Vanha kaveri kävi kylässä. Niin kuin aina, nautimme virvokkeita ja katselimme vanhoja valokuvia. Erityistä huomiota kiinnitettiin kuviin, joissa näkyi lapsuuden autoja.
Minun perheeni hankki ensimmäisen autonsa 1956. Sen nimi oli Ifa F8. Muistan kun se tuli pihaan. Se oli tosi hieno. Elämä muuttui heti herraskaisemmaksi. Ifan kyljet olivat jonkinlaista pahvia; kun siihen koputti, kuului jännittävä kumahdus.
Kuva on hämäystä. Siinä isä istuu kuskin paikalla. Ei se niin mennyt. Ajokortin ajoi äiti. Isä rakensi Ifalle autotallin tuohon saunan ja liiterin jatkeeksi. Siitä tehtiin niin suuri, että ikkunan kohdalla oli tilaa höyläpenkille. - Ajokortin isä hankki vasta pari vuotta myöhemmin. Äiti pelkäsi peruuttaa Ifan talliin, vaikka tehtiin leveä ovi. Isä hoiti peruuttamisen ilman ajokorttia.
En koskaan tullut kysyneeksi, miksi ajokorttien järjestys oli näin epätavallinen.Isän kantti kesti istua naiskuskin vieressä. Ehkä oudon järjestyksen syy oli työmatkojen pituus. Äidillä oli matkaa pari kilometriä, isällä vain puoli kilometriä. Äiti ajoi Ifalla töihin hyvällä ilmalla, mutta sateella hän meni polkupyörällä. Ifaan olisi tullut tahroja.
Seuraava automme oli Folkkari. Sitäkin varjeltiin sateelta. Autotalli oli valmis, kuten kuvasta näkyy. Sähköpylväskin pystytettiin oven pieleen johtoa varten. Valoisassa tallissa oli mukava vahata Folkkaria kiiltäväksi – minäkin opin.
Seuraava auto oli Vauxhall Victor. Sillä retkeiltiin kesälomilla pitkin maailmaa eli Ruotsissa ja kerran jopa Tanskassa. Isä ajoi, äiti vahti vieressä, ettei nopeusrajoitus ylity. Minä olin vähän toisella kymmenellä ja luin takapenkillä kirjoja. Takakontissa oli teltta, ilmapatjat, retkipöytä ja jakkarat sekä priimuskeitin. Ja trasselia ja vahaa. Ulkomailla pitää näyttää siistiltä!
Sitten tuli Opel Rekord. Telttaretket jatkuivat mutta minä enimmäkseen onnistuin rimpuilemaan niistä vapaaksi. Kun olin 17, isä hommasi opetusluvan. Opetus oli usein suhteellisen sopuisaa. Inssiajon suoritin samana päivänä kun täytin 18. Opelilla ajelin abivuoteen asti. Punaisessa pinnassa pöly ja kura näkyi harmillisen hyvin. Sitten ostin omilla tienesteilläni vanhan Rättisitikan ja yo-tutkinnon jälkeen muutin Tukholmaan. Sitikkaa ei tarvinnut vahata ollenkaan. Kyljissä oli kukkatarroja ja muita koristeita.
Autotallin ovi kävi kapeaksi jo Vauxhallilla, ja Opelilla teki jo tiukkaa. Äiti ei uskaltanut yrittääkään ajaa sisään. Leskeksi jäätyään hän luopui Opelista. Seuraavan auton valinnan keskeinen kriteeri oli kapeus. Kapea auto löytyikin. Sen nimi oli Lada. Äiti rohkaisi mielensä ja oppi peruuttamaan talliin. - Toinen kriteeri oli, että Ladaa ei tarvinnut kaiken aikaa vahata.
8 kommenttia:
Mainio muistelus! Autoista voi nähdä perheen kehityksen. Isän ensimmäinen auto oli käytetty Studebaker, vanhaa vuosikertaa. Viimeinen oli joku Opel, johon veljeni kiinnitti tarrran ”Irmscher”. En tiedä mitä se tarkoitti, mutta teki kuulemma vaikutuksen asiaa tunteville.
