Automaattista

Kävin bensa-asemalla tankkaamassa. Se on aina hieman stressaavaa puuhaa, sillä siinä pitäisi olla sujuva. Perässä jonottaa seuraava auto kärsimättömänä. Ja minä kun en ole koneiden kanssa kovin rentoutunut.

Maksuautomaatin näppäilyn suurin ongelma on se, että näppäimet ovat kovin pienet ja kiiltävät, joten numeroita on vaikea nähdä. Pitää laskea näppäinten järjestyksestä, että tuon täytyy olla seiska, tuon viitonen. Asiaa helpottaisi, jos olisin muistanut ottaa lukulasit mukaan, mutta en koskaan muista.

Sitten on se bensapistooli. Vaikka minulla on vuosikymmenien kokemus, edelleenkin tahtoo tulla  häiriöitä. Pistoolin piippu kai osuu jotenkin vinoon, sillä suihku pätkii vähän väliä. Bensaa tulee desi tai pari, ja sitten poikki, ja sama uudestaan, loputtomasti, kun kolmekymmentä litraa olisi saatava. Ei auta vaikka kuinka väännän ja vemputan piippua parempaan asentoon.

Kyllä ennen oli tämäkin asia paremmin. Muistan lapsuudestani, kun olin isän kanssa IFAlla reissussa ja pysähdyimme Soinisen Heikin Gulf-asemalle ja Heikki tuli puolijuoksua ja täytti tankin ja sitten pesi ikkunat.

Selviydyn onnellisesti tankin täyttämisestä. Muistan lopuksi hemputtaa piippua tankin sisälle, ettei taas tulisi bensaroiskeita housunlahkeille. Menen sisälle, sillä tarvitsen kahvit palkitakseni itseni onnistuneesta suorituksesta.

Taas edessäni on automaatti. Taistelen aikani jauhavan ja maitovaahtoa ruiskivan koneen äärellä ilmeisesti väärän kokoisen kupin kanssa. Etenen kassalle puoliksi tyhjän kupin kanssa. Kassalla pärjään maksuautomaatin kanssa, sillä täsmälleen samannäköinen on lähikaupassani Töölöntorilla, joten olen tottunut.

Maitoa ja sokeria löytyisi kassan jälkeen, lautasliinoja ei. Ilmeisesti sellainen olisi pitänyt huomata kerätä jostakin aikaisemmasta kohdasta. Kahvilusikan otan, vaikka heti hoksaan sen tarpeettomaksi, kun ei ole mitään sekoitettavaa. Yksinäinen kahvikuppi isolla tarjottimella näyttää vähän orvolta. Tai onhan sillä kaverina lompakko, sillä en ehtinyt sitä kassan tohinassa taskuun työntää.

Löydän vapaan pöydän, hörpin kahvin ja palvelen ravintolaa kantamalla kahvikuppini tarjottimella kärryyn. Lompakko on jo taskussa, se ei unohtunut. Jostakin juolahti mieleen BBC:n epookkisarja, jossa hienostuneet hovimestarit huolehtivat asiakkaiden tarpeista kahvilassa. Mutta ei se taida liittyä tähän?

Jostakin ovat ilmestyneet ja ottaneet määräysvallan nämä itsepalvelut ja palvelumaksut. Ja itsepalvelumaksut.

Lisää kirjoja

Olen vuosia yrittänyt olla pidättyväinen kirjojen ostamisessa. Syynä ei ole lukemisen väheneminen vaan se, että kirjahyllyni ovat täynnä. Jos uuden kirjan ostan, se jää pöydälle, tuolille tai pahimmassa tapauksessa lattialle. Sitä paitsi päässäni tikittää ajatus, että minulla on jo kaikki tarpeelliset kirjat enkä tarvitse uusia. Riittää näissä nykyisissäkin lukemista loppuiäksi.

Kuluva syksy on osoittanut pidättyvyyteni hauraaksi. Itsekurini on pettänyt: vähän väliä olen ostanut kirjoja. Tänäänkin ostin kaksi. Tätä menoa en itse enää kauan mahdu kotiini.

Kirjakaupat ovat kummallisia paikkoja. Minun lisäkseni niissä on vain naisia. Tänään poikkeuksena oli yksi miesmyyjä kassakoneen takana. Hän katseli minua oudoksuen, että mitä tuo täällä tekee. Varmaankin nukkavieru olemukseni lisäsi torjuntaa.

Miesten houkuttelemiseksi kirjakauppoihin valikoimaa pitäisi laajentaa. Jos hyllyssä olisi näkyvällä paikalla Biltema-katalogi, niin tilanne voisi olla toinen. Jallu-lehti voisi myös auttaa menestykseen.

Molemmat ostamani kirjat ovat tutkimuksia kirjallisuustieteen alalta ja käsittelevät samaa aihetta, Olavi Paavolaista. Toinen kirja on nimeltään "Tulisoihtu pimeään", toinen "Nukuin vasta aamuyöstä".  Kirjoittajat ovat Panu Rajala ja Hannu Riikonen, molemmat minulle tuttuja opiskeluajoiltani. Paavolainen on minulle hyvin kiinnostava henkilö. Olen kulkenut hänen jäljillään tässä blogissanikin, esim. täällä . Tohtoritasoisten kirjallisuustieteen tutkijoiden elämäkertateokset ovat merkkitapaus. Samanaikainen ilmestyminen on silkkaa sattumaa.

Tohtorit ovat jo perusluonteeltaan toistensa vastakohtia, Riikonen tiukka tekstin ja tulkintojen mies, joka ohittaa yksityiselämän, Rajala vuolas elämäkerturi, pääpainoalueenaan tunnetusti erotiikka, ja Paavolaiseltahan siihen riittää aineksia.

HS:n kritiikit olen lukenut, nekin molemmat professoritasoisia. Kuisma Korhonen kohtelee suhteellisen lempeästi Rajalan kirjaa. Riikosen kirjan kriitikoksi ilmestyy yllättäen Pekka Tarkka, ikämies ja tuttu hänkin meille 70-luvun kirjallisuusopiskelijoille. Hän ei ole kovin lempeä vaan tölvii Riikosta pitkäveteisyydestä ja nukuttavuudesta. Kun muistaa Tarkan itsensä aikanaan kirjoittamat kirjailijaelämäkerrat (mm. Salama, Lehtonen, Saarikoski), tuntuu, että on väärän koulukunnan mies päästetty arvioimaan Riikosen kirjaa.

Mutta minulle on tulossa mieluisia lukuhetkiä, kunhan pääsen alkuun. Ei kuitenkaan aivan lähipäivinä.

  

Sata lasissa

Kaupan kassalla joku jumitti. Ensin kassatytön piti lähteä punnitsemaan banaanit, kun asiakas ei itse ollut sitä hoksannut tehdä. Sitten jonkun tavaran viivakoodi oli rikki ja kassatyttö joutui näpyttelemään sen manuaalisesti, eikä onnistunut ensiyrityksellä. Sitten kassan tupakkatelineestä puuttui juuri se laji, jonka asiakas halusi, ja tytön piti hakea se viereisen kassan telineestä. Lopuksi asiakkaan maksukortti ei meinannut kelvata koneelle, vaikka siitä moneen kertaan pyyhittiin pölyt ja rasvat.

Jono kasvoi ja yksi jonottajista alkoi käydä kuumana.

Kuultiin huutelua, ikäviä sanoja sekä jonottajalle että kassatytölle. Vastoin odotuksia huutelija ei ollut mikään syrjäytymisvaarassa oleva kaljajanoinen resupekka vaan tyylikkäästi pukeutunut nuorehko herra. Jos olemuksesta jotain voi päätellä, luokittelisin hänet uraohjusten luokkaan, sellaiseksi salkkumieheksi, joilla on aina sata lasissa ja kyynärpäät ojossa tekemään bisnestä.

Vanhempi nainen jonossa kuunteli aikansa äänekästä sättimistä ja kääntyi sitten salkkumiehen puoleen ja lausui:

"Kannattaisi varmaan ryhtyä buddhalaiseksi ja ruveta meditoimaan, jottei hermostuisi noin pienestä."

