seinällä komeilee R. W. Ekmanin suurikokoinen Väinämöisen soitto. Molemmissa olen käynyt monta kertaa. Nyt niitä uhkaa häätö. Erityisesti Musiikkisali on tähän asti ollut runsaassa harjoituskäytössä. Siellä ovat pitäneet harjoituksiaan Ylioppilaskunnan laulajat, Naiskuoro Lyran, Akademiska sångföreningen ja Ylioppilaskunnan soittajat.   

Mutta eivätpä taida harjoitella enää kauan. Ylioppilaskunnan hallitus on nimittäin havainnut, että tilojen käyttö ei tuota maksimaalista voittoa. Niinpä tilat on vuokrattu kaupalliselle yrittäjälle. Yllätys tämä ei tietenkään ole, kun katsoo Ylioppilaskunnan hallituksen nykyistä poliittista kokoonpanoa. Bisnes jyrää kulttuuriperinteet.

 

 

 

 

Kävin konsertissa

 

Procol Harum on yksi vanhoista suosikeistani. Tiistai-iltana se esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla.  

Yleisöstä päätellen nuoriso ei tunne yhtyettä. Paikalle oli vaivautunut täysi salillinen jokseenkin ikäistäni väkeä, tällaisia + - kuusikymppisiä. Meille yhtye iski tietoisuuteen vuonna 1967 kappaleella A Whiter Shade of Pale. Se jäi pysyvästi mieleen. Ehkä nykynuorisokin vielä sen tunnistaa, jos ei muuta. 

Yhtye on edelleen täydessä vireessä. Laulaja-kosketinsoittaja Gary Brooker on yhtyeen sielu. Ääni on edelleen tunnistettava. Tyylilaji on kai määriteltävissä progressiiviseksi rockiksi. Siinä on kuitenkin muistumia klassisen musiikin suuntaan. Nitrodisko innostui kunnolla kuulemastaan nostalgiamatkasta. 

Tavallaan sekä liikutti että hymyilytti yleisöä katsellessa, että tämä on juuri sitä porukkaa, joka hillui hippivaatteissa ensimmäisessä Ruisrokissa vuonna 1970. Minä yhtenä joukossa.  

Kuva on konsertista. Huomaan, etten vieläkään oikein taida osata kuvata tällaisessa tilanteessa. Pimeä sali, kaukana oleva valaistu näyttämö. Paremmin onnistuneita kuvia olin toivonut mutta eipä vaan.  

Nostalgiaa kaipaaville 60-lukulaisille ehdotan kuunneltavaksi kappaletta Conquistador. Samoin nuorille, jotka eivät tunne tätä yhtyettä.

 

 

Setämäinen

 

Tuttu naispuolinen blogin lukija tuli kadulla vastaan ja antoi palautetta. Hänen mielestään blogini on laimentunut. Enää en ole niin terävä ja pisteliäs kuin alkuvuosina. Kirjoittelen turhan pehmoisia. Juttuni ovat muuttuneet "setämäisiksi". 

Harmitti, vaikka en sitä näyttänyt (teeskentelin - tunnustan vasta tässä näin jälkikäteen, terveisiä vaan). Mikä setä minä olen! Jos en nyt ihan nuori kollikaan niin ainakin omasta mielestäni aika vetreä. No, myönnettäköön, etten jokaisesta kohdasta ole enää aivan yhtä kimmoisa kuin joskus, mutta että setämäinen - - . 

Kommentti oli paitsi ärsyttävä myös kiinnostava,joten kysyin, olisiko hänellä aikaa jatkaa keskustelua läheisessä taiteilijaravintolassa viinilasin ääressä. Hyvin oli aikaa.  Sain lisää samansuuntaista palautetta. Oli siinä kyllä kehujakin seassa. 

Blogin ulkoasu sai myös huomiota. Nykyinen vaalea kuosi oli hänen mielestään laimea, aiempi punakuvioinen miellytti enemmän. Samansuuntaista palautetta olen saanut parissa kommentissakin. Pitänee harkita paluuta entiseen. 

Sitten tuli kysymys: mitä olen tekemässä tuossa blogin oikeassa laidassa "Tässä Dessu" -kohdassa olevassa pienessä profiilikuvassa? Siinä marssin on nyrkki pystyssä ja polvi koholla. Tausta on häivytetty. 

Pyysin arvausta. Näkeehän sen, mitä olen siinä kuvassa tekemässä, vaikka tausta onkin manipuloitu näkymättömiin. Tarvitaan vain vähän mielikuvitusta. 

Kolme arvausta tuli: 1) Hätistelet pihaan tullutta sutta tai karhua kauemmaksi siellä Hämeen kesäkodissasi, 2) Marssit mielenosoituskulkueessa lippu kädessä Vietnamin sotaa vastaan joskus kauan sitten 70-luvulla, 3) Juokset vauhtia keihäänheittokisassa. 

Hyviä arvauksia mutta kaikki väärin. Onko parempia arvauksia? Paljastan ehkä totuuden lähiaikoina.

 

Sivistyksen kehto

 

Poikkesin yliopistolla. Oli ihan oikeaa asiaakin, mutta ensin menin kuppilaan. Siihen samaan kuppilaan, jossa istuskelin paljon 1970-luvulla. Silloin siellä perällä oli vielä tupakkahuone. Enää ei.   

En pitkään viihtynyt. Ei se tupakkahuoneen puutteesta johtunut, sillä olen aikoja sitten lopettanut. Ilmapiiri on muuttunut. Kaikki oli kovin asiallisen ja tylsän tuntuista. Jotain olennaista puuttui. Ehkä se "hillittömyys", kuten M. A. Numminen olotilaa osuvasti luonnehti.  

