tiistai 27. maaliskuuta 2012

Isien ja poikien pahat teot



Syyllisyydentunto on vahva voima. Sen heräämistä pidetään käännekohtana lapsen kehityskaaressa.  

Asia tuli taas kerran todistetuksi äskeisellä työmatkallani Ruotsiin. Minun varhaisin muistikuvani syyllisyydestä liittyy myös Ruotsin-matkaan. Vuosilukua en muista mutta kauan siitä on. Olin korkeintaan alakouluiässä.  

Teimme vanhempieni kanssa niinä vuosina joka kesä muutaman päivän mittaisen matkan Ruotsiin. Reitti kulki laivalla Vaasasta Uumajaan. Vanhemmilleni matkan päätarkoitus oli varmaankin tehdä Ruotsissa ostoksia. Asuimme teltassa ja kiertelimme Uumajan ja lähikaupunkien kaupoissa.  

Automme oli Vauxhall Victor. Sen perä lastattiin täyteen ostoksia, enimmäkseen elintarvikkeita ja vaatteita. Erityisesti muistan isot kanisterit appelsiinimehua. Minä en siinä iässä ollut hintatietoinen, mutta kai tavarat olivat halvempia kuin Suomessa. Tuontirajoituksista en myöskään ollut tietoinen, mutta niitä selvästi oli muitakin kuin alkoholin ja tupakan osalta. Ainakin kahvi oli sellainen.  

Muistan kun isä oli kontallaan Vauxhallin etulattialla ja tunki kahvipaketteja piiloon alakautta kojelaudan sisälle. Siellä oli tyhjä onkalo, ehkä radiota varten. Sinne isä sai mahtumaan kolme pakettia.  

Minä tajusin, että jotain kiellettyä on tekeillä. Isä ei kuitenkaan selittänyt, sanoi vaan, että tämä ei nyt kuulu lapsille. Mutta kuului se. Koko laivamatkan Korsholm kolmosella minä olin ahdistunut, sillä tiesin, että Vaasan satamassa on tullitarkastus. Ahdistukseen ei auttanut edes lahjonta, laivan suklaalevyt, joita minulle ostettiin. Muistan ahdistuksesta vatsan kouristukset, jotka vain yltyivät sataman lähestyessä.  

Ahdistus muuttui paniikintunteeksi, kun istuin auton takapenkillä sataman tullimiehen lähestyessä. Olin varma, että joudumme vankilaan siitä paikasta, jos kahvipaketit löytyvät. Tiesin, että Vaasassa on vankila, olin nähnyt sen. Punatiilinen, korkeamuurinen. Siellä viettäisimme loppuikämme. Uskoin, että jos ei muu niin minun ilmeeni paljastaa tullimiehelle, että tämä auton matkustajat ovat epäilyttäviä ja siksi auto on tarkastettava kojelaudan tyhjiä onkaloita myöten.   

Mutta ei paljastanut. Tullimies veti käden lippaan ja toivotti hyvää matkaa. Helpotukseni oli suunnaton.  

*    *    *    

Isältään poika oppii.  

Myöhempinä vuosina Tukholmassa asuessani reissasin paljon maiden väliä. Tavaksi tuli usein järjestää laivassa ylimääräinen pullo, parfyymi tai muutama tupakka-aski maihin vietäväksi. Opiskelijan tiukassa budjetissa se tuntui. Kahvi ei enää kuulunut kuvioon. Kiinni en jäänyt, ei kai kukaan jäänyt, se oli maan tapa. Pientä jännitystä siinä aina oli maihin noustessa, mutta ei enää paniikkia eikä varsinkaan syyllisyyden tunnetta.

Toissa iltana taas kerran Ruotsista palatessani taas kerran Vaasan tullin kahvipaketit välähtivät mieleen. Että on se elämä käynyt tässäkin asiassa yksitoikkoiseksi.  

Kuvissa Vauxhall Victor Uumajan leirialueella ja Korsholm III lähdössä matkaan.




Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...