Naisissa asuu viisaus.

Kuva ei ole siitä kaupasta, josta kerroin, vaan Elannon kassalta 1950-luvulla. Silloin ei kiukuteltu kassajonossa, luulen.

Mistä ostat?

Jouduin tänään käymään isossa marketissa. Sellaisiin en mielelläni mene, mutta joskus ei voi mitään.

Kannelmäen marketista eli ostoshelvetistä löysin sen mitä olin hakemassa. Lisäksi löysin sellaista, mitä en ollut hakemassa, nimittäin kirjan. Tai jos tarkkoja ollaan, olin kyllä hakemassa juuri sitä kirjaa, mutta en marketista. Minä haluan ostaa kirjani kirjakaupasta, en marketista.

Siinä tuli eettisen pikapohdiskelun paikka. Hakemani kirja sattui olemaan siinä mistä kuljin. Otanko vai en? Prismasta saa bonuksia, tänään peräti tuplana. Helpottaisikin elämää, kun ei tarvitsisi erikseen lähteä kirjakauppaan.

Mutta sitten on toinen näkökulma. Tunnen kirja-alaa aika laajasti ja tiedän, että kirjakaupat ovat vaikeuksissa. Marketit ovat vieneet niiltä asiakkaita. Mielelläni suosin ammattimaisia kirjallisuuden erikoisliikkeitä.

Kaikkein mieluiten suosisin pieniä kivijalkakirjakauppoja. Niissä oli yrittäjän intohimoa pitää tarjonta laadukkaana. Mutta huonosti on useimmilla käynyt. Haagassa Thalian aukiolla oli vielä pari vuotta sitten juuri tällainen pieni mutta laadukas kirjakauppa mutta ei ole enää. Siellä kävin mielelläni. Marketit tappoivat.

Kesäasuntoni suunnalla pohjoisella Pirkanmaalla on tallella yksi aarre, Ruoveden kirjakauppa . Se on toiminut jo yli sata vuotta perheyrityksenä. Sinne ajan mielelläni. Siellä on hämmentävän hyvä ja laaja valikoima, ei pelkästään bestsellereitä ja uutuuksia niin kuin marketeissa. Lisäksi siellä on upea kahvihuone täynnä vanhaa kirja-alan tavaraa.

On kai sellaisia vielä jäljellä muutama muuallakin. Minun mielestäni sellaisia pitäisi suosia, ettei vaan tämäkin ala pääsisi lopullisesti kuolemaan isojen kauppaketjujen viedessä asiakkaat.

Mitä siis tein Kannelmäen ostoshelvetissä?

En ostanut bonus-kirjaa. Ajoin rullaportailla kerrosta ylemmäksi, jossa on alan erikoisliike, tosin isoa ketjua sekin. Ostin kirjan sieltä, ilman bonuksia. En huomannut vertailla hintoja.

Ai minkä kirjan? Sirpa Kähkösen Graniittimies. Ja impulsiivinen ihminen kun olen, ostin vielä toisenkin kirjan, Jonas Gardellin Tvätta aldrig tårar utan handskar, osa 3.

Jonotusta

Yhdessä päivässä jouduin jonottamaan kolmessa eri paikassa. Pisin jono kesti vähän toista tuntia, lyhin pari minuuttia. Kyllä sellaiset vielä menettelivät. En tullut pahantuuliseksi. En tullut aggressiiviseksi, en alkanut potkia tai töniä edellä olevia.

Ensin jonotin verotoimistossa. Halusin muutoksen veroprosenttiini.  Teen nykyisin puolieläkeläisenä pelkästään erikseen sovittavia keikkaprojekteja, ja niiden palkkiot ovat olleet vaikeasti ennakoitavia. Viimeksi sain veronpalautusta lähes viisi tonnia. Nyt ehkä osuu paremmin kohdalleen.

Seuraavaksi jonotin terveyskeskukseen. Vein lopultakin paperin, joka on pyörinyt pöydälläni pari kuukautta, aina siitä asti kun kävin ottamassa kausi-influenssarokotuksen. Paperissa annan luvan sähköiseen asiointiin terveysasemilla. Jotenkin outoa byrokratiaa. Miksi tuollaiseenkin tarvitaan lupa? Ohjepaperissa sanottiin, että henkilöllisyys pitää todistaa. Vastaanoton täti sanoi henkilöllisyystodistusta ojentaessani, että ei tarvitse, hän kyllä tuntee minut. Se oli yllättävää, sillä minä en tuntenut häntä. En ole edes sillä asemalla käynyt moneen vuoteen. Mutta en ruvennut asiasta valittamaan.

Kolmas jono oli Alkon kassalle. Ostin kaksitoista pulloa viiniä. En itse juurikaan juo viiniä, mutta on oletettavaa, että vieraita käy. Viinivarastoni on käynyt vähiin. Viinien tuntemukseni on huononpuoleinen, joten valitessani pulloja etikettien ulkonäöllä oli merkittävä vaikutus. Niitä on aika jännittävän näköisiä.

Sekä verotoimistossa että terveyskeskuksessa oli jonotuslaput. Verotoimiston koje toimi hyvin, terveyskeskuksen kojeessa rullasta repäistävä lappu oli jotenkin juuttunut kojeen sisään. Oli hankala kaivaa pyörivän lappunauhan pää esiin.

Molemmissa kojeissa huomasin, että numerokojeen päälle oli joku kiireinen jättänyt oman vuoronumeronsa muiden käyttöön. Olivat kai kyllästyneet odottamaan. Siinäpä moraaliongelma. Onko se kaunis ele jollekin tuntemattomalle, joka ilahtuu saadessaan jonotusedun? Vai onko se ansaitsematon mahdollisuus etuilla jonossa?

En ottanut lappua. Huomasin, että minun jälkeeni jonoon tullut otti sen ja pääsi palveluun ennen minua. En ryhtynyt siitäkään valittamaan. On minulla aikaa odotella.

Perinteisin menoin

 

Varhaisin muistikuvani Helsingistä on peräisin jostakin 1950-luvun jälkipuoliskolta. Pääsin äitini kanssa sukulaiskäynnille pääkaupunkiin. Junamatka Jyväskylästä oli pitkä ja vaivalloinen, mutta perillä oli odotettavissa jotain vaivan arvoista. Lehdessä oli ollut siitä kuva.  

Odotuksen ykköskohde oli Stockmannin jouluikkuna. Kyllä se hieno olikin. Se jäi pysyvästi muistiin.  

Ei siis ole ihme, että jouluikkunaa minun pitää poiketa katsomaan vielä nytkin. Päivittäinen työmatkakävelyni menee siitä ohi, joten vaivaa ei koidu. Ei tosin erityisempää innostustakaan. 

Vaikea sanoa, kummassa on vika, ikkunassa vai katsojassa. Aika on tehnyt tehtävänsä, tuskin nykylapsetkaan kokevat suuria elämyksiä katsellessaan ikkunaa, jossa veivaa ja pyörii erilaisia olentoja koristeellisessa maisemassa.   

Annan kuitenkin arvoa Stockmannin somistusosaston linjalle, jossa tietoinen vanhanaikaisuus on edelleen käytössä. Luin tavaratalon infosta, että koristelun mekanismi on pysynyt samana vuosikymmenet. Ei ole siirrytty digiaikaan, vaikka efektejä saisi tietysti sillä tavalla lisää. Sisällä leluosastolla muutos on sitäkin suurempi. 50-luvun hengestä ei siellä ole jäljellä puupalikan vertaa.  

 

*   *   *   

 

Joulukalenteri sen sijaan saisi uudistua. Joka aamu nousen avaamaan uuden luukun ja toivon salaa mielessäni, että luukusta löytyisi jotakin yllättävää, mutta ei. Jäljellä on vielä kaksi luukkua, mutta luulen jo arvaavani, mitä niistä löytyy.  

Kuvassa on kalenterini luukkujen kansia. Niistä koostuu palapeli. Senkin kokonaiskuva alkaa jo hahmottua, vaikka kaksi osaa puuttuu.   

