Armas aika

Olen viikonlopun aikana poistumassa Helsingistä. Aikomukseni on pysytellä poissa koko kesän ajan. Syklinen vuodenkulku on taas siinä pisteessä. Kaikki toistuu. Vuoden kiertokulku tuo eteen samat asiat kuin kaikkien edellistenkin vuosien kiertokulku.

Konservatiivinen elämänmalli, arvosteli minua entinen sihteerini. Hänen mielestään lineaarinen elämänmalli on parempi. Siinä mikään ei toistu samanlaisena. Kesälläkin kuuluisi tehdä jotain aivan muuta kuin edellisenä kesänä. Esimerkiksi matkustaa joka kesä eri paikkaan ja kokea uutta. Hän on nyt lähdössä jäätikkövaellukselle johonkin minulle tuntemattomaan paikkaan, ehkä Grönlantiin tai Huippuvuorille. Toisaalta kyllä hän taas tulee moottoripyörällään kyläilemään kesäkotiini Längelmävedelle, niin kuin on tullut joka ikinen kesä. Että se niistä lineaarisista ja syklisistä elämänmalleista ja niiden yhdistelmistä.

Nyt on käynnissä tärkeä valintaprosessi.

Kesään matkalaukkuun kirjoja ja dvd-elokuvia, jos tulee kylmiä sadepäiviä enkä voi käyskennellä ahon laitaa ilman paitaa heinänkorsi suussa ja kukka hiuksissa. Mieluummin kuitenkin vietän päivät ulkosalla suuren terijoensalavan alla lukemassa. Kesäyön suurin nautinto on saunominen, uinti ja laiturilla istuskelu. Kesäyötä en hukkaa turhuuksiin, on se niin tyrmäävä kokemus. Yö pitää viettää ulkona luontoa aistien.

Tämä tarkoittaa, että blogi jää nyt tauolle noin kolmeksi kuukaudeksi. Olen perinteisesti vältellyt kesäkuukausina kaikkea tietokoneisiin ja muuhun elektroniikkaan liittyvää toimintaa. Tauko tekee hyvää.  Viime kesänä tosin annoin hieman periksi käyttämällä sähköpostia - oli poikkeuksellisen innostava aihe. Lumian näppäily kesäyön hämärässä saunan jäähdyttelytauolla laiturilla jäi muistiin vahvana elämyksenä.

Ensimmäistä kertaa kesäni on virkatöistä vapaa. Olen kokonaan eläkkeellä enkä ole edes lähdössä Saksaan kesäseminaariin niin kuin aina ennen. Luulen, että en poistu mökkimaisemistani mihinkään. Tukholmassa saatan poiketa. Lähiseutujen taidenäyttelyt, museot ja tapahtumat saavat minut kyllä liikkeelle. Vieraita tulee entiseen malliin, ja heitä kuskaan myös paikallisiin taidekohteisiin.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Kiitän blogini saamasta huomiosta ja kommenteista ja yksityisistä viesteistä. Jos kesän kirmailuista hengissä selviän, palaan tänne joskus elo- syyskuun vaihteessa.

Kuvassa vanha kansakoulun opetustaulu mökkimaisemistani.

Mennyt maailma

Olen viime vuosina käyttänyt runsaasti aikaa vanhempieni jäämistön tutkimiseen. Aineiston keskeisin osa koostuu valokuvista, kirjeistä, korteista, muistikirjoista ja muusta sekalaisesta paperitavarasta. Olen skannannut bittimuotoiseen talteen huomattavan määrän vanhoja aineistoja.

Työ on ollut kiinnostava aikamatka perheeni ja sukuni menneisyyteen. Samalla on ollut välttämätöntä selvitellä vanhempieni sukujen historiaa, jotta osaisin sijoittaa kuvissa näkyviä henkilöitä oikeaan kohtaan pitkää tarinaa. On löytynyt kiinnostavia henkilöitä ja ihmiskohtaloita, joista en ole tiennyt mitään.

Osa valokuva-albumeista on minulle lapsuusvuosilta tuttuja. Osa on ennen näkemättömiä. Äitini on kirjoittanut huolellisesti vanhimpien albumeitten kuvien alle tiedot kuvan henkilöistä, paikoista ja vuosiluvuista.

Nyt olen päässyt albumit loppuun. Vuorossa ovat pahvilaatikot, jotka ovat täynnä kuvia ja kirjeitä. Niissä ei ole tietoja kuvien aiheista.

Nyt etenen siis arvoitusten alueelle. Liitän yhden kuvan tähän näytteeksi. Olen sitä katsellut tarkasti, löytyisikö kuvasta yhtään tuttua. Ei löydy. Kuvan tekee mielenkiintoiseksi sellainen yksityiskohta, että se löytyi muutaman muun kuvan lisäksi kirjekuoresta, jonka pintaan oli liimattu romanttinen sydän-aiheinen kiiltokuva ja lisäksi kuoren ympärille oli solmittu punainen silkkinauha. Tällaisista merkeistä voi päätellä, että kuoressa olevat kuvat ovat olleet äidilleni merkityksellisiä.

En vaan ymmärrä, millä tavalla merkityksellisiä. En löydä kuvasta yhtään tutun näköistä henkilöä.

Yritän lukea kuvaa. Siinä on värivaurio, mutta se ei haittaa. Ollaan maalla, heinäpellon laidassa, ison kiven äärellä. Taustalla näkyy suuri rakennus, ehkä jonkinlainen varasto. Väkeä on paljon, nuoria miehiä ja naisia, muutama lapsikin. Ehkä kylän talojen renkipoikia ja piikatyttöjä?  Ollaan juhlavaatteissa, mutta mistään ei käy ilmi, mikä juhla. Ehkä jonkinlainen kylän nuorison kokoontuminen kesäjuhlaan. Tanssit? Useimmilla miehillä on lakki päässä.

On ilmeisesti kesän loppupuoli, sillä puissa näyttäisi olevan kellastuneita lehtiä. Pukeutumisesta arvioisin, että ajankohta on 30-luvun puoliväli tai loppupuoli. Tapahtumapaikasta minulla ei ole minkäänlaista aavistusta.

Kuvalla on jonkinlainen liittymäkohta äitini / sukuni historiaan. Jos joku lukijoista osaa lukea kuvasta lisää yksityiskohtia, otan kiitollisena havainnot vastaan. (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla).