Saman ilmiön kahdesta olemuksesta kirjoitti Kristina Carlson: "Kuivat sielut viihtyvät akatemioissa kuin neulalla pistetyt perhoset lasikantisessa laatikossa, mutta luova mieli tarvitsee ilmaa, rajuilmoja, ukkosta, sähköä." (Herra Darwinin puutarhuri 2009)  

Yliopiston pitäisi olla se paikka, johon keinottelijat, kaupustelijat ja muut tuomiopäivän rahanvaihtajat eivät eksy. Taitavat kuitenkin eksyä. Olen saanut käsityksen, että hallinnonuudistusten myötä talouselämän ja hallinnon tarpeet ja toiveet ovat alkaneet ohjata tutkimusta. Olemme toki uutisista huomanneet, kuka on uusi kansallisfilosofimme ja kuka on hänet siihen asemaan valinnut.  

Opiskelijat ovat ahtaalla. Suunnitelmien mukaan opiskelu pitäisi taas kustantaa velkarahalla. Opiskeluaikoja pitäisi lyhentää. Nousujohteisen urakehityksen odotetaan alkavan jo päiväkodista.  

Jotain on kuitenkin ennallaan. Huomasin, että luovuus kukoistaa miesten vessan koppien seinällä. Ihan niin kuin minun opiskeluaikoinani. Myönteisiä kannanottoja saavat viina ja vittu. Kielteisiä homot, kommarit ja maahanmuuttajat.   

Taisi olla Tarkovski, joka sanoi: "Ihminen on onneton jos luovuus puuttuu" . Hyvä että edes vessan kopissa voi olla onnellinen.

 

Jotain uudistusyritystäkin sieltä löytyi. Mietelausesarjan saa klikkaamalla suuremmaksi.

 

Nuori ja notkea

 

Kävin jokin aika sitten työterveyslääkärillä. Jännitin turhaan. Eeva-lääkäri, jonka piinallisiin kysymyksiin  elämäntavoistani olin taas varautunut, olikin jatkokoulutuksessa. Sijainen oli nuori nainen ja paljon lempeämpi. Ei kysellyt kiusallisia. Sellaisista pidän.   

Hän oli sitä mieltä, että niskani ja selkäni ovat fysioterapian tarpeessa. Tänään sitten olin ensimmäistä kertaa kidutettavana. Minusta tehdään uudestaan nuori ja notkea. Työnantajan maksettavaksi menee kolme ensimmäistä käyntiä. Sen jälkeen maksan itse, mutta Kela korvaa jonkin osan.  

Oli testaamista: taivuttelua, venyttelyä, punnerrusta, kyykkyä, puntteja. Myöhemmin tulee myös akupunktiota. Vaikeinta oli pärjätä tempuissa ison pallon päällä selällään. Vatsalihaspunnerrukset sujuivat paremmin.  

Hiki siinä touhussa tuli. Nyt ovat reisilihakset kipeät. Kävely on vaikeaa. Niin pitää ollakin, vakuutti terapeutti. Menee kuulemma ohi. "Kärsimyksen kautta voittoon", lohduttaa Raamattu.  Jatkuu viikon kuluttua.  

Kuvaa katsomalla saa aavistuksen siitä kaikesta piinasta, mihin jouduin.

(Kuva: Amanda Vähämäki)
 

Ruotsinkieliset

 

Lähdin sakeassa lumisateessa Kruununhaasta kotiin päin. Esplanadilla mieskuoro (Akademiska sångföreningen)  lauloi Runebergin patsaalla. Tuli mieleen, että pitää käydä kahvilassa - on SE juhlapäivä. 

Runeberg on ollut minulle kaksijakoinen runoilija. Koulussa luettiin Vänrikki Stool. Suomenkielistä koulua kun kävin, teos luettiin suomeksi - Otto Mannisen käännös. Se jätti vastenmielisyyden.  

Paljon myöhemmin luin kirjan ruotsiksi. Siitä jäi toisenlainen vaikutelma. Enää ei maistunutkaan yletön vanhakantaisuus, ei ollut loppuheittoisuutta, ei rytmin kummallisuuksia,  ei omituisia sanajärjestyksiä. Se oli kepeää.  

Varhaiset fennomaanit olivat vaatineet eurooppalaisten runomittojen siirtämistä suomeen. Tätä Manninen ja Cajander käännöksissään tiukasti toteuttivat. Yksi sellainen oli nouseva runomitta, jambi, jota Runeberg käytti runsaasti. Käännösten ongelma oli se, että jambi ei aina ole kovin luonteva suomenkielisessä runossa. Tulee rytmiongelma, sillä suomenkielessä pääpaino on ensimmäisellä tavulla.  

Mannisen ja Cajanderin käännökset kuitenkin vakiintuivat ja kivettyivät ja hallitsivat pitkät vuosikymmenet. Notkeaa nykykieltä ne eivät olleet. Niissä maistui eräänlainen sotilaallinen uho, siksi ne saivat turhankin hurmahenkistä sävyä.  

Mutta alkuperäinen ruotsinkielinen runo ei vanhentunut lainkaan, paitsi joissakin oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa. Suomenkielinen lukija harhautui luulemaan sellaistakin, mitä alkuperäisissä runoissa ei ollut. Laskeva runomitta, varsinkin trokee, olisi ollut suomen kielelle ominaisempi.  

Esimerkki:

(1. Runebergin alkuperäinen "Molnets broder)   2. Mannisen käännös 1909   3. Juhani Lindholmin käännös 2007)  

• 1.  Ej kom den vän, som kunde få / hans sista avskedsord, / ej var den jord, han blödde på, / en älskad fosterjord. / Hans hembydg Volgas bölja skar; / en hatad främling här han var.  
• 2. Ei ystävä hält´ yksikään / jäähyväissanaa saa, / Maa jota kastoi verellään, / ei ollut synnyinmaa; / kotonsa Volgan äärell´ on, / tääll´ on hän vieras suomaton.  
• 3.  Ystävä ei kuulla saisi  / viime sanojansa; / hän ei verin kostuttaisi / maata rakkaintansa. / Synnyinmaataan Volga halkoi, / täältä vihan rannat alkoi.  