 

 

*   *   *    

Lähetin toistakymmentä joulukorttia. Punaiseen korttikirjekuoreen ne eivät ehtineet, kun en huomannut, että määräaika loppui kovin aikaisin. Iäkkäälle sukulaistädilleni kävin taas kerran kirjoittamassa useiden kymmenien korttien osoitteet, sillä hänen oma kätensä vapisee liikaa.   

Kauppojen ja kioskien joulukortit ovat ikävystyttäviä. En mitenkään voi lähettää kavereilleni kovin kimaltelevia ja makeilevia kortteja. Ensi jouluksi minun pitää muistaa ostaa vahaliidut, jotta voin piirtää ja värittää kortit itse.  

Onneksi apu korttipulmaan löytyi Kotiliesi-lehdestä. Kieku ja Kaiku ovat siinä joulunvietossa. Nuoremmat lukijat eivät ehkä tunne tätä vanhaa sarjakuvaa, joten heille tiedoksi, että Asmo Alhon piirroksien tekstit kirjoitti itse Mika Waltari. Tämän kortin myötä toivotan lukijoilleni Hyvää joulua. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta ja erityisen paljon kiitän kommenteista. Poistun kohtapuoliin valtakunnasta kohti Belgiaa - laivalla ja junalla tietysti. Palaan kunhan viitsin.

 

 

 

 

 

 

Vilua ja nälkää

 

Otsikko ei viittaa mihinkään Balkanin vuorilla käytyyn taisteluun eikä sotilaalliseen laulumusiikkiin muutenkaan: muistattehan, että olen entinen sivari enkä kovin herkästi puhkea laulamaan. Sen sijaan otsikko viittaa hyvin yksityisluonteiseen kärsimykseen, joka onneksi jäi lyhytkestoiseksi.  

Lauantaina minulla oli aikomus käydä ruokakaupassa, joka sijaitsee Töölöntorilta katsoen aivan kulman takana. En mainitse tässä kaupan enkä ketjun nimeä enkä bonuskortin väriä, ettei lukija erehtyisi epäilemään blogiani piilomainonnasta.  Sellaiseen rooliin en periaatteellisista syistä suostu.  

Niin, piti siis mennä ruokakauppaan mutta en ehtinyt. Tulin myöhään kotiin.  

Illalla ei vielä ollut hätää, sillä lähistöllä on nakkikioskeja. Poikkesin sellaiselle. Hätä alkoi vasta aamulla, kun huomasin, että minulla ei ole mitään aamiaisaineksia. Jäljellä oleva leipä oli homeessa. Jugurttia ei ollut ollenkaan eikä oikein mitään muutakaan, ei edes näkkileipää. Minulla on ollut sellainen käsitys, ettei ruisleipä aivan äkkiä homehdu, mutta erehdyin. Sitä kai voi pitää hyvänä merkkinä leivän laadusta: ei ole liikaa lisäaineita. Jugurttini on sinisessä pikarissa olevaa bulgarianjugurttia, johon sekoitan hunajaa ja joko pakastemustikoita tai hunajamelonia. Vain hunajaa oli jäljellä. Sekoitin sitä teekuppiin, mutta ei sellaisesta nälkä lähtenyt. Jatkoin yritystä avaamalla oliivipurkin, mutta ei niitäkään kovin monta nälkään voi syödä. Liian suolaisia, ja siitä lääkäri on varoittanut.  

Onneksi ei ollut aivan varhainen aamu, joten selvisin ongelmasta siirtymällä lähiravintolaan lounaalle.  Brunssiksi sitä siellä nimitettiin.

Tuo otsikossa mainittu vilu on paremmin hallinnassa. Osasin olla kaukaa viisas. Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, kävin Vanhalla ylioppilastalolla. Siellä oli joulumyyjäiset. Tekstistä sai varmaankin  käsityksen, että kävin siellä ainoastaan nostalgisissa tunnelmissa katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja. Mutta en minä myyjäisistä tyhjin käsin ulos lähtenyt.  

Ostin peräti kahdet villasukat. Toiset ovat punaiset, tiukat ja lyhytvartiset, sellaiset joita voin pitää pakkasella kotioloissa tohveleiden sisällä. Toiset ovat harmaat, väljemmät ja pitkävartiset, sellaiset joita voin pitää vaikkapa monoissa hiihtoreissuilla - jos sellaisille alkavana talvena sattuisin innostumaan.  

Pienen hetken myyjäiskojussa sukkia katsellessani minulla kyti päässä ajatus, että mitä minä nyt villasukkia ostamaan, mitä jos kutoisin ne itse. Minä nimittäin osaan kutoa sukkia, lapasia ja kaulaliinoja.   

Vai osaankohan vielä? Edellisestä kutomiskerrasta on kulunut sukupolven verran aikaa. Uskoisin silti osaavani. Olen tästä yllättävästä(?) taidostani kertonut ennenkin blogissani. Sain silloin kommentissa jopa kutsun tulla mukaan johonkin naisten kutomiskerhoon. Menemättä jäi. Tulin nuorena miehenä oppineeksi alkeistaidot eräältä tytöltä, jonka suosioon pääsemistä sillä keinoin tavoittelin.  

Pienen pohdinnan jälkeen tulin järkiini. Parempi ostaa sukat kuin kuvitella, että saisin aikaan sellaisen itsekurin ja tahdonvoiman, että kutominen toteutuisi. Nyt olen siis hyvin varustautunut, vaikka millainen pakkastalvi olisi edessä. 

 

 

Väärä valinta?

 

Kävin naispuolisen työtoverin syntymäpäivillä. Mennessäni poikkesin Asematunnelin kukkakaupassa, siinä joka sijaitsee lähellä liukuportaiden alapäätä, kun laskeutuu tunneliin Elielinaukion puolelta. Ostin kimpun ruusuja. Lisäksi vein lahjaksi kirjan, tämän uusimman Finlandia-voittajan, jota itse en ole ehtinyt lukea.  

Jokin pisti mietteliääksi kukkien valinnassa. Muistiini nousi, että olin äskettäin lukenut ohjeen kukkien valinnasta, joka pitäisi suorittaa sen kuukauden mukaan, jossa kukitettava on syntynyt. Yksityiskohtia en muistanut, vain sen muistin, että jokaiselle syntymäkuukaudelle on oma nimikkokukkansa.  

Juhlat päättyivät onneksi melko aikaisin. Kotona aloin etsiä kukkaohjetta. Kohtalaisen äkkiä se löytyi. Liitän sen tähän loppuun.  

Siinä todellakin on eri kukka jokaiselle kuukaudelle. Joulukuun kukka ei ole ruusu. Vikaan meni. Ruusu kuuluisi kesäkuussa syntyneille. Toisaalta onnittelun kohde vaikutti aivan tyytyväiseltä ruusuihini - ei ainakaan näyttänyt hapanta naamaa.  

Pienenä lohdutuksena huomaan, että kukkaohje on tarkoitettu rakastavaisia varten. Nyt ei ollut siitä kysymys - pikemminkin päinvastaisesta suhteesta. Mutta muistiin tämä ohje pitää laittaa tulevia kukituksia varten. Toisaalta kyllä tuo ohje vähän omituiselta näyttää. Olisikohan Asematunnelin kukkakaupasta edes löytynyt tuollaista joulukuun suosituskukkaa?

 

Innovatiivista toimintaa

 

LISÄYS, kirjoitettu la 20.4.

Luin tänä aamuna toisen kirjakaupan mainoksesta, että äskettäin leikatun käsivamman vuoksi John Irving ei pysty signeeraamaan kirjaansa. Tämä ilmoitus tekee postaukseni ydinkohdan aiheettomaksi. Pahoittelen puutteelliseen tietoon perustuvaa irvailuani.
Dessu

===========================

Eilisessä postauksessani vastailin saamieni haasteiden kysymyksiin. Jos olisin siirtänyt vastaamisen tähän päivään, olisin yhdessä kohdassa vastannut toisin. Sellaista on maailman meno: kaikki muuttuu.  