Olemisen sielua hivelevä alakulo

Missään ei rauhoitu niin kuin hautausmaalla. Kävelykierrosta Hietaniemessä voi pitää terapeuttisena kokemuksena.

Minä olen kuljeskellut siellä jo vuosikymmenet, seuralainen oli ensimmäistä kertaa. Opas tietysti haluaa johdattaa vieraansa nähtävyyksien luokse.

Siinä on taas yksi epätasa-arvon ilmentymä. Tasa-arvo ei kukoista tuonpuoleisessakaan. Hautakiviä on tuhatmäärin, mutta suurin osa niistä on mielenkiinnottomia. Vain merkkihenkilö saa pysähtymään. Hietaniemessä merkkihenkilöitä riittää. Ne houkuttavat pysähtymään, muistamaan jonkin mieleen nousevan yksityiskohdan merkkihenkilön elämästä, jonkin tapauksen, jutun, teoksen, kaskun.

Eino Leinon hauta nosti ääneen lausuttavaksi muutaman säkeen: "Haihtuvi nuoruus / niin kuin vierivä virta - - ".  "- - Rotkoni rauhaan / kuin peto kuoleva hiivin." Muutama muistikuva elämäntyylistä - juoruiksikin niitä voisi mainita jos henkilö olisi elossa.

Topeliuksen korkean muistomerkin kohdalla kerroin  hautajaisten suuresta juhlallisuudesta puheineen ja esityksineen.

Ella Erosen muistomerkki kirvoitti puhumaan loistavan diivan runonlausuntaesityksistä.

George de Godzinskyn hauta pisti muistelemaan sympaattisen kapellimestarin sävellyksiä. Ensimmäisenä muisti löysi "Sulle salaisuuden kertoa mä voisin". Kohta jälkeenpäin löytyi "Katupoikien laulu".

Mika Waltarin hautakivi ihmetytti vaatimattomuudellaan. Ihan kuin olisi unohdettu koko mies.

Alvar Aallon rapistunut marmorilaatoitus sai hyväksyntää - sopii oikeastaan aika hyvin.

Tarmo Mannin muistomerkki antoi aiheen muistella jäähyväisnäytännön erikoista ideaa. Juhlakalu vain istui näyttämöllä eikä sanonut tai tehnyt mitään.

Jussi Jurkan kivi nosti muistikuvan tuttujen teinityttöjen romanttisista tunteista tunnettua näyttelijää kohtaan.

E. N. Setälän iso muistomerkki  vei puheet kielitieteen historian kummallisiin koukeroihin, jotka eivät ihan kaikilta kohdin ole aivan rehtiäkään.

Mannerheimin muistomerkillä oli kaksi seppelettä. Piti tietysti tutkia, kenen laskemia ne olivat. Vieressä laaja sodassa kaatuneiden kenttä vei ajatukset sotasukupolven kokemuksiin ja omien vanhempiemme vaiheisiin.

Kekkonen pysäytti tehokkaimmin. Olimme molemmat sitä sukupolvea, joka eli nuoruutensa ja pitkälle aikuisuuttaankin Kekkosen valtakunnassa. Ja homma sujui. Vieressä lepäsi muitakin aikakauden johtajia: Paasikivi, Sorsa, Holkeri...

Menneiden ihmisten muisteleminen on tunnelmallista. Ei voi välttyä syvällisiltäkään ajatuksilta. Tulee aika jolloin minä itsekin... Pysähtyykö kukaan vaeltaja siinä kohdassa. Tuskinpa. Itsesääli on ihana tunne. Siinä piehtaroi perusteellisesti ja hyvin. Voi meitä.

Kuvassa kartta Hietaniemen merkkihenkilöistä. Nimilista ei ole lähelläkään täydellistä, mutta ehkä joku hautausmaavaeltaja löytää kartan avulla samanlaista olemassaolon sielua hivelevää alakuloa.

Pitäisi kieltää

1. Kupillinen kahvia kaatui lattialle. Hiukan sitä levisi myös vaalean maton laitaan, suunnilleen postimerkin kokoinen tahra. Nostin maton kylpyhuoneen suihkukaappiin ja pistin veden valumaan maton päälle. Kohta tahra oli kämmenen kokoinen. Matto pilalla?

2. Harjasin hampaat.  Sähköharjan vispaus tuottaa suuhun paljon vaahtoa, ja jotenkin sitä pääsi purskahtamaan mustan t-paidan rinnukselle. Kastelin heti käden hanan alla ja pyyhin märällä kädellä tahraa pois. Ensin näytti lupaavalta mutta aamulla kuivuneessa paidassa oli tahra. Myöhemmin pistin paidan pesukoneeseen, mutta ei auttanut. Paita pilalla?

3. Imuroin lattiat. Olohuoneen ikkunaverhon helma osui vahingossa imurin suulakkeen eteen ja imeytyi letkun sisälle. Kun yritin vetää verhon irti, samalla se irtosi myös ylhäältä verhotangon muutamasta nipsuttimesta ja jäi reunasta repsottamaan. Siirsin tuolin verhon eteen noustakseni kiinnittämään verhon takaisin nipsuttimiin. En ulottunut, tuoli oli liian matala. Tarvittaisiin tikkaat. Sellaisia minulla ei ole. Mikä nyt neuvoksi?

4. Pesin kirjopyykin. En ymmärrä, mitä tapahtui.  Paidat ja muut vaatteet ovat täynnä kummallista nöyhtää ja takkua. Kaikki pilalla?

Siivouspuuhista on pelkkää harmia. Pitäisi kieltää?

Käynti vieraissa

Taloyhtiössä on myynnissä asunto. Se sijaitsee toisessa kerroksessa suoraan alapuolellani. Siis aivan samanlainen asunto kuin omani. Myynti on jatkunut jo muutaman viikon. Esittelyjä on ollut viikonloppuisin.

Pirullinen uteliaisuuskiima on kasvanut sielussani. Olisi kiinnostavaa käydä kurkistamassa.

En tunne siinä asuvaa pariskuntaa muuta kuin ulkonäöltä. Tervehdimme kyllä kun vastaan tulemme, mutta sen enempää emme ole jutelleet. He ovat minua parikymmentä vuotta nuorempia, herra ajaa Audillla. He eivät lajittele roskiaan vaan kaikki menee sekajätteisiin. Heillä tehtiin äskettäin ilmeisen iso remontti, iskupora pärisi monta päivää. Rouva meikkaa vahvasti.

