Kirjoitin
kirjeen. Pistin siihen hymiön, sellaisen vilkkusilmäisen hymysuun.
Ei
ole kuulunut tapoihin pistää hymiöitä kirjoituksiini, ei irviöitä myöskään.
Taidan olla sillä tavalla vanhan liiton kirjoittaja, että vierastan sellaisia
tehokeinoja. Tunnen, että minun pitää osata ilmaista sävyt ja tunnetilat
ilmankin. Ellen onnistu, olen kirjoittanut huonosti.
Olen
vierastanut muitakin tehokeinoja. En suostu ihan helposti käyttämään
huutomerkkiä. Sen välimerkin varaan teinitytöille. He tarvitsevat sitä esim.
koulun ainekirjoituksessa, välillä pitkän rivin huutomerkkejä, jotta opettaja
varmasti kuulee.
Mutta
nyt - varmaankin uuden vuoden aiheuttamassa elämäntapojen uudistamispaineessa -
muutin asennettani ja pistin kirjeeseen sen vilkkusilmäisen hymysuun.
Heti tuli moderni ja nuorekas olo. Olenpa minä
aika veitikka.
Tällaisen
terapeuttisen kokemuksen jälkeen saattaa monenlaisia hymiöitä ilmestyä näihin
blogikirjoituksiinkin. Huutomerkeistä en vielä menisi takuuseen.
Kuva: Hbl 04.01.2015
3 kommenttia:
Kyllähän hymiöt noin yleisesti ottaen ovat varsin hyödyllisiä. Ei tarvitse ironisoivan virkkeen jälkeen lisätä lässähdyttävää huomautusta "Tämä oli siis ironiaa - oikeasti ajattelen ihan päin vastoin". Nöyrry siis sinäkin vain, kirjoititpa miten hyvin tahansa, aina löytyy väärin ymmärtäjiä! < (tuo on huutomerkki, mutta en silti huuda)! :)
Niinpä. Tuo yllättävän iso ironian ymmärtämisongelma on kyllä pätevä argumentti.
Mutta sitä jäin miettimään, onko se lopultakaan kirjoittajan ongelma.
Muinainen äidinkielenopettajani neuvoi, että selittäminen on turhaa: yksille ei tarvitse selittää, toisille ei kannata.
Opettaja oli täsmälleen oikeassa.
Lähetä kommentti