"Minkä kirjan ostit viimeksi?", haasteessa kysyttiin. Eilinen vastaukseni on tänään vanhentunut, sillä ostin tänään kirjan. Matkustin sitä varten raitiovaunulla Töölöntorilta Akateemiseen kirjakauppaan. Satoi melkein kaatamalla, siksi raitiovaunu. Kuivalla säällä olisin kävellyt.  

Olen varmaan ennenkin maininnut, että olen vuosikymmenet kerännyt kirjoihini kirjailijoiden nimi- tai omistuskirjoituksia. Kokoelmani on aika laaja. Mukana on monta nobelistiakin. Täydennän kokoelmaani aina kun mahdollista. Tänään oli taas mahdollisuus - sitä varten Akateemiseen lähdin.  

Kirjailija John Irving on Suomessa markkinoimassa uutta kirjaansa "Minä olen monta" (In one Person). Ei Irving mikään ykkössuosikkini ole mutta aivan lukukelpoinen kuitenkin. Tunnen hänen tuotantoaan ihan sieltä "Kaikki isäni hotellit" - ja "Garpin maailma" -teoksista asti.  

Nyt olin menossa ostamaan uusimman ja pyytämään nimikirjoituksen. Ensin oli haastattelu, jonka hoiti suomentaja Kristiina Rikman. Sitten siirryttiin jonoon pyytämään signeerausta.  

Mutta, mutta... Ei mennytkään niin kuin tavallisesti. Kun pääsin pöydän ääreen ja avasin kirjan nimiösivun, kirjailijalla ei ollutkaan kynää vaan hän löi sivulle leiman ja sanoi voilà, katsoi silmiin ja hymyili metkasti, ja sitten seuraava asiakas ja kirja. Jono eteni tosi sukkelasti.  

Nyt minulla on siis kokoelmassani uusi kirja, joka on varustettu kirjailijan leimalla (kuva). Miten siihen pitäisi suhtautua? Mietin, onko se kirjailijan itsensä keksintö vai kustantajan vai kirjakaupan. Tekeekö kirjailija saman Euroopan kiertueensa muissa maissa?  

Kirjakaupassa oli haastateltavana muitakin uusien kirjojen tekijöitä. Viereisessä jonossa oli MTV3:n ranskan-kirjeenvaihtaja signeeraamassa Rivieraa, Nizzaa ja Cannesia esittelevää uutuuskirjaansa. Seuraavana haastateltavaksi tuli Eduskunnan puhemies, jolta myös on tullut uusi kirja. Kummallakaan ei näkynyt leimaa. Kynällä kirjoittivat. En silti ostanut.  

*    *   *     

Dessu, joka on tunnetusti innovatiivisuuteen innostuneesti suhtautuva kansalainen, tarjoaa nyt jatkoidean kaikille maailman kirjailijoille, kustantajille ja kirjakaupoille. Pistäkää ihmeessä kirjailijan nimikirjoitus jo kirjapainossa siihen nimiösivulle. Sillä tavalla sen saisivat kaikki kirjan ostajat. Eikä tarvitsisi vaivata kirjailijaa paikalle.  

Lohdutukseksi itselleni kaivoin hyllystäni John Irvingin edellisen teoksen. Siihen sain aikoinaan ihan kynällä kirjoitetun nimikirjoituksen (kuva 2). Kyllä se oli mieluisampi.

 

 

Jokapäiväinen muovipussileipämme

 

Kutsuin ystäväni pienimuotoiseen syntymäpäiväjuhlaan. Valmistelussa iski taas kerran harmistus, ettei enää ole pieniä kivijalkakauppoja, joista saisi herkkuja. On vain kahden ison ketjun marketteja.  

Töölöntorilla oli vielä muutama vuosi sitten herkkukauppa. Ei ole enää. Kappahalleista saisi vielä laatutuotteita, mutta sellaisia ei enää ole lähellä.  

Erityisen harmillinen esimerkki on leipä. Marketeissa ne ovat enimmäkseen selluloosan makuista tehdastavaraa. Pienten kotileipomoiden aika taitaa olla lopullisesti ohi.  

Vielä Helsinkiin muuttaessani (1970) täälläkin oli laatuleipää. Muistiini jäivät mm. pietarinlimppu, Elannon eloleipä ja Fazerin sämpylät. Niissä oli aromia. Enää ei ole kuin muovipussiin pakattuja nihkeitä, valmiiksi viipaloitua bulkkituotteita, jotka eivät tuoksu miltään. Kesäkotini maisemissakin pohjoisella Pirkanmaalla on parempaa. Siellä on sentään Linkosuon rievää, Leivon vuokaleipää, Pälkäneen perunalimppua  ja Pirjon porkkanasämpylöitä.  

Olen vuosien varrella päässyt maistamaan monia maakuntien perinneleipiä. Joukossa oli varsinaisia herkkuja. Jostain on muistikirjaani tallentunut aiheeseen liittyvä Kanteletarta mukaileva loru (lorun alkuperä on jäänyt merkitsemättä - tietääkö joku?):  

"Oli ennen marjasanki,

marjasangesta sepiikki,

sepiikistä lättäkyrsä,

lättäkyrsästä läpyskä,

läpykästä krällilimppu,

krällilimpusta topakku,

topakusta ristileipä,

ristileivästä pielava.  

Lapsuuteni parhaat leivät sain sukulaispaikassa maalla, jossa emäntä leipoi itse ja kirnusi päälle voita. Jyväskylässä oli muutama pieni kotileipomo ja isompi Ruthin leipomo. Erityisen hyvä muistikuva jäi Kuopiossa sijainneesta Hätisen leipomosta 1970-luvulla. Vietin sillä suunnalla vuoden verran ja tulin asiakkaaksi. Ei taida Hätistäkään enää olla. En ole tullut sen koommin poikenneeksi siellä päin.  

Huonoon suuntaan tässäkin on kehitys mennyt. Tarvittaisiin niitä pieniä kauppapuoteja (sellaisia kuin kuvassa - Elanto) ja niihin tavarantoimittajia. Mutta tiedän kyllä, etteivät sellaiset pärjää jättiläismarketeille.

 

 

 

Hakaniemen rantaan

 

Vaikka on syksy, kuljin silti Hakaniemen rantaan. Sana "kuljin" on nyt hieman harhaanjohtava, sillä sen mielikuva viittaa kävelyyn. En tällä kerralla kävellyt vaan ajoin raitiovaunulla. En edes ajanut lyhintä reittiä vaan Kaivopuiston kautta. Kolmonen kun kiertää kahdeksikon muotoista reittiä.  

Lähtiessäni ajattelin mennä Eteläsataman kauppatorille, mutta sen kohdalle päästyäni tulin toisiin ajatuksiin. Kauppatori ei ole entisensä. Siitä on tullut turistirihkaman myyntipaikka. Kauppahallikaan ei ole parhaassa mallissaan.   

Niinpä päätin olla nousematta pois raitiovaunusta. Sama vaunu vie minut paremman torin ja hallin luokse ja samalla saan katsella ikkunasta kaupunkia. Ajetaan läpi Töölön ja Kallion.  

Onneksi on Hakaniemen tori ja halli. Ne ovat entisellään - sellaisia kuin torien ja hallien kuuluu olla. Niissä ei mennä bisnes edellä. Lisäksi vieressä Hämeentiellä on etnisten herkkukauppojen keskittymä.  

Ostin savukalaa, maalaislimpun, kahta sorttia juustoa ja etiopialaista kahvia, joka jauhettiin presso-pannuun sopivaksi. Yläkerrasta ostin postikortteja ja istuin kahvilassa. Torilta ostin vihanneksia.  

*   *   *     

Keväällä muistan lukeneeni, että Hakaniemen rantaan rakennetaan sauna, josta pääsee mereen uimaan. Piti oikein kiertää rannan kautta katsomaan, onko rakennettu. Ei ollut.  

Ranta on ikävä paikka, siinä ei ole mitään toimintaa. Hyvä sijainti on jätetty hyödyntämättä. Opetushallituksen talo valittiin takavuosina Helsingin rumimmaksi rakennukseksi. Sitten sille tehtiin remontti, jossa julkisivua yritettiin kaunistaa. Onnistuiko - en kovasti kehuisi (kuva). Rannassa sijaitseva neuvostoliittolainen patsaskaan ei ole mikään kaunistus (kuva). Kuvat suurentuvat klikkaamalla.  