Päätin uskaltaa. Minusta tuntui nololta mennä esittelyyn saman talon asukkaana, joten se piti yrittää piilottaa ja yrittää näyttää aidosti kiinnostuneelta ostajaehdokkaalta. Puin ulkotakin ja menin vähäksi aikaa ulos tarkkailemaan pääsisinkö livahtamaan esittelyyn jonkun porukan jatkona. Se onnistui. Tunsin itseni nilkiksi pukiessani eteisessä siniset suojatossut ja kätellessäni välittäjää.

Sain papereita ja tutkiskelin niitä muka kiinnostuneena. Vain hintapyyntö oli oikeasti kiinnostava. Kiertelin huoneita, availin komerojen ovia, katselin ikkunasta Töölöntorille, kävin parvekkeellakin. Kämppä oli muutoin samanlainen kuin omani mutta purkamalla seinä kahden pikkuhuoneen välistä oli saatu yksi isompi huone. Minusta sellainen idea tuntui typerältä.

Jotain turhanaikaista kysyinkin välittäjältä. Hän vastasi aika välinpitämättömästi. Ehkä hän tajusi, että en ole oikeasti ostamassa joten ei minuun kannata sen enempää huomiota kiinnittää. Lähdin pois, ovella vaihdettiin jotain yleisiä fraaseja asian miettimisestä ja tarvittaessa yhteyden ottamisesta. Oli helpotus lopettaa sinisillä tossuilla hiihtäminen ja heittää ne eteisen koriin.

Livahdin huomaamatta kolme kerrosta ylös peläten, ettei kukaan tuttu huomaa mistä tulen.

Kotona mietin, mikä ihmeen vietti tuonkin harharetken minulla teetti.

Trendikäs mies

Luin lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.

Minä en ole koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.

Partani ei ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki. Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset kädessä.

Minulla on aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt tykkäsivät.  Yhdelläkään opettajalla ei ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi käyttämättä.

Jos parta nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon. Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.

Nyt en oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa. Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.

Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.

Siivoamisen viisaus

Elämä ei ole pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista. Se on myös tiskausta ja siivousta.

Tein suursiivouksen. Ei ollut nytkään mukavaa. Ajatus moiseen ryhtymisestä ei tietenkään ollut omani. Sen antoi tuttavapariskunta, joka on tulossa yökylään. Puhelimessa asiasta sovittaessa minua hienovaraisesti muistutettiin siivoamisen tärkeydestä, sillä pariskunnan miespuolinen jäsen kärsii pölyallergiasta. Muistiin oli jäänyt, että edellisellä vierailulla oli ilmennyt pölyhaittoja.

Mikähän siinä on, että tiskaus- ja siivoustouhu ei minulle maita. Kädet kastuvat ja selkä rasittuu. Olen jostakin päässyt käsitykseen, että samasta vaivasta kärsii moni muukin. Oliko se peräti niin, että se on miehille tyypillinen vamma? Ja minä kun pyrin johdonmukaisesti olemaan epätyypillinen mies, pikkuisen feministiseen suuntaan ajatteleva. Mutta on siivoaminen hankala asia feministipiireissäkin, tosin eri syistä. Mutta silti tässä on ristiriita.

Suhtaudun myrkyllisesti ns. elämänhallintakirjallisuuteen. Sellaista vyöryy esiin antamaan positiivista asennetta kaikkien kuviteltavissa olevien ongelmien ratkaisemiseksi. Ihan kuin kiusallaan sunnuntain HS julkaisi Anna-Stina Nykäsen kirjoituksen uudesta kirjasta, jonka aiheena on siivous. Sen nimi on "Leppoisa opas huusholliin". En malttanut olla lukematta kirjoitusta, kun aihe oli minulle juuri sillä hetkellä harmillisen ajankohtainen.

"Siivotessa aivot ovat vapaat", julistaa jutussa haastateltu oppaan kirjoittaja. "Kotitöiden toisteisuus on niiden siunaus ja kirous", filosofoidaan toisessa kohdassa. Yllättäen huomaan, että kirja sisältää myös teoriaosuuden. Siinä asunto jaotellaan 1) transitorisiin alueisiin ja 2) pysyviin alueisiin. Tämä kohta lisäsi kiinnostustani.

Transitorisia alueita ovat määritelmän mukaan tiskiallas, olohuoneen pöytä ja eteisen kaappi. Niissä tavaran pitäisi liikkua koko ajan. Kun kamaa kertyy, se raivataan pois, ja uutta kertyy tilalle. Ihan kuin lentokentän transithalli täyttyy, tyhjenee ja täyttyy taas. Pysyvän alueen esimerkki on kirjahylly. Kun sinne pannaan kirja, sitä tuskin viedään sieltä koskaan pois. Kirjahyllyn voi siivouksessa unohtaa, mutta jos tiskipöytä täyttyy, arki alkaa tökkiä. Siivouksessa pitää siis hahmottaa strategisesti tärkeät kohteet.

Kiinnostus kirjaa kohtaan lisääntyi entisestään, kun luen, että Hannu Taanila on käyttänyt kirjasta luonnehdintaa "vapautuksen teologia". Taanila ei kehu mitään, mikä ei kehuja ansaitse, ellei sitten ironisoidakseen. Tämä ei vaikuta ironialta.

Suursiivous on nyt tehty. Keskityin ohjeen mukaan transitorisiin kohteisiin, kuten tiskipöytään. Minun huushollissani ei ole tiskikonetta. Pölynimuri on. Lisäksi käytössäni oli kuvassa näkyvä työkalu. Sen on valmistanut kesäkotini naapurissa asuva vanhaemäntä. Työkalu sijaitsee parvekkeellani. Imuroin joka paikan, myös sänkyjen ja sohvien aluset. Kirjahyllyihin en koskenut, sillä olen pyyhkinyt kirjat ja hyllyt märällä rätillä viime keväänä.

Vieraat voivat nyt tulla eikä pitäisi aivastuttaa. Harkitsen vakavasti kirjan hankkimista. Ehkä sen avulla saisin lisää myönteistä asennetta. 

Veitikka nuori

Kirjoitin kirjeen. Pistin siihen hymiön, sellaisen vilkkusilmäisen hymysuun.