Kokeilkaapa käännösten rytmiä vaikkapa sormella pöytää naputtaen. Mannisella iskukohta osuu sanassa monta kertaa ikään kuin vääriin kohtiin, Lindholmilla ei. Ero on siinä, että Lindholm on hylännyt jambin ja ottanut tilalle trokeen.   

Häviääkö runosta jotain olennaista? Väärentääkö Lindholm taideteoksen? Siinäpä aihe kiisteltäväksi. Minä olisin valmis väittämään, että Runeberg nykysuomeksi antaisi koulukäytössä myönteisempiä lukukokemuksia kuin vanha.  

*   *   *    

Patsaalta kävelin Esplanadin puistoa toiseen päähän ja poikkesin Akateemiseen kirjakauppaan. Selailin pitkään Jörn Donnerin vasta ilmestynyttä muistelmateosta Mammuten (suomeksi Mammutti). Olin aamulla lukenut arvostelun sekä Helsingin Sanomista että Hufvudstadsbladetista. Molemmat olivat hieman pidättyviä kehuissaan.   

Teos on varsinainen järkäle - sivuja pitkälti toista tuhatta. Hintakin melkoinen. Pohdiskelin, ostaisinko. Olen lukenut Donnerin tuotantoa aika paljon, en kuitenkaan kaikkea. Uusi järkäle ei mahtuisi kirjahyllyyni. Ainakin kolme kirjaa pitäisi poistaa antamaan tilaa.  

Lueskelin keskivaiheilta muutaman sivun. Aika ilkeästi - etten sanoisi hävyttömästi - Donner siinä käsittelee erästä tuttua henkilöä. Ilkeys on kritiikin mukaan koko teokselle ominainen sävy. Kaikkein armottomimmin hän kuvaa omaa itseään. Mietin ostamista vielä.  

Televisiosta tulee torstaisin Donnerin elokuvien sarja. Aikanaan moni niistä oli skandaalinkäryinen. Enää ei. Eivät ne mitään mestariteoksia ole mutta katsomisen arvoisia hyvinkin. Suomalaista uutta aaltoa.  

Kirjakaupasta kävelin lumisateessa Bulevardia pitkin Ekbergin kahvilaan ja ostin kahvin ja runebergintortun. Perinnettä kunnioittaen. Oikeammin fredrikan, sen kosteamman. Hyvää oli.  

Kuvassa on Donnerin talo Pohjoisrannassa. Siellä on se kuuluisa kirjasto, josta olemme nähneet kuvia vaikka missä, varsinkin kirjakerhon mainoksissa. Siellä kirjahyllyjen edessä on otettu myös viimeisimmän Suomen kuvalehden kuvat. Niissä ikuinen itsensäpaljastaja-Jörn on taas kerran ilkosillaan, aivan kuin nuorempana omissa elokuvissaan. Jotenkin sympaattisempaa kahdeksankymppiseltä.

 

Naapurin isäntä

 

Väitetään, että me suomalaiset olemme synkeää ja matalamielistä sakkia. Täällä Pohjolan pimeydessä meistä tulee sellaisia. Hyvää sanaa emme osaa sanoa mutta aina olemme moittimassa.  

Pitänee myöntää, että väitteessä on pikkuisen perää. Ei tietenkään minussa mutta muissa. Minähän olen kova kehumaan kuten nyt juuri tässä kirjoituksessa.  

Minulla on hyvä naapuri.  

Tänään hän kävi poraamassa reikiä seinääni. Hän omistaa vehkeen nimeltä iskupora. Minä ostin ikkunaan uuden rullaverhon, mutta se olikin väärän mittainen vanhoihin pitimiin. Piti laittaa uudet, ja siihen tarvittiin pora, joka tekee reiät hyvin vankkaan vanhaan seinään.   

Viime viikolla naapuri toi minulle ison vadillisen paistamiaan kaloja. Oli tullut hyvä saalis mökkireissulla. Hänen emäntänsä on välillä tuonut itse leipomiaan herkullisia piirakoita ja sämpylöitä. Emäntä on karjalaista sukujuurta ja reseptit sieltä peräisin.  

Muutama vuosi sitten naapurini otti kunnostettavakseen vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni. Siitä tuli kuin uusi - alkuperäisessä merkityksessä. Kaikki hionnat ja puhdistukset hän teki pieteetillä, vanhaa kunnioittaen. Laatikon lukon avaimen etsiminen oli vaativa urakka, mutta jostain hän onnistui sellaisen löytämään. Alkuperäistä vastaavan pintalakan etsintä oli myös iso urakka.  

 

Kun olen reissussa tai kesäasunnollani, naapuri tarkkailee huoneistoani. Hänellä on avain ja hän käy katsastamassa postin ja soittaa, jos on jotakin erityistä.

Pienistä urakoista hän ei palkkaa suostu ottamaan. Isommista menetellään niin kuin Kivivuoren Otto, kun Koskelan Akesli tuli häneltä Elinaa vaimoksi pyytämään: - Olisko viinapullo mielestäs liikaa?   

Minä vastavuoroisesti autan naapuria kirjoitustöissä - silloin harvoin kun tarvetta on. Tietokone on viime aikoina alkanut kiinnostaa melko iäkästä naapuriani. Sellainen on nyt ostettu ja minä opastan käytössä.  

Kaikilla ei ole näin hyvää naapuria. Kuvassa on ikävien naapureiden arkkityyppi, Teppo Tulppu. Toivottavasti tuollaisia jatkuvasti riidanhaluisia Teppoja ei omalle kohdalle osu.

 

 

Hienot herrat

 

Olin kuskina iäkkäälle sukulaistädille, joka halusi päästä katsomaan Lucia-kulkuetta. Ruotsinkielisillä suomalaisilla elää vahvana tämä tunnelmallinen perinne, ja on se jossain mitassa levinnyt suomenkielisellekin puolelle.  

