perjantai 29. marraskuuta 2013

Houkutus ja torjunta



 

On kymmenen vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin.  

Ei se vapaaehtoinen päätös ollut. Lääkäri sen määräsi, verenpaine huiteli tappolukemissa. Lääkäri oli taitava, hän sai minut vakuuttuneeksi. Kun motivaatio oli syntynyt, siitä eteenpäin päätöksen toimeenpano oli yllättävän helppoa. Ei siihen mitään nikotiinilaastareita tai muita korvikkeita tarvittu.  

Olin kyllä jo ennen lääkäriäkin vähentänyt. Olin päässyt siihen, että poltin päivän ensimmäisen savukkeen vasta klo 22. Seuraava vaihe oli se, että se klo 22 poltettu savuke oli myös päivän viimeinen. Vain yksi savuke päivässä tuntui siltä, että en oikeastaan polttanut ollenkaan.  

Oli kuitenkin poikkeus sääntöön: silloin kun kävin kaljalla, ei ollut rajoituksia. Tämä kuitenkin osoittautui huonoksi, sillä kaljalla käynnit lisääntyivät. Ravintola Elite sijaitsi melkein nurkan takana, ja siellä tuli pistäydyttyä entistä useammin, juuri tästä syystä. Elite ei ollut silloin mikään kireä ruokapaikka vaan rento taiteilijakapakka, siellä oli aina kavereita ja tupakointi sallittu.  

Siinä vaiheessa tuli se motivaatio. Ymmärsin, että lopettaminen ei onnistu, jos en samalla lopeta kaljalla käyntejä. Niinpä tein kaljallakäyntilakon. Sen keston jätin avoimeksi - lopulliseksi en sitä aikonut. Alkoholilakko kestäköön niin kauan, että tunnen itseni varmaksi siitä, että en enää tupakkaan sorru.  

Kaljalakkoa kesti tasan yhden vuoden + yhden kuukauden + yhden viikon = 403 päivää. Siinä kohdassa tunsin, että en enää sorru.   

En vieläkään ole tupakoinnin periaatteellinen vastustaja, vain minulle se ei terveyssyistä sopinut. Viihdyn edelleen mainiosti työpaikkani salaisessa tupakkakammiossa, joka sijaitsee syvällä kellarissa vanhassa pannuhuoneessa. Siellä kokoontuvat mukavimmat ihmiset. Siksi poikkean sinne usein. Minä vain en polta. Enkä usko olevani edes passiivinen tupakoitsija, sillä voimakas imuriputki vetää savun heti pois.  

Aina silloin tällöin joku tarjoaa tupakkaa, viimeksi tänään, kun juhlapäivä. Tuli puheeksi, enkö voisi jo kymmenen vuoden jälkeen polttaa yhden juhlatupakan ilman sortumisvaaraa.  

En sortunut houkutukseen. Luulen, että yksi johtaisi ennen pitkää toiseen. Parempi olla kokonaan ilman, sillä mitään himoa ei ole.  

Nuorena olin piippumiehiä. Se kuului hippikauteen 60-luvun lopusta eteenpäin, silloin Woodstockin ja Ruisrockin alkuaikoina. Kuva on siltä ajalta. Harmikseni sorruin vähitellen savukkeisiin. Se ei ollut yhtä tyylikästä. Lieneekö piippumiehiä enää jäljellä muita kuin yksi tämän blogin vakilukija? Piippunaisia en tiedä muita kuin yhden Pentti Haanpään kirjassa ja toisen Juha Seppälän kirjassa Super store, mutta se on kyllä muutenkin aika tuhma juttu.
 
 

 

 

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Juha Seppälän kirja Super store-
Ajattelen; kapitalismi-subjekti-identiteetti, subjekti-objekti-suhdetta, ei autenttista minuutta
>> ajattelen myös solidaarisuutta ja dialektista elämää
...Lacan, Foucault...
toisen tunnistus/tunnustus>itsen tunnistamisen tapahtuminen...autenttinen minuus

Katsoin juuri ensimmäistä kertaa Pedro Almodovarin elokuvan "Iho jossa elän" se oli kaunis, rakkaus on kaunista--
-unna-

Anonyymi kirjoitti...

The Cinematic Orchestra Arrival of the Birds & Transformation
-unna-

Roope Dessutom kirjoitti...


Jännittävän arvoituksellisia välillä ovat nämä -unnan- kommentit. Tuosta Almodóvarista ja Foucaultista saan pikkuisen otetta mutta tuosta Birds & Transformationista en saa ollenkaan.

Dessu

Anonyymi kirjoitti...

Pidän musiikista, enimmäkseen klassisesta ja tuo kappale on varsin kaunis minusta. Youtubesta löytyy siihen tehty lintuvideo...jokin siinä kuvaa osuvasti aletheiaa, myös mainitsemasi elokuvat ja tuo Seppälän kirjakin sitä todentaa...omalla tavallaan.
-unna-

Anonyymi kirjoitti...

http://vimeo.com/50496170
-unna-



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...