Ei ole kuulunut tapoihin pistää hymiöitä kirjoituksiini, ei irviöitä myöskään. Taidan olla sillä tavalla vanhan liiton kirjoittaja, että vierastan sellaisia tehokeinoja. Tunnen, että minun pitää osata ilmaista sävyt ja tunnetilat ilmankin. Ellen onnistu, olen kirjoittanut huonosti.

Olen vierastanut muitakin tehokeinoja. En suostu ihan helposti käyttämään huutomerkkiä. Sen välimerkin varaan teinitytöille. He tarvitsevat sitä esim. koulun ainekirjoituksessa, välillä pitkän rivin huutomerkkejä, jotta opettaja varmasti kuulee.

Mutta nyt - varmaankin uuden vuoden aiheuttamassa elämäntapojen uudistamispaineessa - muutin asennettani ja pistin kirjeeseen sen vilkkusilmäisen hymysuun.

Heti  tuli moderni ja nuorekas olo. Olenpa minä aika veitikka.

Tällaisen terapeuttisen kokemuksen jälkeen saattaa monenlaisia hymiöitä ilmestyä näihin blogikirjoituksiinkin. Huutomerkeistä en vielä menisi takuuseen.

Kuva: Hbl 04.01.2015

Väärässä porukassa?

Naapuri alakerrasta poikkesi kysymässä, vieläkö itsepäisesti jatkan tipatonta marraskuutani. Enkö voisi pitää yhden illan tauon, sillä hän oli käynyt risteilyllä Virossa ja tuonut tuliaisia.

Itsepäisesti jatkan. En pidä taukoa. Jäi insinööri vaille kaljakaveria.

Puheeksi tuli politiikka, niin kuin tämän Tarmo Yli-Työsteistölän kanssa aina. Tuli puheeksi huomisen, perjantain, tärkeä äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tarmo yllätti: hän kertoi, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan. Menkööt naimisiin hänen puolestaan. Tarmo onkin siis suvaitsevainen mies!

Kysyin, eikö hän lähtisi mukaan perjantain mielenosoitukseen Eduskuntatalon edessä.

Minä lähden, minähän olen Vietnamin sodan veteraani mielenosoitustouhussa. Meitä on työpaikalta lähdössä pieni joukkue. Asia on minulle tärkeä, sillä tuttavapiiriini sattuu kuulumaan varsin paljon ihmisiä, joita laki henkilökohtaisesti koskisi. On lähisukulaisia, on hyviä kavereita, työtovereita; miespareja, naispareja, nuoria ja vanhoja, perheellisiä ja sinkkuja, professorista opiskelijaan, insinööristä taiteilijaan, teini-ikäisestä eläkeläiseen, päälliköstä sihteeriin, uskovaisesta ateistiin. Miten minulle onkin osunut tuttavapiiriin niin paljon tätä joukkoa. Mukavia ihmisiä kaikki, muutamat suorastaan ihania. Yksi vähän roistokin. Monilla on kuitenkin ollut ongelmia, sillä ympäristö kiusaa, kiihkouskovaiset etunenässä.

Kaikesta sydämestäni soisin heille kaikille sen lain, jota nyt ollaan hakemassa. En hyväksy sitä, että vielä nykyaikanakin oikeudenmukainen kohtelu on vain joidenkin etuoikeus.

Lupasiko Tarmo tulla mielenosoitukseen? Hän jotenkin hämmentyi kutsusta. Muuten kyllä, mutta mitä jos osuu median kameran eteen ja näkyy televisiossa tai lehdessä? Siitähän syntyy väärinkäsitys, että kuuluu itse siihen joukkoon, jolle oikeuksia haetaan.

Ai jaa. Tuollaiseen syy-seuraus-johtopäätös-logiikkaan minä en pysty, siihen tarvitaan insinöörimies. Ei luvannut Tarmo tulla mielenosoitukseen. Voisi mennä heteromieheltä maine.

Jäin miettimään, voiko noin oikeasti käydä ja olisiko se vakavaa. Olemmeko me valkoihoiset lihaa syövät heteromiehet noin ahdistuneita.  - Ei perhana, ei tuo logiikka kelpaa minulle. Jos joudun kameran kuvaan ja joku luulee sen perusteella jotain, minulta ei mene maine. Se on aivan merkityksetön asia. Parempi maine siitä oikeastaan tulisi.

Sen sijaan minulta menisi maine, jos joku luulee, että kuulun siihen joukkoon, joka julistaa jotain myyttistä suomalaista yhtenäiskulttuuria ja sellaisia "kristillisiä" arvoja, joilla perustellaan lakiesityksen hämmentävän kansan tervettä elämäntapaa. Sellaiseen "yhtenäiskulttuuriin" minä en suostu.

*   *   *  

Lähellä asuvat, tulkaa mukaan. Tapaamme Eduskuntatalon edessä perjantaina (28.11.) klo 12.

Kehitystä?

Otin nukahtamislukemiseksi raportin nimeltä "Palvelujen saavutettavuus". Toisin kävi. Ei nukahtamisesta tietoakaan. Siitä raportista vasta piristyinkin.

Raportin perusteella Suomea ollaan lakkauttamassa.

Tässä muutamia tilastotietoja minua kiinnostavilta aloilta:

Vuosi 1960:                                               Vuosi 2011 

6000 maalaiskansakoulua                          610 kyläkoulua

4007 kirjastoa                                             836 kirjastoa

4716 postitoimipistettä                               101 postitoimipistettä

1501 henkilöjuna-asemaa                           196 henkilöjuna-asemaa

618 elokuvateatteria                                   172 elokuvateatteria

Ja tällaisia lisää vaikka kuinka paljon. Kaikki loppuu, varsinkin maaseudulta.

Syyt muutokseen ovat aivan ilmeiset. Kansa saa sitä mitä vaaleissa äänestää. Se katoaa, mikä ei tuota voittoa. Talousoppineet ovat asian tarkasti laskeneet. Pääministeri kutsuu tätä myönteiseksi kehitykseksi.

Vielä minun lapsuudessani 1960-luvulla sellaisissa pikkukaupungeissä kuin Jyväskylä oli monta elokuvateatteria. Jopa maaseudun pienissä kylissä oli oma teatteri. Rakennus oli yleensä hyvin vaatimaton, tekniikka vanhaa ja istuimet epämukavia. Mutta kyllä niissä Pekka ja Pätkä -elokuvat ja Tarzanit tulivat lapsille tutuiksi. 

