torstai 8. tammikuuta 2015

Veitikka nuori



Kirjoitin kirjeen. Pistin siihen hymiön, sellaisen vilkkusilmäisen hymysuun.

Ei ole kuulunut tapoihin pistää hymiöitä kirjoituksiini, ei irviöitä myöskään. Taidan olla sillä tavalla vanhan liiton kirjoittaja, että vierastan sellaisia tehokeinoja. Tunnen, että minun pitää osata ilmaista sävyt ja tunnetilat ilmankin. Ellen onnistu, olen kirjoittanut huonosti.

Olen vierastanut muitakin tehokeinoja. En suostu ihan helposti käyttämään huutomerkkiä. Sen välimerkin varaan teinitytöille. He tarvitsevat sitä esim. koulun ainekirjoituksessa, välillä pitkän rivin huutomerkkejä, jotta opettaja varmasti kuulee.

Mutta nyt - varmaankin uuden vuoden aiheuttamassa elämäntapojen uudistamispaineessa - muutin asennettani ja pistin kirjeeseen sen vilkkusilmäisen hymysuun.

Heti  tuli moderni ja nuorekas olo. Olenpa minä aika veitikka.

Tällaisen terapeuttisen kokemuksen jälkeen saattaa monenlaisia hymiöitä ilmestyä näihin blogikirjoituksiinkin. Huutomerkeistä en vielä menisi takuuseen.



Kuva: Hbl 04.01.2015



3 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Kyllähän hymiöt noin yleisesti ottaen ovat varsin hyödyllisiä. Ei tarvitse ironisoivan virkkeen jälkeen lisätä lässähdyttävää huomautusta "Tämä oli siis ironiaa - oikeasti ajattelen ihan päin vastoin". Nöyrry siis sinäkin vain, kirjoititpa miten hyvin tahansa, aina löytyy väärin ymmärtäjiä! < (tuo on huutomerkki, mutta en silti huuda)! :)

Dessu kirjoitti...


Niinpä. Tuo yllättävän iso ironian ymmärtämisongelma on kyllä pätevä argumentti.

Mutta sitä jäin miettimään, onko se lopultakaan kirjoittajan ongelma.

Muinainen äidinkielenopettajani neuvoi, että selittäminen on turhaa: yksille ei tarvitse selittää, toisille ei kannata.

Kari Rydman kirjoitti...

Opettaja oli täsmälleen oikeassa.