Paras Hakaniemen rantaan liittyvistä asioista taitaa olla Tavaramarkkinat-yhtyeen laulu. Mutta sekään ei nyt ole ollenkaan kohdallaan, sillä siinä on kevät ja salmiakkia. Minulla ei ole kuin Sisu-aski takintaskussa, enkä tarjoa siitä kenellekään.

 

 

Yksi puuttuu

Lehdestä luin, että tunnettu ruotsalaisomisteinen huonekalukauppaketju uusii käytäntöjään valitusten vähentämiseksi. Kyseinen ketju on tullut tunnetuksi siitä, että asiakas joutuu itse kokoamaan ostamansa huonekalun. Kaupasta hän saa mukaansa laatikollisen kapuloita, pussillisen ruuveja ja kokoamisohjeen. 

Valituksia on tullut siitä, että pussissa on aina yksi ruuvi liian vähän. Tällainen herättää tietysti kauppiaassa epäilyn, että asiakas on itse toheloinut ruuvien kanssa. Luultavasti hänen puuttuva ruuvinsa on vain pyörähtänyt johonkin maton alle piiloon. Nyt firma aikoo ruveta punnitsemaan ruuvipussit. Näin saadaan kiistämätön dokumentti siitä, että ruuveja todella on oikea määrä, ja asiakkaan on turha tulla vaatimaan uutta. 

Jopa on ovelaa! Huijarit ja hutilukset, tällaiset kuin Dessu, saadaan näin järjestykseen. Minun täytyy tunnustaa, että olen kerran itse ollut tällaisella asialla. En tosin ollut hakemassa ruuvia vaan puutappia. Eikä sitä yhtä puutappia pussista puuttunut, vaikka niin väitin. Se katkesi, kun vasaroin sitä reikään.

Mutta ei tämä huonekalukauppa ole ainoa. Vähän väliä minulta puuttuu yksi, milloin mitäkin. Tässä muutamia esimerkkejä viime ajoilta:

* * * 

Päätin pitkästä aikaa lukea Mämmilä-sarjakuva-albumit. Ne ovat loistavaa ajankuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta 1970-luvun lopulta alkaen. Lukunautinnon kruunaa se, että tapahtumat sijoittuvat oikeasti tunnistettavan näköiselle paikkakunnalle, Orivedelle. Kesäkotini sijaitsee siinä lähellä, Längelmävedellä.

Albumeita ilmestyi kaikkiaan yhdeksän. Mutta minun kirjahyllystäni löytyi vain kahdeksan. Osa 6 puuttui, sen nimi on ”Rakennemuutos rassaa”. Mihin hemmettiin se on voinut joutua? Onko täällä käynyt varas?

* * * 

Poikkesin kulman takana olevaan kauppaan. Oli tulossa vieras, joka juo siideriä. Ostin kolme pulloa, hinta tasan 9 euroa. Lompakkoni pikkutasku on kolikoita täynnä ja siksi painava kuin punnus. Ajattelin keventää - kyllä kolikoista 9 euroa varmaan kertyy. Perässäni kassalla ei ollut pahasti jonoakaan.

Kertyi 8,90 e. Yksi pieni kolikko puuttui. En saanut armoa. Piti kerätä kolikot takaisin kukkaroon ja maksaa kympin setelillä. Nyt lompakkoni on yhden euron verran entistäkin painavampi.

* * * 

Lajittelin pyykkiä. Kertyi kuusi sukkaparia, seitsemäs jäi parittomaksi. Jotain yhteistä minulla ja tulevalla presidentillä. Arvostukseni nousi. 

* * *  

Pidettiin tietokilpailua. Kysyttiin seitsemän kääpiön nimiä. Aloin luetella: Viisas, Vilkas, Lystikäs, Nuhanenä, Unelias, Jörö. Yksi vielä? 

Ei tullut mieleen. Tarjosin korvikkeeksi John Lennonin seitsemän hääpiön nimiä, jotka muistan taatusti, vaikka niitä on yksi liikaa: Unikäki, Rujo, Kikkelä, Virne, Liisa, Koira, Ylermi ja Valionbaari (suom. Anselm Hollo). Ei auttanut, sillä kysyttiin Disneytä, ei Lennonia. 

* * *  

Välillä ihmettelen, onko alituinen yhden puuttuminen minun henkilökohtainen taipumukseni. Vai onko kyseessä jonkinlainen luonnonlaki, joka koskee muitakin?

Huono kauppa

Pari vuotta sitten ostin uuden sängyn. Kävin Kehä-kolmosen varrella sijaitsevassa huonekalumyymälässä ja löysin mieleiseni, aika nätin eikä kovin kalliin. Myymälän nimen jätän tässä mainitsematta, mutta vihjeeksi kerron, että se on maailmanlaajuisesti menestynyt ruotsalainen huonekaluketju.

Taisi tulla tehdyksi huono kauppa. Nyt sänky kitisee ja natisee, sillä pohjasta on irronnut kiinnike. Se on murtanut reunan, joten sitä ei voi korjata, ei ainakaan minun taidoillani ja työkaluillani.  Sängyssä pitäisi maata hiljaa ja heilumatta, mutta eihän sellainen käy...

Nyt jälkeenpäin olen miettinyt ostoksen järkevyyttä. Mikä tarve minulla oli antaa hinnan vaikuttaa ostospäätökseen? Ei minun talouteni olisi hunningolle joutunut, vaikka olisin kalliimmankin ostanut. 

Selitykseksi en keksi muuta kuin ihmisluonteen kyltymättömän ahneuden, joka jostain käsittämättömästä syystä koskee joskus myös minua, vaikka en tahtoisi. Kai minuun osui idea, että rahaa säästyy johonkin tarpeellisempaan. 

Toisaalta valintaani ei vaikuttanut pelkkä hinta. Esteettinen puoli vaikutti myös, sillä sängyn päätyjen ja reunojen ulkonäkö miellytti. - Tämä selitys miellyttää minua enemmän kuin edellinen.

Nyt pitää hankkia uusi sänky. Samaan huonekalukauppaan en taida enää mennä. Oheisessa kuvassa olisi mukavan näköinen vaihtoehto. Vieläköhän niitä valmistetaan? Sattuisivatko Lahden suunnalla asuvat blogini lukijat tietämään? (klikkaamalla hienon sängyn kuvan saa suuremmaksi)

Helsinkiläinen käyttäytymiskoodi

Jacques Tatin elokuvat aiheuttavat minussa aina suurta mielihyvää. Niitä on tullut YLE-Teeman sunnuntaiklassikoissa ja tulee vielä lisääkin.

Tatin päähenkilö monsieur Hulot lomaili tänään rannikolla. Hulot pyrkii olemaan tavallinen huomaamaton jokamies. Hän kumartelee kohteliaasti joka puolelle, yrittää olla huomaavainen herrasmies. Kuitenkin hän saa aikaan häslinkiä, ei osaa toimia oikein, kompuroi, tunaroi ja kiinnittää itseensä kiusallista huomiota. Siis aika lailla tuttu hahmo kaikille meille, jotka olemme joskus joutuneet kiusallisen huomion kohteeksi. Harva kai on sellaiselta välttynyt.

Hulot´n hahmo on tuttu. Miehellä on takki ja hattu, liian lyhyet housunlahkeet, piippu suussa, sateenvarjo kädessä. Hän koikkelehtii pitkillä kintuillaan, nostelee hattuaan, kompastelee. Hän häkeltyy helposti ja sählää yrittäessään olla avulias. Hänessä on jotakin hyvin melankolista.

* * * 
Herra Hulot tuli mieleeni viikolla katsellessani bussissa erästä kohtausta. Bussi 43 lähti Elielinaukiolta, se oli melkein täysi ja siihen nousi kuusikymppinen mies. Helsinkiläinen bussimentaliteetti oli hänelle selvästikin vierasta.
Mies tervehti sisään astuessaan kuuluvasti. Ei sellainen täällä kuulu tapoihin. Hän kyseli kuljettajalta bussin reittiä ja maksoi isolla setelillä. Bussin nytkähtässä liikkeelle hän oli kaatua, matkalaukku toisessa kädessä ja pitkä sateenvarjo kainalossa tönäisi yhtä matkustajaa. Bussin perällä oli aina vapaa istuin, aivan minun edessäni, joten kuulin puheet tarkasti.