Löytyykö enää mistään sellaista kirkonkylää tai pikkukaupunkia, jossa olisi toimiva elokuvateatteri? Ei kai.

"Kello lyö. Kaikki."

"Kello lyö. Kaikki."

Näin väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua oikeaan.

Asia kävi minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa, joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.

Kesäaikaan siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä "biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita käännetään eteen- tai taaksepäin.

Ainoa keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa. Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia. Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.

Mutta ei onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.

Tiistai-ilta. Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.

Näyttää siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.

_   _   _ 

Luolasto (kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja. Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita ja asiantuntijoita touhuaa seassa.

Vanha väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero, sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.

Näytelmä oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä, ihan oikeasti.

Enpä muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti huomioon.

Päällimmäiseksi jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin vääntämään kesäaika päälle.

Hitaasti hyvä

Olin lähdössä ulos ja pukemassa kenkiä, kun mieleen muistui tarina runoilijasta talonsa rappusilla Tjörnin saarella. Siinä hän kaikessa rauhassa istuskeli miettimässä, vetäisikö vielä toisenkin saappaan jalkaan.

Noinhan elämänasenteen pitäisi olla. Oikeastaan minäkin olen aika lailla samanlaiseen taipuvainen. Pysähtyneisyyden tila. Hitaus. Mihin tässä muka kiire on?

Paitsi että ulkopuolelta tulee vaatimuksia päinvastaiseen. Kävin äskettäin jo neljännen kerran noin vuoden sisällä syömässä pikaruokaa. Tällä kerralla siinä hampurilaispaikassa, joka sijaitsee Stockmannia vastapäätä Mannerheimintiellä ja jonka minä olen oppinut tuntemaan nimillä Primulankulma / Baker´s.

En minä tietenkään itse sinne olisi mennyt, mutta kun sihteerini vaatii aina hampurilaista silloin kun pidämme työlounaan kaupungilla. Minusta se on sotkuista syömistä. Majoneesia tarttuu viiksiin ja partaan ja roskia kertyy iso kasa. Jos itse saan päättää, valitsen mieluummin slow foodia. Mutta siinä menee puoli päivää, niin kuin runoilijalla saappaansa kanssa. Ei sihteeri sellaiseen ehdi. Hänellä on aina kiire - töitä muka!

Hitaus on elämänasenne, johon kannattaa pyrkiä vaikka ei onnistuisikaan. Minä noudatan nopeusrajoituksia. Koskaan en ole saanut ylinopeussakkoa. Minä pidän hitaista elokuvista, sellaisista kuin Aki Kaurismäen, joissa ei tapahdu mitään mutta rivien välissä tapahtuu sitäkin enemmän. Niissä on hiljaisia ja vaatimattomia henkilöitä, jotka köyhyydessäänkin elävät arvokkaasti. Siitä huolimatta ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että Bruce Willis ja Sylvester Stallone yhtäkkiä ilmestyisivät paikalle pistämään omituisen porukan järjestykseen ja varmistamaan turvallisuuden.

Haaveet on haaveita. Tosielämässä syön hampurilaisia ja pistän nopeasti kengät jalkaan - molemmat. 

Urheiluhullu?

Aina välillä joku kysyy minulta, mitä yritän ilmaista sillä, että en muka ole innostunut urheilusta. Onko se diivailua? Ylimielisyyttä? Teeskentelyä?

En oikein ole osannut vastata. Pikkupoikana olin hyvinkin innokas. Osasin (ja osaan vieläkin) ulkoa yleisurheilun ennätykset ja voittajat 60-lubulta. Seurasin myös hiihtoa ja mäkihyppyä. Kuuntelin kaikki urheilulähetykset, Pekka Tiilikaisen (kuva) ja Paavo Noposen selostukset. Kävin katsomassa Jyväskylän seudulla pidettyjä kisoja ja keräsin urheilijoiden nimikirjoituksia. Aikuisenakin olen seurannut urheilua, mutta vain kaikkein suurimmat kisat.

Eilen luultavasti tein aikuisikäni ennätyksen. Katsoin televisiosta olympiakisoja yhteen putkeen kuutisen tuntia. Olin saanut asiantuntevan vihjeen, että nyt jos koskaan.

Vihje osoittautui päteväksi. Hiihdosta tuli kultaa ja hopeaa jääkiekossa kaatui Venäjä.

Minäkö muka urheilun vastustaja?

Täytyy myöntää, että tällaiseen menee väistämättä tunteella mukaan, kun tilanne on päällä. Ei varmaankaan mihinkään muuhun pääse samalla tunteen intensiteetillä. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voi vaatia?

Pystyin kuitenkin hetkittäin tunnekuohun seassa tarkkailemaan itseäni. Mietin, pysyisinkö sulkemaan television viisi minuuttia ennen jääkiekko-ottelun viimeisen erän loppumista ja ryhtymään muihin puuhiin. Entä pysyisinkö tunnetasolla siirtymään irti nationalistisesta asenteesta ja kannustamaan vastustajan joukkuetta? Vaikeata olisi.

Otin laatikosta esiin verenpainemittarin ja katsoin, miltä paine näyttää. Minulla kun verenpainemittaukset eivät ole näyttäneet hyviä lukemia. Ei näyttänyt nytkään, entistä huonompaan suuntaan on mennyt. Jääkiekko-ottelu Suomi - Venäjä on siis vähintään yhtä epäsuositeltavaa kuin suolan käytön lisääminen.

Sitten on vielä se addiktio. Minä olen välillä ollut havaitsevani, että kaikkeen, mihin tunteella menen mukaan, siihen syntyy addiktio. Tätä pitää aivan erityisen tarkkaan varoa. Toisaalta yleissivistykseen kuuluu tuntea elämänpiirinsä tapahtumia, ainakin pääpiirteittäin. Olympialaiset lasken yleissivistykseen kuuluvaksi elämäpiiriksi. Addiktio vai yleissivistys?

Testi on edessä tänään, perjantaina. Asiantunteva vihje kertoi, että luvassa on entistäkin innostavampaa jääkiekkoa. Klo 13.45 näen, mihin asteeseen addiktoitumiseni on edennyt. Avaanko television vai ryhdynkö vaikkapa lukemaan Trimalkion pitoja? Vai lähdenkö toteuttamaan lääkärin verenpainesuositusta ja menen kuntokävelylle?