Täti kertoi olleensa joskus kauan sitten itsekin Lucia-kulkueessa. Muistot liikuttivat häntä, vaikka ei siinä Senaatintorin reunalla paljon ollut näkyvyyttä ja vielä vähemmän kuuluvuutta.  

*   *   *    

Ennen torille lähtemistä kirjoitettiin joulukortit. Se on jo monta vuotta jatkunut perinne, sillä kirjoittamiseen täti tarvitsee apua. Käsi vapisee. Itse hän käyttää vapinasta verbiä "loukuttaa". Se on pellavan käsittelyyn liittyvä termi. Minulle kovin tuntematonta puuhaa.  

Joulukorttien kirjoittaminen hänen osoitekirjassaan oleville ihmisille epäilyttää minua vuosi vuodelta enemmän. Vanhassa koristeellisessa muistikirjassa on vain muutama nimi, joiden kanssa hän on kontaktissa. Suurin osa on sellaisia, joista hän ei ole vuosikymmeniin kuullut mitään. Arvioni mukaan joukossa on jo yli satavuotiaita. Lienevätkö hengissä. Mahtavatko asua siinä osoitteessa, joka on muistiin merkitty vuosikymmeniä sitten.   

Silti kortti lähetetään kaikilla. Mitähän Itella tekee korteille, joille ei löydy vastaanottajaa? Tuottavatko tuloksettomat etsinnät kohtuuttomasti työtä ja vaivaa?  

Yksi muistikirjan nimi aiheutti tällä kerralla poikkeuksen säännöstä. Se oli äskettäin yliviivattu. Nimen omistaja, muuan lehtori M. oli poistunut keskuudestamme. Täti oli nähnyt kuolinilmoituksen lehdessä.  

Tämä lehtori M. on ollut korttien kirjoittamisessa hankala tapaus. Hänen kohdallaan täti on jahkaillut joka vuosi. Lähetetäänkö lehtorille kortti vai ei? Aina on päädytty siihen, että lähetetään.  

Jahkailun syynkin tiedän. Lehtori M. on ollut nuorena turhan villi mies, hän on käyttäytynyt "hieman  sopimattomasti, vaikka olikin hieno herra". Täti oli jo nuorena uskonnollisuuteen taipuvainen ja joutui hätistelemään nuorta hienoa herraa (ei silloin vielä lehtori!) kauemmaksi. "Tansseissa se likisteli ja saatille tuppautui. Ei sen viereen uskaltanut edes istua - heti pisti käden kaulalle."  

Täti pysyi neiti-ihmisenä. Lehtori otti vaimon. "Oikein häijyn", kertoi täti tyytyväisen oloisena.  

Tänä jouluna lehtorille lähetettävää joulukorttia ei siis enää tarvinnut jahkailla. Yksi elämänmittainen draama on näytelty loppuun.  

(Kuva Aulikki Oksasen kirjasta Piispa Henrikin sormi - WSOY 2004)

 

 

 

Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

 

Sähäkkyydestään tunnettu sihteerini neiti B. keksii aina kaikenlaisia kummallisuuksia, joita hän sitten yrittää tartuttaa muihin, varsinkin minuun. Olen oppinut olemaan varuillani.  

Virastossamme on ollut tiedossa, että neiti osti muutama vuosi sitten moottoripyörän, sellaisen ison ja nopean. Nimeä en tiedä, kun en ole sitä nähnyt, mutta neiti on kertonut, että sillä pääsee yli kahtasataa.  

Nyt neiti sitten yrittää vietellä meitä muitakin moottoripyöräilijöiksi. Hän kertoo, että erityisesti varttuneessa iässä olevat johtajatason herrat ovat innostuneet moottoripyöräilystä. Siis juuri sellaiset kuin minä ja muutama muu, joille hän on ideansa esittänyt. Lähtisimme sitten kesällä porukalla vaellukselle pitkin Eurooppaa tai vaihtoehtoisesti Lappiin.  

Järkytyin pelkästä ajatuksestakin mutta yritin olla näyttämättä sitä. Minä en ole koskaan ajanut moottoripyörällä. Mopoa vähän kokeilin nuorena, mutta se tuntui epämukavalta. Vaihdoin rättisitikkaan heti kun tulin ajokortti-ikään. Oppisinko edes ajamaan moottoripyörää? Se on ymmärtääkseni onnettomuuksille altista puuhaa.  

Olen makustellut ehdotusta mielikuvituksessani. Entäpä jos sittenkin... Olisihan se komeaa. Olenhan minä sitä porukkaa maanteillä nähnyt. Partaisia äijiä, vatsakkaita. Istuvat takakenossa buutsinkärjet pystyssä, ohjaustanko korkealla, mustat nahkakamppeet, liivinselkämyksessä outoja kuvioita. Ajavat lujaa ohi, kun minä ajan Toyota Yariksellani sataakahtakymppiä kolmostiellä.  

Neiti sanoi, ettei meidän tarvitsisi kahtasataa ajaa, vaikka pyörällä pääsisikin. Eihän tässä rosvojengiin olla liittymässä. Ei tarvita sinkoa mukaan tarakalle.  

Tämä täytyy nyt panna hiljaiseen harkintaan talven ajaksi. Moni on sanonut, että nyt puolieläkeläisenä pitäisi suuntautua aivan uudenlaisiin harrastuksiin. Muutoin voi juuttua paikalleen, eikä se ole hyväksi. Alla olevaa kuvaa tutkimalla yritän tutusta alan perusteisiin.

Kiusanhenki kimpussani

 

Minulla on kavereitteni joukossa yksi ilkimys - varsinainen pahanilmanlintu, jolta en saa rauhaa. Ammatiltaan hän on hieroja ja kuntosaliyrittäjä. Hän asuukin melkein naapurissani, joten saatan törmätä häneen harva se päivä pahaa aavistamatta.  