Hän tuli ainoan vapaan paikan kohdalle, tutki matkalippuaan ja kysyi ikkunan puolella istuvalta naiselta, onko paikka vapaa, sopiiko siihen istua. Tässä vaiheessa ympärillä istuva nuoriso alkoi jo tirskua. Tuli vaikutelma, että mies huomasi sen ja häkeltyi ja yritti olla mahdollisimman tavallinen.

Istuttuaan hän otti lakin päästään, ojensi kätensä vieressä istuvalle naiselle ja esitteli itsensä. Sellainen on jo ennenkuulumatonta helsinkiläisessä bussissa. Me ympäröivät ihmiset seurasimme tapahtumaa intensiivisesti. Mielenkiintoa lisäsi se, että oudosti käyttäytyvä ei selvästikään ollut päihtynyt eikä muutenkaan mikään sekopää. Savon suunnan murre hänen puheessaan oli havaittavissa. - Terveisiä Iisalamesta!

Ympäröivä uteliaisuus hieman laantui, kun vieressä istuva nainen osasi tulla makaan keskusteluun. Yleinen käytöskoodihan on, että liikennevälineessä kontaktia yrittävän höpinöitä ei olla kuulevinaan, tuijotetaan vaan ulos ikkunasta. Tämä nainen kuitenkin vastasi, esitteli nimensä, kiitteli terveisistä ja vastaili kysymyksiin. - Mistäs työ ootta kotosin? - Mihinkäs työ ootta menossa? - Ossaattekos työ neuvvoo - - 

Minä jäin Prisman kohdalla pois bussista. Edessäni istuvat jatkoivat matkaa ja keskustelu oli vilkasta. Hyvin epähelsinkiläistä! 

* * * 
Jotenkin vaan bussikokemuksesta juolahti Herra Hulot mieleen, vaikka analogia ei olekaan kovin hyvä. 

Suosittelen seuraavaa Hulot- elokuvaa erityisesti niille, jotka eivät Tatia tunne. Elokuvassa ”Enoni on toista maata” Hulot joutuu kohtaamaan nykyajan kotkotuksia. Sunnuntaina klo 18 YLE-Teemalta. Eurooppalaista komediaa parhaimmillaan.

"... että joku sinutkin huomaisi"

Työstä kotiin Töölöntorille kävellessäni poikkean silloin tällöin Salomonkadulla sijaitsevaan luomukauppaan. Niin perjantainakin. Ostelin kaikenlaista, enimmäkseen ruokatavaraa. Erityisen herkullinen uusi löytö on ollut piparjuurisinappi, jota ostin taas useamman purkin, omaan käyttöön ja tuliaisiksi. 

Kassaa lähestyessäni myyjätyttö vinkkasi: ”Miten olisi tällainen vielä sulle. . . että joku huomaisi sinutkin!”

Huomaisi minutkin? Onko tytöllä tarjolla ihmevempula, jolla saavutan ystäviä? Kuuluisuutta? Vaikutusvaltaa?

Mieleeni välähti heti Vuoronvarausviraston tupakkakellarissa äskettäin kuulemani keskustelu siitä, miten tullaan kuuluisaksi ja miltä kuuluisana olo tuntuisi. Tupakkaporukkamme ainoa tosikuuluisa selitti kokemuksiaan, eivätkä ne olleet kadehdittavia. Ikävää julkisuusmyllyä. Päädyimme liikuttavaan yksimielisyyteen, että kuuluisaksi tuloa kannattaa välttää, jos voi. Korkeintaan kannattaa pyrkiä lottoarvonnan viralliseksi valvojaksi, joka ei voi pahasti mokata, riittää kun käy puku päällä lauantai-iltaisin tv-studiossa sanomassa ”hyvää iltaa” ja heti perään toinenkin sanoo ”hyvää iltaa”.

Kaupan tyttö näytti pientä helyä, josta en heti ymmärtänyt, mikä se on. Näytti lastenlelulta. Mitä tyttö tarkoitti?

Tyttö selitti, että se on heijastin, oikein muodikasta mallia. Bambin kuva. Suuressa suosiossa, ostettu paljon. Olisi kovasti tarpeellinen, sillä tummassa takissani ei näy minkäänlaista heijastinta. Kukaan ei huomaa minua pimeässä.

No peijakas! Bambin minä tietysti tarvitsen. Ostin saman tien kaksi, molempiin hihoihin.

Muille maille

Olen ollut aikeissa ostaa uuden puvun, sellaisen hyvälaatuisen, kotimaisen. Etsiskely ei ole tuottanut tulosta. Olen hitaasti alkanut ymmärtää, että ei koskaan tuotakaan tulosta, jos pidän kiinni vaatimuksestani, kotimaisuudesta. Suomessa ei enää tehdä miesten pukuja. Ei myöskään kauluspaitoja.

On se nyt perhanaa! 

Pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöäni, mutta tällainen kiukuttaa. Olen saanut valistusta alan ammattilaiselta ja tiedän nyt, että viimeinen suomalainen miesten puku valmistui joulun alla 2009. Historiallinen tapahtumapaikka oli Turon tekstiilitehdas Kuopiossa. Sen jälkeen tuotanto siirrettiin Liettuaan ja Bangladeshiin. Sellaisia pukuja löytyy vielä, joissa lukee Designed in Finland mutta ei Made in.

Perehdyin aiheeseen tarkemmin. Parhaina aikoina Turo valmisti 3000 pukua päivässä, loppuaikoinakin vielä 10000 vuodessa. Yhden puvun varmistuminen kangaspakasta prässäämiseen kesti kaksi ja puoli tuntia. Tämä olikin ongelma, sillä työ on kallista. Bangadeshissä ompelija tekee kuukauden työtä 50 eurolla.

Näinhän se menee, kaikilla aloilla, ei vain tekstiiliteollisuudessa. Euroopassa pyydystetyt kalat lennätetään Kiinaan suomustettaviksi ja fileoitaviksi ja lennätetään sitten pakastettuina kalapuikkoina takaisin. Suomenkin suuret pesulat alkavat lennättää likapyykkilasteja pestäväksi ja silitettäväksi Kiinaan ja paluulennolla takaisin. Eikä maksa paljon!

Tämä on globalisaatiota. Pörsseissä sijoittajat taputtavat käsiään huomatessaan osinkojensa kasvaneen onnistuneiden saneerausten seurauksena ja toimitusjohtajat palkitaan valtavilla bonuksilla ja eläkkeillä.

Minä näen tämän tuhoisana tienä, joka pitäisi katkaista, muutoin Suomelle käy huonosti. Mutta ei sitä voi katkaista. Viholliskuvaa ei hahmoteta oikein. Ei tätä torjuta armeijan horneiteilla eikä jalkaväkimiinoilla. Natoon liittymiselläkään asiaa ei auteta, pikemminkin pahennetaan.

* * * 
Muutama vaatturi olisi jäljellä. Sain selville, että miesten pukuun tarvitaan viikon työ. Hinta olisi reilusti yli 3000 euroa. Ei onnistu, en tarvitse juhlapukua kovinkaan usein, ei tuollaisia rahoja siihen voi sijoittaa.

Täytyy harkita, tyydynkö vanhaan vai luovunko periaatteestani ja katsastan, mitä Bangladeshissa on saatu aikaan. Tai sitten Dressman.

Kalsareita ostamassa

Dessu kävi vaateostoksilla. Paikaksi valikoitui Stockmann, kuten niin usein ennenkin. On vähän hämärä juttu, miksi aina juuri Stockmann, eivät tavarat siellä poikkea muiden tavaratalojen tarjonnasta kuin korkeintaan hinnaltaan, ja siinäkin huonompaan suuntaan.