Kynä käteen

Lehtitietojen mukaan aikovat lopettaa käsialakirjoituksen peruskoulussa. Riittää kun lapsi osaa tekstata. Eikä varmaan tekstauskaan kohta ole tarpeellinen taito. Koneella kirjoitetaan, ei kädellä. Sellainen on visio.

Onkohan tuo nyt oikein viisasta?

Minun kansakouluaikoinani sen nimi oli kaunokirjoitus. Siitä on jossain vaiheessa poistettu tuo "kauno", ihan niin kuin kaunoluistelustakin. Kaunokirjallisuus-nimitystä olen vielä huomannut jossain käytettävän. Kaunotiede on nykyisin estetiikka. Kaunopuheisia ei liene yhtään jäljellä Kaarlo Marjasen poistuttua keskuudestamme. Neito kaunoinen saa vielä joskus juhlapäivinä laulun osakseen.

Luulen, että kaunokirjoituksen puolustaminen ei ole minulle tärkeää pelkästään siitä syystä, että olin itse hyvä siinä. Sain aina kymppejä todistukseen. Monta vuotta sitä opetusta kesti. Kansakoulussa neljä vuotta yksi tunti viikossa. Oppikoulussa vielä muutama vuosi lisää kuvaamataidon opettajan johdolla. Melkoinen määrä kaunokirjoitusvihkoja tuli täytetyksi. Oli mustekynä, mustepullo, imupaperi, terän pyyhe ja vihko.

Aikuisena olen myöhemmin käynyt pari kalligrafiakurssia. Minä olen se, joka on työpaikoilla aina saanut tehtäväkseen onnittelukorttien kirjoittamisen. Mielelläni olen sen tehnyt.

Mielestäni ihmisen pitää kasvaa käden taitoon. Se on keskeinen osa persoonallisuuden kehitystä. Kymmensormijärjestelmän osaaminen ei riitä. Käsiala on keskeinen osa persoonallisuutta. Piirtäminen, maalaaminen, käsityöt, soittaminen, askartelut - kaikki tällaiset mahdollisimman monipuolisesti kuuluvat ihmisen kasvuun, ja niitä pitää olla koulussa. Pelkkä pään kouluttaminen on epäinhimillistä ja tuhoisaa. Koneella kirjoittamiselle kaikki kunnia, mutta kyllä mielestäni myös kynän pitää pysyä kädessä.

Minulle on pysyvästi jäänyt muistiin, millainen hienostunut käsiala oli kirjeenvaihtotoverillani, joka oli noin 16-vuotias tyttö Ranskasta. Se oli erilaista kuin Suomessa opetettu. Täällä kirjoituksen piti olla vinossa oikealle, ranskalainen tyttö kirjoitti täysin pystyä. Se oli pienempää, siinä oli hienostuneita koukeroita ja hipaisumaista keveyttä. Kirje oli kuin taideteos, siinä oli sanatonta erotiikkaa. Samaan suuntaan yritin omia kirjeitänikin kehittää, pitihän yrittää tehdä vaikutus ranskalaiseen neitiin. Olen harmitellut, ettei minulle jäänyt yhtään kirjettä talteen.

Jään miettimään, miten nykynuorten romanttiset kirjeet onnistuvat koneteksteinä. Onko niissä ollenkaan jäljellä romantiikkaa. Teinitytöt saavat toki koneellakin kirjoitetuksi kirjeisiinsä pitkiä huutomerkkijonoja, mutta kuinka käy i:n pisteen korvaaminen sydämenkuvalla?

Kuvissa on arkistoistani löytynyttä aiheeseen liittyvää. Ylempi on minun omaani, alempi 1930-luvulla koulua käyneen sukulaispojan.

Väärä valinta?

 

Kävin naispuolisen työtoverin syntymäpäivillä. Mennessäni poikkesin Asematunnelin kukkakaupassa, siinä joka sijaitsee lähellä liukuportaiden alapäätä, kun laskeutuu tunneliin Elielinaukion puolelta. Ostin kimpun ruusuja. Lisäksi vein lahjaksi kirjan, tämän uusimman Finlandia-voittajan, jota itse en ole ehtinyt lukea.  

Jokin pisti mietteliääksi kukkien valinnassa. Muistiini nousi, että olin äskettäin lukenut ohjeen kukkien valinnasta, joka pitäisi suorittaa sen kuukauden mukaan, jossa kukitettava on syntynyt. Yksityiskohtia en muistanut, vain sen muistin, että jokaiselle syntymäkuukaudelle on oma nimikkokukkansa.  

Juhlat päättyivät onneksi melko aikaisin. Kotona aloin etsiä kukkaohjetta. Kohtalaisen äkkiä se löytyi. Liitän sen tähän loppuun.  

Siinä todellakin on eri kukka jokaiselle kuukaudelle. Joulukuun kukka ei ole ruusu. Vikaan meni. Ruusu kuuluisi kesäkuussa syntyneille. Toisaalta onnittelun kohde vaikutti aivan tyytyväiseltä ruusuihini - ei ainakaan näyttänyt hapanta naamaa.  

Pienenä lohdutuksena huomaan, että kukkaohje on tarkoitettu rakastavaisia varten. Nyt ei ollut siitä kysymys - pikemminkin päinvastaisesta suhteesta. Mutta muistiin tämä ohje pitää laittaa tulevia kukituksia varten. Toisaalta kyllä tuo ohje vähän omituiselta näyttää. Olisikohan Asematunnelin kukkakaupasta edes löytynyt tuollaista joulukuun suosituskukkaa?

 

Houkutus ja torjunta

 

On kymmenen vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin.  

Ei se vapaaehtoinen päätös ollut. Lääkäri sen määräsi, verenpaine huiteli tappolukemissa. Lääkäri oli taitava, hän sai minut vakuuttuneeksi. Kun motivaatio oli syntynyt, siitä eteenpäin päätöksen toimeenpano oli yllättävän helppoa. Ei siihen mitään nikotiinilaastareita tai muita korvikkeita tarvittu.  

Olin kyllä jo ennen lääkäriäkin vähentänyt. Olin päässyt siihen, että poltin päivän ensimmäisen savukkeen vasta klo 22. Seuraava vaihe oli se, että se klo 22 poltettu savuke oli myös päivän viimeinen. Vain yksi savuke päivässä tuntui siltä, että en oikeastaan polttanut ollenkaan.  