Hän jaksaa natkutta kielteisessä sävyssä. Olen hänen mielestään aivan kelvoton ihminen. Hän kehtaa väittää, että olen treenauksen tarpeessa. Olen yrittänyt selittää, että minähän kävelen päivittäin pitkiä työmatkoja ja muita kierroksia pitkin kaupunkia. Hänen mielestään se ei riitä. Pitäisi treenata käsiä, hartioita ja selkää.  

Tähän olen yrittänyt selittää, että minähän voimistan käsi- ja selkälihaksia kaiket kesät. Puiden pilkkominen, ruohonleikkurin lykkääminen ja vesiämpäreiden kantaminen ovat juuri sitä. Ja aivan erityisesti korostin, että työnnämme naapurin äijien kanssa kuulaa saunailtojen jäähdyttelytauoilla. Hänen mielestään tällaiset eivät riitä. Pitäisi treenata myös syksyisin, talvisin ja keväisin. Töölöntorin kerrostalossa en voi tehdä kirvestöitä enkä lykätä leikkuria enkä työntää kuulaa, joten minun pitäisi ostaa kotiini treenausvehkeitä. Tai käydä salilla treenaamassa. Tai ruveta nyrkkeilemään niin kuin Kalle Holmberg rupesi.  

Kerran olin varomaton ja päästin hänet kimppuuni fyysisesti. Siis hieromaan. Heti hän alkoi valittaa, että niskani on kireä ja hartiat jumissa ja ties mitä. Pitäisi mennä kuntosalille ja hierottavaksi kerran viikossa. Akupunktiokin olisi aiheellista.  

En helvetti uskalla mennä. Enhän minä osaa käyttää niitä kuntosalin vehkeitä. Ne ovat nuorille ja notkeille - olen nähnyt kuvia. Hieronta sattuu. Piikkejä pelkään. Nyrkkeilemään en ainakaan rupea, sellainen ei sovi vanhalle sivarille.  

Ehkä hankin kotiin niitä venyttelyvälineitä ja treenaan omin päin. Kuvassa on yksi kiinnostavan näköinen vaihtoehto. Sillä saisi tuloksia aikaan kahdessa viikossa. Kuten tekstistä voi lukea, vakuuttavia tuloksia on saavutettu. 

 

 

No joo

 

Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta puolieläkkeellä. Hyvin olen pärjännyt. Ei ole ilmennyt ylitsepääsemättömiä vapaa-ajanvietto-ongelmia.  

Sopimuksesta on jäljellä vähän yli kaksi kuukautta. Toimin äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevan vakituisen ulkomaanosaston osastopäällikön sijaisena vuoden loppuun. Se oli ennen minun vakituinen virkani, mutta halusin muutama vuosi sitten luopua siitä alituisten ulkomaanmatkojen vuoksi. Sijaiseksi kuitenkin suostuin, kun matkustamisen määrä näytti kohtuulliselta.  

Jo jonkin aikaa on ollut silmin havaittavissa, että uusi äitiysloma uhkaa lopullista eläköitymistäni. Niinpä olen saanut mietittäväkseni, suostunko jatkamaan sijaisuuttani.  

Suuri päällikköni muisti, että viimeksi venkoilin liian pitkään ennen kuin tein päätöksen. Kun hän silloin pyysi lopullista päätöstä, sanoin, että "Vastaukseni on EHKÄ, ja se on lopullinen".   

Nyt piti vastata yhdellä sanalla Kyllä tai Ei.  

Tarkasteltiin tulevan vuoden tehtävien sisältöä ja aikatauluja.  Työtehtäviini sisältyisi kymmenkunta projektia, suunnilleen yksi kuukaudessa. Suuri osa kirjoitus- ja valmistelutöistä olisi hoidettavissa etätyönä. Kaikki tarvitsemani sihteeripalvelut saisin edelleen neiti B:ltä. Ei pakkoa osallistua Vuoronvarausviraston viikkokokouksiin, ei kokousten puheenjohtajan tehtäviä, ei esimiestehtäviä - riittää kunhan raportoin tarvittaessa työvaliokunnalle, muutoin suoraan viraston päällikölle. Ulkomaanmatkoja tulisi neljä tai viisi. Kesäkuukausina vain yksi.   

Yhden illan mietin. Tarjous tuntui pikku puuhastelulta entisiin aikoihin verrattuna. Minulla on tarpeelliset kontaktit jo vanhastaan ja asiaosaaminen kunnossa.  

Silti pikkuisen venkoilin vastauksessani. En vastannut yhdellä sanalla Kyllä tai Ei. Vastasin kahdella sanalla, kuten otsikossa lukee, sillä en ollut ihan varma, onko tämä viisasta.

 

 

Ei nuorisolle

Melkeinpä viime tingassa pääsin käymään Ateneumissa Helene Schjerfbeck -näyttelyssä. Se sulkeutuu tämän viikon sunnuntaina. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Iän karttuessa olen alkanut yhä enenevässä määrin arvostaa tätä taiteilijaa. Nuorena en häntä noteerannut.  

Kuten arvata saattaa, viimeisellä Schjerfbeck-viikolla Ateneum oli tupaten täynnä. Se aiheuttaa epäviihtyisän olon. Jokaisen taulun eteen pitää melkeinpä tunkeutua, eikä siihen päästyään kehtaa viipyä, sillä takana on jonoa. Näyttelyssä pitäisi saada katsella viipyillen, ilman paineita.  

Taitaa olla yleispätevä ilmiö, että Schjerfbeck puhuttelee varttuneempaa väkeä. Nuorisoa ei juuri näkynyt. Erityisen runsaasti oli invalideja, pyörätuoliväkeä. Heille ruuhka on tietysti erityisen haitallinen.  