Selitykseksi ei kelpaa, että Stockmann sijaitsee sopivasti työmatkani varrella. Niin sijaitsee Sokoskin, ja moni muu. Sokokselle minulla on jäsenkorttikin, joka tuottaisi bonuksia.

Tavaratalot ovat Dessun mielestä epämiellyttäviä paikkoja, kaikki, nimestä riippumatta. Eivät kuitenkaan niin epämiellyttäviä kuin suuret ostoshelvetit laitakaupungilla, sellaiset kuin Itäkeskus, Prisma, Sello tai Iso Omena. Kaiken kamaluuden huipentuma on Ideapark peltoaukean keskellä kolmostien laidalla lähellä Tamperetta. Sellaisiin Dessu pitää kuljettaa kahleissa kuin Isontalon Antti Vaasan linnaan. Vähemmällä en mene.

Kun Stockmannille menee kellon alta Aleksanterinkadun pääovesta, joutuu ensimmäiseksi kosmetiikkaosastolle. Myyjät ovat kyllä kauniita mutta tuotteiden hajumyrsky ei miellytä. Siitä pitää päästä äkkiä pois. Dessu ei edennyt suorinta tietä miesten vaateosastolle vaan teki koukkauksen alakerran kautta. Siellä on elektroniikkaosasto. Dessu kävi ostamassa tietokoneeseensa uuden ulkoisen kovalevyn. Siihen on tarkoitus tallentaa kaikki tuhannet vanhat valokuvat, joita olen vuosien varrella skannannut perintönä saamistani suvun albumeista ja omista nuoruuteni seikkailuista.

 Sitten vaateosastolle. Ensisijainen tarpeeni liittyi uhkaavasti lähestyvään käyntiin lääkärin vastaanotolla (ks. blogit 11. marraskuuta ja 13. huhtikuuta tänä vuonna). Eeva-lääkärin katsastuskonttorissa joudun todennäköisesti taas riisuutumaan, joten kalsareiden, paitojen ja sukkien on syytä olla ehjät ja siistit. Verenpaineen mittauksessa on hyvä olla paita, jossa ei ole valtavasti nappeja avattavana. Tarvitsen siis T-paidan puseron alle.

Stockmann on sen verran laatukauppa, että siellä ei ole tyrkyllä kelvottomia tuotteita. Halpahalleissa tuputetaan T-paitoja, joihin on painettu härskejä vitsejä. Sellaisia en osta. Kalsareihini en huoli kuvia Muumipapasta, Harald Hirmuisesta tai Wagnerista, vaikka sarjakuvien ystävä olenkin. Ostin Björn Borgit, vaikka tennistä en osaa pelata.

 Löysin tarvitsemani, joten siltä osin olen valmis tohtori Eevan katsastukseen. Lisäksi kiertelin katselemassa talvitakkeja, mutta mieleistä ei löytynyt. Lopuksi menin kadun alittavaa tunnelia pitkin Akateemiseen kirjakauppaan. Siellä istuin pitkään kahvilassa.

Jostain olen lukenut, että Stockmann järjestää hissitytöt takaisin, tosin vain lyhyeksi ajaksi. Ehkä vain yhdeksi päiväksi? Jonkinlainen jippo? Nyt ei kuitenkaan näkynyt.

Dessu muistaa hämärästi vuosikymmeniä sitten nähneensä Stockmannin hisseissä kuskityttöjä. Olikohan niitä vielä vuonna 1970, jolloin muutin Helsinkiin, en ole varma.

Ylemmässä kuvassa on kadonnutta viehättävää historiaa ja alemmassa sama paikka nyt, vähemmän viehättävässä tilassa.

Kirjaruuhka

Empimisestään huolimatta Dessu meni kirjamessuille. Meni peräti kahteen kertaan, lauantaina ja sunnuntaina. Pitihän kutsuvierasliput käyttää, vaikka ei erityisemmin viihtyisikään. Lauantaina olin monta tuntia, sunnuntaina vain pistäydyin.

Dessu ymmärtää, että messut ovat tärkeä tilaisuus sellaisille kirjaihmisille, jotka asuvat etäällä suurista kirjakaupoista, pienkustantajista ja divareista. Sen sijaan niiden anti ei osu parhaimmalla tavalla Dessun kaltaisille helsinkiläisille, jolla kaikki nämä ovat kävelyetäisyydellä.

Dessu ei ole tungoksen ystävä - kukapa olisi. Kirjamessut ovat malliesimerkki tungoksesta. Ensimmäinen ärsyttävän pitkä jono oli jo vaatenaulakolle. Dessu ei ole myöskään kyynärpäätaktiikan ystävä. Moni näyttää olevan. Vaikka messuväki on ystävällistä ja sivistynyttä, vaadittaisiin jokin erityinen pujottelustrategia, jotta pääsisi haluamansa myyntipöydän ääreen. Yritys kurkistella muiden olkapäiden yli tuntuu kiusalliselta ja ajaa kurkistelijan etsimään toista myyntipöytää, jossa sielläkin jää helposti kurkistelemaan olkapäiden yli, ellei osaa pujottelustrategiaa. Dessu ei osaa.

Dessu on viettänyt melkoisen osan vapaa-ajastaan erilaisissa kirjakaupoissa ja divareissa sekä Suomessa että ulkomailla. Yksi elämän perusnautintoja on tutkia divarin hyllyjä järjestelmällisesti, yksi kerrallaan, järjestyksessä, hitaasti, kirjoja käteen ottaen, selaillen kaikessa rauhassa, välillä ehkä kauppiaan kanssa jutellen. Siihen menee helposti tuntikausia. Erityisesti entisessä Ervastin divarissa Kallion kaupunginosassa.

Messuilla sellainen ei käy. Divarit ovat kaikki yhdessä röykkiössä ja joka paikka täynnä ihmisiä. Tutkipa siinä hyllyä järjestelmällisesti ja selaile kirjoja, kun vaikeuksia on jo päästä hyllyn viereen. Yritin kyllä mutta en häävisti onnistunut. Paremmin onnistui katsella pienkustantajien uutuuksia. Niihin ei ollut erityisempää tungosta, mikä johtuu ymmärrettävästi erikoistumisesta jollekin tietylle alalle. Myös ruotsinkielisen kirjallisuuden osastoille mahtui helpommin.

Suurten kirjakauppojen ja mediayhtiöiden osastoille en edes yrittänyt mennä. Niiden myymälöihin pääsen kyllä milloin tahansa työmatkallani Töölöstä Kruununhakaan.

Kirjojen ostamisessa Dessulla on pitkään ollut jarrut päällä. Syynä on Dessun huushollin tila. Kaikki hyllyt ovat tupaten täynnä. Uusille kirjahyllyille ei ole enempää sijaa. Jos uusia kirjoja hankkii, vanhaa pitää saada alta pois. Edellisestä tyhjennyksestä on jo vuoden verran aikaa.

Dessu kierteli messukojuja sen minkä ehti ja jos lähelle pääsi, otti ainakin esitteet. Ilmaisia aikakauslehtiä kertyi aika läjä. Monissa kojuissa oli tarjolla karamelli. Niitä Dessu keräsi - mutta vain taskuun. Eeva-lääkärin keväällä esittämät ukaasit pysyivät mielessä, sillä seuraava vastaanottoaika on lähellä. Karamellit tarjotaan vieraille.

Tuttuja kirjamessuilla aina tapaa. Messuista on tullut osaltaan näyttäytymispaikka. Ruoka- ja viinimessuille, jotka pidettiin viereisessä hallissa, Dessu ei mennyt lainkaan. Kirjoissa oli tarpeeksi katselemista - liikaakin.

Ostiko Dessu sitten mitään? Osti kyllä: yhden kirjan ja vaatetavaraa.

Se kirja oli vanha ja paksu, ” Levande svensk dikt från fem sekel” (1947). Hyväkuntoinen klassikko, jota olen etsinyt.

Ne vaatetavarat löytyivät Dekkariseuran kojusta. T-paita jossa komisario Palmun kuva. Iso nippu tyynyliinoja, joissa jokaisessa on nukkumiseen & rikoskirjallisuuteen liittyvä sitaatti: ”Syvä uni” / ”Big sleep” / ”God natt min älskade” / ”Yö vieraassa talossa” / ”Nukkuva kaunotar” / ”Nukkuva tiikeri”. Nämä tulevat pääosin joululahjoiksi ystäville.