Oli kuitenkin poikkeus sääntöön: silloin kun kävin kaljalla, ei ollut rajoituksia. Tämä kuitenkin osoittautui huonoksi, sillä kaljalla käynnit lisääntyivät. Ravintola Elite sijaitsi melkein nurkan takana, ja siellä tuli pistäydyttyä entistä useammin, juuri tästä syystä. Elite ei ollut silloin mikään kireä ruokapaikka vaan rento taiteilijakapakka, siellä oli aina kavereita ja tupakointi sallittu.  

Siinä vaiheessa tuli se motivaatio. Ymmärsin, että lopettaminen ei onnistu, jos en samalla lopeta kaljalla käyntejä. Niinpä tein kaljallakäyntilakon. Sen keston jätin avoimeksi - lopulliseksi en sitä aikonut. Alkoholilakko kestäköön niin kauan, että tunnen itseni varmaksi siitä, että en enää tupakkaan sorru.  

Kaljalakkoa kesti tasan yhden vuoden + yhden kuukauden + yhden viikon = 403 päivää. Siinä kohdassa tunsin, että en enää sorru.   

En vieläkään ole tupakoinnin periaatteellinen vastustaja, vain minulle se ei terveyssyistä sopinut. Viihdyn edelleen mainiosti työpaikkani salaisessa tupakkakammiossa, joka sijaitsee syvällä kellarissa vanhassa pannuhuoneessa. Siellä kokoontuvat mukavimmat ihmiset. Siksi poikkean sinne usein. Minä vain en polta. Enkä usko olevani edes passiivinen tupakoitsija, sillä voimakas imuriputki vetää savun heti pois.  

Aina silloin tällöin joku tarjoaa tupakkaa, viimeksi tänään, kun juhlapäivä. Tuli puheeksi, enkö voisi jo kymmenen vuoden jälkeen polttaa yhden juhlatupakan ilman sortumisvaaraa.  

En sortunut houkutukseen. Luulen, että yksi johtaisi ennen pitkää toiseen. Parempi olla kokonaan ilman, sillä mitään himoa ei ole.  

Nuorena olin piippumiehiä. Se kuului hippikauteen 60-luvun lopusta eteenpäin, silloin Woodstockin ja Ruisrockin alkuaikoina. Kuva on siltä ajalta. Harmikseni sorruin vähitellen savukkeisiin. Se ei ollut yhtä tyylikästä. Lieneekö piippumiehiä enää jäljellä muita kuin yksi tämän blogin vakilukija? Piippunaisia en tiedä muita kuin yhden Pentti Haanpään kirjassa ja toisen Juha Seppälän kirjassa Super store, mutta se on kyllä muutenkin aika tuhma juttu.

 

 

 

 

Setämäinen

 

Tuttu naispuolinen blogin lukija tuli kadulla vastaan ja antoi palautetta. Hänen mielestään blogini on laimentunut. Enää en ole niin terävä ja pisteliäs kuin alkuvuosina. Kirjoittelen turhan pehmoisia. Juttuni ovat muuttuneet "setämäisiksi". 

Harmitti, vaikka en sitä näyttänyt (teeskentelin - tunnustan vasta tässä näin jälkikäteen, terveisiä vaan). Mikä setä minä olen! Jos en nyt ihan nuori kollikaan niin ainakin omasta mielestäni aika vetreä. No, myönnettäköön, etten jokaisesta kohdasta ole enää aivan yhtä kimmoisa kuin joskus, mutta että setämäinen - - . 

Kommentti oli paitsi ärsyttävä myös kiinnostava,joten kysyin, olisiko hänellä aikaa jatkaa keskustelua läheisessä taiteilijaravintolassa viinilasin ääressä. Hyvin oli aikaa.  Sain lisää samansuuntaista palautetta. Oli siinä kyllä kehujakin seassa. 

Blogin ulkoasu sai myös huomiota. Nykyinen vaalea kuosi oli hänen mielestään laimea, aiempi punakuvioinen miellytti enemmän. Samansuuntaista palautetta olen saanut parissa kommentissakin. Pitänee harkita paluuta entiseen. 

Sitten tuli kysymys: mitä olen tekemässä tuossa blogin oikeassa laidassa "Tässä Dessu" -kohdassa olevassa pienessä profiilikuvassa? Siinä marssin on nyrkki pystyssä ja polvi koholla. Tausta on häivytetty. 

Pyysin arvausta. Näkeehän sen, mitä olen siinä kuvassa tekemässä, vaikka tausta onkin manipuloitu näkymättömiin. Tarvitaan vain vähän mielikuvitusta. 

Kolme arvausta tuli: 1) Hätistelet pihaan tullutta sutta tai karhua kauemmaksi siellä Hämeen kesäkodissasi, 2) Marssit mielenosoituskulkueessa lippu kädessä Vietnamin sotaa vastaan joskus kauan sitten 70-luvulla, 3) Juokset vauhtia keihäänheittokisassa. 

Hyviä arvauksia mutta kaikki väärin. Onko parempia arvauksia? Paljastan ehkä totuuden lähiaikoina.

 

Luopumisen tuska

 

Sain äskettäin noin sata uutta kirjaa. Tai eivät ne uusia ole, pelastin talteen kiinnostavimmat äskettäin edesmenneen iäkkään sukulaisen hyllystä. Enimmäkseen sieltä tarttui mukaan kotimaisia naiskirjailijoita, sellaisia kuin Marja-Liisa Vartio, Eeva Joenpelto, Eeva Kilpi ja Lempi Jääskeläinen. Ja runoilijoita: Mirkka Rekola, Eila Kivikk´aho, Aila Meriluoto, Sirkka Selja.  Ja monta muuta.  

Kirjat ovat nyt olleet muutaman viikon pinoissa työhuoneeni nurkassa lattialla. Nolo sijoittuminen lattialle johtuu siitä, että hyllyni ovat täynnä, kerta kaikkiaan niin täynnä, että yhdellekään uudelle kirjalle ei löydy sijaa hyllyistäni.  

Mikä neuvoksi? Sata kirjaa on aika paljon, enkä halua niitä lattialle lopullisesti jättää. Uusia hyllyjä en myöskään halua pystyttää. Nyt työhuoneeni lisäksi kirjahyllyjen peitossa ovat eteisaula ja käytävät sekä ns. piianhuone keittiön takana. Keittiöön ja muihin huoneisiin en halua kirjahyllyjä.  