Schjerfbeckistä kerrotaan, että hän inhosi Ateneumin pitkiä portaita. Hänellä oli vaikea jalkavamma, joka haittasi erityisesti portaita noustessa. Tämä tuli mieleeni, kun laskeuduin alaspäin niitä samoja portaita. Minulle kiipeäminen ylöspäin on ongelmatonta, mutta portaita alaspäin laskeutuminen jostakin omituisesta syystä aiheuttaa kipua toisessa polvessa.  

Hätkähdin aika lailla jonottaessani katsomaan läheltä taulua, joka löytyi ommeltuna piiloon toisen maalauksen alle (kuva). Edessäni jonotti kaksi naista, jotka tarkastelivat maalausta hyvin läheltä ja pitkään. Kun he lopulta kääntyivät, tuli tajunnan välähdys, että toinen heistä on jotenkin tuttu, hyvin tuttu. Mutta kuka?

Hämmennys ei kestänyt kuin sekunnin tai kaksi. Tuttu kyllä mutta ei henkilökohtaisesti tuttu. Minä tunnen hänet mutta hän ei tunne minua.

Tämän "tutun" konserttia olin ollut seuraamassa edellisenä iltana Finlandia-talossa. Hänen hienoa uraansa olen seurannut 80-luvulta asti. Ja siinä tämä ruotsalainen supertähti oli nyt seisonut kumppaninsa kanssa edessäni toppatakki lantiolle hihoista solmittuna, enkä minä ollut tunnistanut häntä ennen kuin hän kääntyi.  

Eva Dahlgrenin konsertti ei sekään erityisemmin vetänyt nuorisoa. Yleisö oli aika naisvaltaista, aivan kuten Schjerfbeckin yleisökin. Parhaimmalta anniltaan konsertti oli nostalgiamatka. Uudemmat kappaleet eivät vielä sytyttäneet yleisöä, vanhemmat sitäkin paremmin.  

Paras anti on syytä jättää loppuun. Näin tapahtui. "Kom och håll om mig " ja "Jag klär av mig naken" sytyttävät yleisön. "Ängeln i rummet" menee jo hurmion puolelle. Varttunut yleisö tuntee taiteilijansa ja antaa jyrisevät kiitokset.

 

 

Hyvinvointia etsimässä

 

Osallistuin työpaikkakoulutukseen, vaikka ei olisi ollut pakko - meille puolieläkeläisille. Ajattelin, että menen vielä kerran, ihan piruuttani.  

Tavoitteita oli kaksi: 1) työyhteisön luovuuden ja yhteistyökyvyn kehittäminen sekä 2) käytössä olevan organisaatiomallin selkeyttäminen. Ensimmäistä osiota oli vetämässä tunnettu työyhteisökouluttaja. Jätän nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta. Jälkimmäinen osio hoidettiin Vuoronvarausviraston omin voimin. Molempien osioiden yhteistavoitteena oli edistää henkilökunnan hyvinvointia ja jaksamista.  

Ulkopuolinen kouluttaja osoittautui hauskaksi henkilöksi. Hän kertoi vitsejä sekä hupaisia kokemuksiaan muista pitämistään koulutuksista. Hän innosti tunteiden näyttämiseen, kannustavuuteen ja kontaktinottoon. Hän pisti meidät istumaan eri järjestykseen kuin olimme itse asettuneet. Sitten piti eri keinoin ottaa kontaktia vieressä istuvaan, kertoa hänelle kädestä kiinni pitäen iloisia kokemuksia ja kannustaa häntä kertomaan iloisia kokemuksiaan. Se tuntui minusta vähän kuin laajennetulta versiolta vanhasta joululaulusta, siitä jossa otetaan sormella osoitellen kontaktia vieressä istuvaan: "Sii-inää ja mii-inää, sii-inää ja mii-inää". Sitten kertomusten ydinsanat kirjoitettiin lapulle. Lapuilta ne koottiin fläppitaululle.  

Huomion arvoista oli, että fläppitaululle. Työpaikassani on kannustettu välttämään Power Pointia. Sitä on saatu yliannos. 

Jälkimmäisen osion alussa fläppitaululle piirrettiin nelikulmioita ja kirjoitettiin sanoja niiden sisään. Nelikulmioiden väleihin piirrettiin nuolia. 

Siinä vaiheessa livahdin huomaamatta pois ja lähdin kotiin. En jaksanut enempää, jostain syystä en virkistynyt. Kotona kuuntelin Mozartia ja heti virkistyin. 

Kuvassa fläppitaulu. Jos joku välttämättä haluaa lukea nelikulmioihin kirjoitettuja sanoja ja nähdä nuolet ruutujen välissä, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi. En kuitenkaan suosittele klikkaamista kenellekään. Kuunnelkaa mieluummin vaikka Mozartia.

 

Isien ja poikien pahat teot

Syyllisyydentunto on vahva voima. Sen heräämistä pidetään käännekohtana lapsen kehityskaaressa.  

Asia tuli taas kerran todistetuksi äskeisellä työmatkallani Ruotsiin. Minun varhaisin muistikuvani syyllisyydestä liittyy myös Ruotsin-matkaan. Vuosilukua en muista mutta kauan siitä on. Olin korkeintaan alakouluiässä.  

Teimme vanhempieni kanssa niinä vuosina joka kesä muutaman päivän mittaisen matkan Ruotsiin. Reitti kulki laivalla Vaasasta Uumajaan. Vanhemmilleni matkan päätarkoitus oli varmaankin tehdä Ruotsissa ostoksia. Asuimme teltassa ja kiertelimme Uumajan ja lähikaupunkien kaupoissa.  

Automme oli Vauxhall Victor. Sen perä lastattiin täyteen ostoksia, enimmäkseen elintarvikkeita ja vaatteita. Erityisesti muistan isot kanisterit appelsiinimehua. Minä en siinä iässä ollut hintatietoinen, mutta kai tavarat olivat halvempia kuin Suomessa. Tuontirajoituksista en myöskään ollut tietoinen, mutta niitä selvästi oli muitakin kuin alkoholin ja tupakan osalta. Ainakin kahvi oli sellainen.  