S.
mahdottoman mukavia nämä sinun automuistosi jo senkin takia, että ne kertovat ajasta, jolloin auto oli ikään kuin yksi perheenjäsen.
isä osti ekan auton 1968. se oli harmaa anglia, jossa oli viininpunaiset keinonahkapenkit ja viisto takalasi. alkuaikoina hän kävi vähän väliä parvekkeelta katsomassa, että se varmasti seisoi pihalla.
anglialla mentiin töihin, viikonloppuisin köröteltiin ristiinan kesämökille. koskenkylän kohdalla käännettiin shell-simpukan pihalle, jossa syötiin eväitä. yleensä isä pesi auton ikkunanpesunesteellä, jota oli mittareiden luona ämpäreissä.
oma ensimmäinen autoni oli upouusi sininen farmari-opel vuosimallia 1986. ostopäivän jälkeisenä päivänä ajoin sillä peltikolarin mariankadun ja aleksanterinkadun kulmassa. vuosia myöhemmin en enää surrut jokaista pientä naarmua niin kuin surin ensimmäistä.
olen ollut uskollinen opelin farmariversiolle. siinä on voinut yöpyä, kun takapenkkien selkänojat ovat kaatuneet reiluksi nukkumatilaksi. autoni eivät siis ole olleet pelkkiä autoja, vaan myös matkakoteja. terävimmin mieleen on jäänyt esikoisreissu, jonka tein kolmevuotiaan poikani kanssa. se alkoi yhtäkkisestä päähänpistosta ja päätyi newton dee -nimiseen camphill-yhteisöön aberdeeniin. perillä kaivoimme makuupussit ja tyynyt esiin, laskimme selkänojat alas ja kävimme unten maille.
S.
Vaikutuksen teko oli monelle olennaisen tärkeä juttu. Naapurissa asui konduktööri perheineen. Kiiltävänappinen uniformu erottui rahvaan haalariväestä. Autokin oli statusta vahvistava. Ensin oli Mersu, sitten Opel Manta. Niin sporttinen auto ei oikein istunut vatsakkaan miehen olemukseen.
meri
Rättisitikka (2CV) soveltui hyvin myös yöpymisautoksi kahdelle ja oli runsaassa kesäkäytössä Euroopan-reissuillani 70-luvun taitteessa. Jäi kovasti harmittamaan, että sen valmistus lopetettiin jo 1990. Voisin varmaankin ajaa Sätkällä vieläkin, sillä en ole vuosikymmeniin tarvinnut autoa talvisin.
Ja kyllä, edelliseen kommenttiin viitaten, kyllä tällä autolla oli imago-olemus ja vaaikutuksen tekemisen pyrkimys. Mahdollisimman kaukana Mersu-, Audi- ja Bemari-miehistä.
Kuten aiemmin olen täällä tarkemmin kuvaillut, Sätkä kelpasi myös isojen tavaroiden muuttoautoksi. Katto rullalle, takaluukku irti ja penkki pois, ja tämä Billnäs-kirjoituspöytä, josta olen täällä hiljattain kertonut ja valokuvankin näyttänyt, kulki keikkuen asunnosta toiseen. Pienemmistä huonekaluista nyt puhumattakaan. Pianoon sentään tarvittiin oikea muuttofirma.
Rättisitikalla ajeltiin -70 luvulla poikaystävän kanssa, auto tosin oli -50lukulainen
Hän asui Varsinais-Suomessa ja minä Pohjanmaalla. Kun tuota väliä reissattiin, piti tarkoin tutkia tuulensuuntaa, myötätuuli kun lyhensi ajomatkaa merkittävästä. Ja voi sitä riemua, kun joskus pääsimme ohittamaan traktorin.
Riitta
Jaa-a, nuo 50-luvun Sitikat jäivät minulle vieraiksi. 70-luvun mallilla pääsi sentään sataa ja alamäessä ylikin. Se tuntui aivan riittävältä vauhdilta silloin.
Tipparellu! Meidän ensimmäinen auto. Ja mikä auto! Kun siitä vihdoin luovuttiin, saatiin enemmän kuin mitä oli maksettu. Se oli myös tilaihme. Kolisi kyllä huonolla tiellä niin, että oli vaikea jutella, kun ei kuullut toista. Ja talvella oli aika vilpoinen. Ainakin kerran reissussa oli etuvaloja putsatessä vipu vääntynyt niin, että valot osoittivat suoraan vastaantulijaa. Marita
Marita
Aivan oikein, Tipparellu kuuluu mainita tässä yhteydessä. Tippaa katsoin useasti sillä silmällä, että mitäpä jos tuohon siirtyisin. Tilaa olisi riittävästi ja ulkomuoto hyvin persoonallinen. Mutta siitäkin aika ajoi ohi. - Myöhemmin siirryin korvikkeeksi Rellu vitoseen.
Lähetä kommentti