Olen aloittanut toivottomalta tuntuvan harvennustyön. Jos tulee sata uutta kirjaa, pitää sata vanhaa kirjaa harventaa pois. Otin tikkaat, kiipesin ylös katsomaan, löytyisikö A:lla alkavista jotain joutavaa.  Aapeli, Onnen pipanoita; Aho, Kootut teokset 1 -  9; Aisopoksen tarinoita: Andahazi, Anatomi; Andersson, Ballader och spelmansvisor jne.  

Ei hyvältä näytä. Siinä seison tikkailla ja kurkottelen ylähyllyltä kirjan kerrallaan tarkasteltavaksi. Välillä laskeudun alas ja istun nojatuoliin selailemaan ja lukemaan.  

Yhtään ainutta pois heitettävää kirjaa ei ole tähän mennessä löytynyt. Kohta A loppuu ja siirryn B:hen. Tätä puuhaa aion nyt jatkaa koko viikonlopun. Luopumisen tuska raastaa sieluani.   (Kuva: Carl Spitzweg Der Bucherwurm)

 

Pyykkilauta ja kauniit varpaat

 

En vielä hetkeen luovu muistelemasta kesäisiä päiviä maalla Längelmäveden rannalla. Kaupungin syksy saa kyllä aikanaan vuoronsa.  

Tämä kesä oli tarpeeksi hyvä tehdä työ, joka pitäisi tehdä joka kesä. Vaan ei joka kesä tule tehdyksi. Tarkoitan mattopyykkiä. Tänä kesänä puhdistuvat kaupungista mukaan otetut isotkin matot. Ja kuivuivat myös, kun aurinko helotti. Töölöntorilla on nyt raikas tuoksu.  

Mattopyykissä jotenkin ainutlaatuisella tavalla kulminoituu pohjoisen kesän autuus. Kaupungissa se ilmenee Kaivopuiston mattolaiturilla, joka toimii turistikierrosten nähtävyytenäkin. Maalla omassa rannassa sain puuhata ilman valokuvaavia turisteja.

Kummallinen otsikko tällä kirjoituksella?  

Otsikko viittaa vanhaan hilpeään lauluun, joka liittyy aiheeseen. Jos laulu ei ole tuttu, sen voi kuunnella TÄSTÄ  klikkaamalla. Tätä laulua minä hoilasin mattoja laiturilla pestessäni niin että varmaan koko Ponsanselkä raikui, ehkä ääni eteni veden kantamana vielä Ristiselänkin yli ja kuultiin Eräpyhän rannoilla aina Einon pirtillä asti. Näin voi käydä, kun sää on hyvä ja laulajan tunnetila voimakas.  

Täytyy tietysti myöntää, että laulun sanat viittaavat palkkapoliittisesti epämääräiseen työsuhteeseen, mutta se ei minua haitannut, sillä minä tein työtä itselleni, en toisen palveluksessa. Myöskään laulajan sukupuoli-identiteetti ei taida olla sama kuin minulla, mutta mitä pienistä. Lisäksi laulussa viitataan outoon juomaan, jota tuskin saa Oriveden Alkosta , ei ainakaan laulussa mainitulla hinnalla.

  

 

Paita pois

 

Iskelmän historia kertoi äsken ajasta, jolloin Danny-show kiersi maata. Minäkin muistan käyneeni 60-luvun loppupuolella katsomassa jollain rantalavalla Jyväskylän lähellä. Muistikuvan kirkkain yksityiskohta on Danny vetämässä East Virginiaa hikisenä ilman paitaa ja Koivistolaiset tanssimassa ympärillä mikropöksyissä. Oli se komeaa.  

*   *   *     

Edellä kirjoitettu on tietysti pelkkä aasinsilta, jolla pääsen siirtymään siihen yllättävään tosiasiaan, että minä riisuin tänään paitani julkisesti. En toisin rokannut eikä kukaan tanssinut, mutta muutoin oli villi meininki.  

Yleisönä strippaukselleni oli Vuoronvarausviraston väki, tarkemmin sanoen oman osastoni kymmenkunta henkilöä, yhtä vaille kaikki naisia. Heille piti esitellä, mitä heidän lahjarahoillaan oli saatu aikaan.  

Vakituiset blogin lukijat muistanevat, että kirjoitin alkutalvesta  suunnitteilla olevasta syntymäpäivälahjasta. Osastoni väki oli keksinyt, että esimiehen nahkaa pitäisi koristella tatuoinnilla.   

Näin on nyt tapahtunut, vaikka pitkään emmin ja kauhistelin. Painostus kävi kuitenkin ylivoimaiseksi.  

Yksin en uskaltanut tatuointiliikkeeseen mennä vaan pyysin sihteerini neiti B:n tueksi ja turvaksi. Miten minä olisin osannut asioida sellaisessa paikassa, kun en tunne alaa ollenkaan. Mitä olisin pyytänyt? Varmaankin siellä olisi ympäripuhuttu minut ottamaan jotain kamalaa, pääkalloja tai lohikäärmeitä tai ristejä ja ankkureita.   

Ennen menoa vannotin sihteerini irtisanomisen uhalla pitämään huolta siitä, että maltti ja tyylitaju säilyy. Kuvan pitää olla pienikokoinen eikä siinä saa olla mitään maskuliinista uhoa eikä alatyylistä. Paikaksi valittiin vasen olkapää niin alhaalla, ettei mitään pilkistä näkyviin vaatteiden alta.  

Lopputulos näkyy kuvasta. Se on aika pieni, vähän yli 5 cm.  Viimeiseen asti vaihtoehtona säilyi jin & jang -kuvio. Perhonenkin olisi minulle kelvannut, mutta neiti B:n mielestä se on naisten juttu. Samoin Pikku Myy, jota myös harkitsin.  

Kuvan tekeminen olkapäähän ei ollut niin kivulias juttu kuin olin kuvitellut. Tuska pysyi siedettävänä ja toivuin nopeasti.  

Nyt siis riisuin paidan ja näytin tuloksen lahjan maksajille. Vaikuttivat melko tyytyväisiltä. Juuri kun siinä kekkuloin ilman paitaa ja kiitin huomionosoituksesta syntymäpäivänäni, neiti B. heitti "raikkaan" ehdotuksen. Ensi vuonna uusi tatuointi, pakaraan.