Muistan kun isä oli kontallaan Vauxhallin etulattialla ja tunki kahvipaketteja piiloon alakautta kojelaudan sisälle. Siellä oli tyhjä onkalo, ehkä radiota varten. Sinne isä sai mahtumaan kolme pakettia.  

Minä tajusin, että jotain kiellettyä on tekeillä. Isä ei kuitenkaan selittänyt, sanoi vaan, että tämä ei nyt kuulu lapsille. Mutta kuului se. Koko laivamatkan Korsholm kolmosella minä olin ahdistunut, sillä tiesin, että Vaasan satamassa on tullitarkastus. Ahdistukseen ei auttanut edes lahjonta, laivan suklaalevyt, joita minulle ostettiin. Muistan ahdistuksesta vatsan kouristukset, jotka vain yltyivät sataman lähestyessä.  

Ahdistus muuttui paniikintunteeksi, kun istuin auton takapenkillä sataman tullimiehen lähestyessä. Olin varma, että joudumme vankilaan siitä paikasta, jos kahvipaketit löytyvät. Tiesin, että Vaasassa on vankila, olin nähnyt sen. Punatiilinen, korkeamuurinen. Siellä viettäisimme loppuikämme. Uskoin, että jos ei muu niin minun ilmeeni paljastaa tullimiehelle, että tämä auton matkustajat ovat epäilyttäviä ja siksi auto on tarkastettava kojelaudan tyhjiä onkaloita myöten.   

Mutta ei paljastanut. Tullimies veti käden lippaan ja toivotti hyvää matkaa. Helpotukseni oli suunnaton.  

*    *    *    

Isältään poika oppii.  

Myöhempinä vuosina Tukholmassa asuessani reissasin paljon maiden väliä. Tavaksi tuli usein järjestää laivassa ylimääräinen pullo, parfyymi tai muutama tupakka-aski maihin vietäväksi. Opiskelijan tiukassa budjetissa se tuntui. Kahvi ei enää kuulunut kuvioon. Kiinni en jäänyt, ei kai kukaan jäänyt, se oli maan tapa. Pientä jännitystä siinä aina oli maihin noustessa, mutta ei enää paniikkia eikä varsinkaan syyllisyyden tunnetta.

Toissa iltana taas kerran Ruotsista palatessani taas kerran Vaasan tullin kahvipaketit välähtivät mieleen. Että on se elämä käynyt tässäkin asiassa yksitoikkoiseksi.  

Kuvissa Vauxhall Victor Uumajan leirialueella ja Korsholm III lähdössä matkaan.

Lahjoista parhain

Pieni tyttärentyttäreni Sofia (Sohvi) ei ole enää niin pieni kuin haluaisin. Hän täyttää kohtapuoliin 11. Pitäisi keksiä syntymäpäivälahja.   

Se ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Ennen sain aina hyvissä ajoin vihjeen. Välillä leluja, välillä satukirjoja. Nyt ei enää tarvita leluja eivätkä kirjatkaan ole enää satuja.  

Nyt toivomus on saada rahaa.   

Se tuntuu vähän arkiselta. Toisaalta ymmärrän, niin kai se itse kullakin on mennyt. Tulee halu päättää itse, mutta se halu ei voi toteutua ilman henkilökohtaisessa päätösvallassa olevia käyttövaroja. Siispä lähetän rahaa. 

*   *   *    

Aikuiselle lahjan keksiminen on vielä vaikeampaa, sillä rahaa ei ole soveliasta antaa - korkeintaan voi antaa lahjakortin. Äijille voi tietysti aina antaa pullon laadukasta juomaa - paitsi niille äijille, joilla näyttää juomaa kuluvan turhan paljon muutenkin. Sellaisiakin on muutama tuttavapiirissäni.  

Minä sain aikaisemmin syntymäpäivinä yleensä kirjoja, en pullolahjoja, sillä kaikki tuttavani tietävät, että väkevistä en piittaa eikä kaljakori tai sixpäkki oikein sovellu käärittäväksi lahjapaperiin. Vähitellen kirjalahjat ovat kuitenkin vähentyneet. Yksi sanoi syyksi sen, että minullahan näyttävät olevan jo suunnilleen kaikki maailman kirjat hyllyissäni.  Vaikeaksi on siis mennyt keksiä minulle lahjaa.

Muutama vuosi sitten sain kuvassa näkyvän esineen syntymäpäivälahjaksi konttorin naisilta. Sen päälle pitäisi mennä makaamaan selälleen ilman paitaa. En ihan tarkkaan muista, miksi niin pitäisi tehdä - kyllä se minulle selitettiin. Jotenkin se liittyi terveyteen ja hyvinvointiin. Muutaman kerran niin teinkin, mutta se teki kipeää. Homma jäi ja piikkimatto unohtui kaapin päälle.  

Nyt kun muistin, otin sen esiin ja aion päättäiväisesti kokeilla uudestaan.

Kuski

Sain ajokortin heti kun olin täyttänyt 18. Lauantaisin poikaporukka lähti naisiin, ja yleensä reissut suuntautuivat Jyväskylästä lähiseudun kirkonkylien tanssilavoille. Juomia oli mukana, mutta yhden piti olla ajokunnossa. Minä olin usein vapaaehtoisesti juoppokuskin roolissa.  

Minun Rättisitikkani ei kelvannut ajoneuvoksi näille reissuille. Ei kuulemma tehnyt vaikutusta naisiin. Niinpä käytössä oli Opel Rekord tai Anglia, kavereiden isiltä lainaksi saatu. Ne kuulemma tepsivät naisiin.  

Kuinka väärässä kaverit olivatkaan.   

Muistikuvakseni jäi, että Opelit ja muut eivät tepsineet ollenkaan. Kyytiläisteni menekki jäi vaatimattomaksi. Tai ehkä se ei johtunut autosta. Selvin päin en itse isommin osallistunut temmellykseen vaan odottelin pitkästyneenä autossa. Hoitelin sitten pettyneet juopuneet aamuyöllä turvallisesti koteihinsa.  