Lahjaksi ja myös omaan käyttöön ostin muutaman patakintaan, joissa on komisario Palmu -logo. Luvassa hyvää ruokaa, kun on kunnon välineet.

Ennen joulua lähden kyllä vielä muutamalle ruuhkattomalle kirjakauppa- ja divarikierrokselle.

Ongelma vai ei?

Dessu luki lehdestä uutisen, että Italiaan tulee nyt kuri ja järjestys. Jo on aikakin.

Uutisen mukaan toimeen ryhdytään ensin kaupungissa nimeltä Castellammare

di Stabia, ja sieltä sen on tarkoitus valtakunnan kaikkiin osiin. Tositoimiin ryhtyy aluksi konservatiivinen kaupunginjohtaja Luigi Bobbio. Dessutom toivottaa hänelle onnea ja menestystä.

Nyt nimittäin kielletään ”erittäin lyhyiden vaatteiden” käyttö julkisilla paikoilla. Kiellon rikkomisesta mätkäistään 500 euron sakko. Oikein!  Tonnikaan ei olisi liikaa.

Sakonuhka koskee tulkintojen mukaan erityisesti minihameita, napapaitoja, korkokenkiä ja paljastavia farkkuja ja muita ”provokatiivisia” vaatekappaleita. 

Virallisen päätöksen lisäksi kaupunginjohtaja on päättänyt kieltää jumalanpilkan ja jalkapallon, jälkimmäisen tosin vain yleisissä puistoissa.

¤ ¤ ¤ 

Dessu kävi Roomassa pari viikkoa sitten ja havaitsi henkilökohtaisesti ongelman. Kaupungin kulttuuriaarteet tahtoivat jäädä vähälle huomiolle, kun katse eksyi harharetkille. Erityisesti haitta korostui Espanjalaisilla portailla, mutta Piazza Navona oli myös paha. Puhumattakaan Vatikaanista - edes paavia ei olisi huomannut jos olisi vastaan tullut.

Dessu on tullut ymmärtämään, että Italiassa kaikki, pääministeriä myöten, ovat joutuneet vaikeuksiin niukkojen vaatekappaleiden vuoksi. Lehdissä on kerrottu ikävistä pääministeriä kohdanneista mielenhäiriöistä.

Jalkapallo-ongelman Dessu olettaa korostuneen erityisesti Milanon seudulla. Eiköhän elämä yleensä ja pääministeri erityisesti rauhoitu, kun pannaan kielto päälle, mahdollisimman laajasti.

¤ ¤ ¤ 

Entä Suomi? Pitäisikö täällä seurata vanhan kulttuurimaan esimerkkiä?

Dessu kulki Aleksanterinkatua ja sattui poikkeamaan sisään siitä ovesta, josta ennen mentiin Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin suureen saliin. Siellä ei enää ole pankkitoimintaa vaan vaatekauppa. Siellä myytiin napapaitoja. Asiakkaat olivat ilmeisesti niitä kuuluisia pissiksiä. Niin katoaa maallisen mammonan kunnia (vaikka ei Dessu sitä pankkimeininkiäkään erityisemmin kunnioittanut.

Kyllä ne lyhyet vaatteet tännekin ovat tulleet, tulivat jo 60-luvulla, Dessu muistaa kyllä lukioaikansa kaunottaret minihameissaan. Miten voisinkaan unohtaa. Mutta ei niitä täällä tarvitse kieltää, sillä pääministerikin on vaihtunut. Ei ongelmaa.

Maku ratkaisee

Hufvudstadsbladet kirjoitti tänään Mat & vin -palstallaan aiheesta, joka miellyttää Dessua. Toimittaja oli käynyt tutustumassa ruokapiirin toimintaan Herttoniemessä.

Käsite ”ruokapiiri” tarkoittaa joukkoa ihmisiä, joka ostaa ruoanlaiton raaka-aineensa yhteistilauksena joltakin lähiseudun viljelijältä. Sen tilaamisessa ja jakelussa tarvitaan talkoomeininkiä, ja sitä tuntuu nykyaikanakin löytyvän. Suosituimpia tuotteita ovat juurekset, marjat ja viljatuotteet sekä monenlaiset lihavalmisteet. Useat tuottajat välittävät myös ulkomaisia luomutuotteita, yleisimmin hedelmiä.

Luomuruokaa käyttävät ruokapiirit ovat reaktio suurten kauppaketjujen teollisia valmisteita vastaan. Dessun mielestä syytä onkin protestoida. Dessu on syvästi ärtynyt kauppaketjujen myymälöiden tasoon. Töölöntorin liepeillä ei ole jäljellä ainoatakaan tasokasta ruokamyymälää sen jälkeen kun Nybergin Herkku lopetti. Aikoinaan täällä oli kauppahallikin, Tunturikadulla, siinä mihin sitten tuli Q-teatteri. Mutta se on mennyttä aikaa. Nykyisistä Alepoista ja K-marketeista ei saa edes kunnollista leipää. Kaikki on jättiläisleipomoiden mautonta bulkkitavaraa muovipussissa.

Pienessä putiikissa olisi miellyttävämpi asioida. Tässäkin - kuten nykyisin kaikessa - on bisnesajattelu ajanut laaduntavoittelun ohi. Manner-Euroopan suurissa kaupungeissa näkee vielä jostakin kumman syystä pikkuputiikkeja. Ruokakulttuuri kukoistaa vielä.

Dessua ihmetyttää, miksi helsinkiläiset ruokakaupat häviävät laadussa maaseudun pikkupaikkakuntien marketeillekin. Leipä-, liha- ja kalatiskejä ei täällä ole kuin Kauppahalleissa. Tavallisissa myymälöissä kaikki on pakattu muoviin. Kesäasuntoni lähiseudun myymälät ovat laadukkaampia, niissä bulkkituotteiden rinnalla on usein pientuottajien laatutavaraa. Jokapäiväinen rievämme - olisipa sitä Helsingissäkin.

Pitäisi ajaa esikaupunkien markettiin, niissä saattaa olla tuorettakin tavaraa. Dessu innostuu silloin tällöin nousemaan viereisen ununu-talon edustan pysäkiltä bussiin ja ajamaan Kannelmäen markettiin. Bussi 41 vie melkeinpä ovelta ovelle. Siellä on jopa tuoretta kalaa. Mutta markettiin tai muuhun ostoshelvettiin meno tökkii sielua, ihan periaatteen vuoksi. On siinä ekologinenkin näkökulma. Tomaatteja Espanjasta, lampaanlihaa Uudesta Seelannista.. Olen näissä asioissa vastarintamiehiä. Siksi tavallisimmin ostan Alepasta paketin Reissumies-ruisleipää enkä juuri muuta. Sillä pärjää.

Dessu voi vain harmitella, ettei hän itse varmaankaan koskaan voi osallistua minkäänlaiseen ruokapiiriin, ellei sitten eläkkeellä. Dessu menisi mielellään mukaan, mutta esteenä on se, että hän syö ruokansa jokseenkin säännöllisesti työpaikan ruokalassa ja liikkeellä ollessaan ravintoloissa.

Jos olosuhteet olisivat toisenlaiset, Dessu voisi olla kasvissyöjä. Opiskeluvuosina kollektiivissa asuessaan hän aika pitkälle olikin. Sen kokemuksen perusteella tiedän, miltä tomaatin pitäisi oikeasti maistua, kun se kasvatetaan luonnonmukaisesti. Mutta marketeista ei sellaista saa. Längelmävedellä kesäisin kasvatan mausteyrttejä kotitarpeiksi ja ystäville tuliaisiksi. Enkä tumpelo ole kokkinakaan. 

Onkohan tämäkin sitä kuuluisaa muistin likiarvoisuutta, kun tuntuu että ennen oli laadun tajua ruoassakin? Kokonaan eri asia tietysti on, kuka pystyi sitä laatua itselleen ja perheelleen ostamaan.