Sen sijaan minun Rättisitikassani riitti viehättäviä kyyditettäviä, sellaisia runotyttöjä ja teiniteatterilaisia. Mutta ne reissut eivät tapahtuneet lauantaisin aamuyöstä maaseudun tanssilavoilla. 

*   *   *    

Nyt varttuneessa iässä olen taas muutaman kerran joutunut kuskiksi.  Seuran puutteesta myös nykykuskattavani taitavat kärsiä. Onnistumisen mahdollisuudet kuitenkin ovat heiltä lopullisesti hiipumassa.   

Huomenna olen taas lähdössä tällaiselle reissulle. Kuskaan yhdeksänkymppisen sukulaismummelini Etelä-Pohjanmaalle hautajaisiin. Känniä ei kyytiläiselläni ole luvassa, korkeintaan lääketokkura, sillä reissulle tulee mukaan palvelutalon hoitaja, joka huolehtii lääkkeistä ja muusta huollosta.

Haudattava on vielä vanhempi mies. Olen saanut kuulla salaisuuden: nämä kaksi olivat joskus nuoruudessaan vähän aikaa rakastavaiset. Jostain maalaiskylän tanssiaisista sekin oli alkanut.

Tälläkin reissulla on väliä, millaisella autolla liikutaan - perustelut ovat kuitenkin muuttuneet. Nyt tärkeää on, että auto soveltuu pyörätuolipotilaan kuljetukseen. Sellaisen saamme käyttöömme. 

Taitaa taas mennä aamuyöhön ennen kuin saan matkustajani turvallisesti kotiin.

Ei vielä

Joulun alla jouduin kerrankin miettimään. Se oli vaikeaa. Onneksi ei usein tarvitse.

Aiheena oli, jäänkö maaliskuun alusta eläkkeelle. Esimieheni, Vuoronvarausviraston Suuri Päällikkö, oli asettanut päätökseni takarajaksi vuodenvaihteen. Ettei Hän olisi päässyt moittimaan viime tinkaan jättämisestä, ilmoitin päätökseni tekstiviestinä jo jouluaattona puoliltapäivin, noin minuuttia ennen kuin Suomen Turku alkoi julistaa joulurauhaa.

Päätökseni oli, että suostun Päällikön ehdotukseen, jonka mukaan jatkan osapäiväisenä. 

Osapäiväisyys tarkoittaa sitä, että vapaudun kokonaan osastopäällikön tehtävistä mutta hoidan vuoden 2012 loppuun asti sen osan virkatyöstäni, jossa olen sijaisena äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevalle viran vakituiselle haltijalle. Tehtävä sisältää kansainvälisistä kontakteista huolehtiminen, käytännössä kuitenkin vain Euroopan osalta.

Tämä on miellyttävä ratkaisu minulle. Osaan homman, olen aikaisemmin hoitanut tehtävää päätoimisesti vuosikaudet ja minulla on laaja kontaktiverkko. Luovuin aikoinaan tehtävästä siksi, että kyllästyin matkustamiseen.

Nytkin matkoja tulee mutta ei niin paljon kuin ennen. Ehtoni suostumiselle oli, että saan edelleen täyden sihteeripalvelun. Niinpä yhteistyöni neiti B:n kanssa jatkuu.

Ratkaiseva seikka päätökselleni oli se, että voin hoitaa merkittävän osan työstä itse valitsemassani paikassa. Minun ei tarvitse päivittäin mennä toimistolle, minun ei tarvitse olla edes Helsingissä. Suuri osa työstä hoituu sähköisesti. Voin entistä vapaammin viettää pitkän kesän kesäkodissani Pirkanmaalla.

Yksi optio päätökseen liittyy. Hoitovapaalla oleva viran vakituinen haltija kertoi minulle, että hänellä on harkinnassa yksityisiä toimenpiteitä, jotka toteutuessaan johtavat uuteen äitiyslomaan. Jos niin käy, sitten edessäni on taas miettimistä.

* * * 

Eläkkeelle ryhtymien toisaalta kiehtoo, toisaalta epäilyttää. Kun omakohtainen kokemus puuttuu, kun en itse ole koskaan jäänyt eläkkeelle, olen tarkkaillut muita, kokeneempia. Yksi eläkkeelle jäänyt tuttavani sairastui ja kuoli puolen vuoden kuluttua. Toinen ryhtyi pelaamaan golfia ja voi ilmeisen hyvin. Kolmas näyttää ruvenneen ryyppäämään ja hän se aivan poikkeuksellisen hyvin voikin. Neljäs muutti Espanjaan eikä hänestä kuulu mitään.

Tähän vielä aiheeseen liittyen muodikas loppukevennys: 

"Minä odotan innolla eläkeikää. En muussa mielessä, mutta siinä mielessä, että silloin pääsen tappelemaan. Minä nimittäin inhosin pannulappujen virkkaamista jo kouluaikana. Ja kun tulee eläkeikään, ne todennäköisesti yrittävät survoa linja-autoon ja viedä jonnekin terapiaan virkkaamaan pannulappuja tai tekemään kävyistä tonttuja tai pelaamaan polttopalloa yhdessä muiden vastahankaisten pirujen kanssa. Mutta minähän en vapaaehtoisesti lähde. Silloinkin kun olisi aikaa lueskella ja olla vain...


Niin silloinkaan ei saisi sitä tehdä, vaan pitäisi vanhana nöyrtyä ja ruveta sosiaaliseksi ja tanssia tiputanssia terapiassa ja kiskoa päälleen sukkahousut ja balettihame ja mennä leikkitädin opastuksella selkä kyyryssä joutsenlampea. …Minä kyllä puren, jos yrittävätkin tulla motivoimaan ja aktivoimaan...”
(Markus Kajo: Kettusen kootut 1996)