perjantai 17. lokakuuta 2014

Automaattista





Kävin bensa-asemalla tankkaamassa. Se on aina hieman stressaavaa puuhaa, sillä siinä pitäisi olla sujuva. Perässä jonottaa seuraava auto kärsimättömänä. Ja minä kun en ole koneiden kanssa kovin rentoutunut.

Maksuautomaatin näppäilyn suurin ongelma on se, että näppäimet ovat kovin pienet ja kiiltävät, joten numeroita on vaikea nähdä. Pitää laskea näppäinten järjestyksestä, että tuon täytyy olla seiska, tuon viitonen. Asiaa helpottaisi, jos olisin muistanut ottaa lukulasit mukaan, mutta en koskaan muista.

Sitten on se bensapistooli. Vaikka minulla on vuosikymmenien kokemus, edelleenkin tahtoo tulla  häiriöitä. Pistoolin piippu kai osuu jotenkin vinoon, sillä suihku pätkii vähän väliä. Bensaa tulee desi tai pari, ja sitten poikki, ja sama uudestaan, loputtomasti, kun kolmekymmentä litraa olisi saatava. Ei auta vaikka kuinka väännän ja vemputan piippua parempaan asentoon.

Kyllä ennen oli tämäkin asia paremmin. Muistan lapsuudestani, kun olin isän kanssa IFAlla reissussa ja pysähdyimme Soinisen Heikin Gulf-asemalle ja Heikki tuli puolijuoksua ja täytti tankin ja sitten pesi ikkunat.


Selviydyn onnellisesti tankin täyttämisestä. Muistan lopuksi hemputtaa piippua tankin sisälle, ettei taas tulisi bensaroiskeita housunlahkeille. Menen sisälle, sillä tarvitsen kahvit palkitakseni itseni onnistuneesta suorituksesta.

Taas edessäni on automaatti. Taistelen aikani jauhavan ja maitovaahtoa ruiskivan koneen äärellä ilmeisesti väärän kokoisen kupin kanssa. Etenen kassalle puoliksi tyhjän kupin kanssa. Kassalla pärjään maksuautomaatin kanssa, sillä täsmälleen samannäköinen on lähikaupassani Töölöntorilla, joten olen tottunut.

Maitoa ja sokeria löytyisi kassan jälkeen, lautasliinoja ei. Ilmeisesti sellainen olisi pitänyt huomata kerätä jostakin aikaisemmasta kohdasta. Kahvilusikan otan, vaikka heti hoksaan sen tarpeettomaksi, kun ei ole mitään sekoitettavaa. Yksinäinen kahvikuppi isolla tarjottimella näyttää vähän orvolta. Tai onhan sillä kaverina lompakko, sillä en ehtinyt sitä kassan tohinassa taskuun työntää.

Löydän vapaan pöydän, hörpin kahvin ja palvelen ravintolaa kantamalla kahvikuppini tarjottimella kärryyn. Lompakko on jo taskussa, se ei unohtunut. Jostakin juolahti mieleen BBC:n epookkisarja, jossa hienostuneet hovimestarit huolehtivat asiakkaiden tarpeista kahvilassa. Mutta ei se taida liittyä tähän?


Jostakin ovat ilmestyneet ja ottaneet määräysvallan nämä itsepalvelut ja palvelumaksut. Ja itsepalvelumaksut.


3 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Poikani oli äskettäin työmatkalla USAssa ja kehui sikäläistä palvelukulttuuria. Ravintolassa on neljä työntekijää meidän yhtä vastaan. Palvelusektori on paisunut ala. Tarjoilijan palkka on seitsemisen usd tunnissa. Sillä ei tietenkään elä, on tehtävä kahta hommaa - ja koetettava nuoleskella asiakasta tipin toivossa. Ei sovi meikäläiseen mentaliteettiin - ei orjatyö eikä oikein kai palveltavana oleminenkaan. Ei taida siis olla paluuta palveluyhteiskuntaan, pitää vain koettaa opetellä passaamaan itseään. On se vähän harmi.

Heidi kirjoitti...

Tämä oli hauska!

Paluuta ei taida olla. Olisiko kysyntää vaihtoehtoiselle palveluun perustavalle yritykselle, jossa joutuisi maksamaan enemmän? Voisi olla jotenkin vaikea mennä niin elitistiseen paikkaan palveltavaksi.

USA:ssa tarjoilija sanoi "What do you want honey?". Tarjoilijat myös esittäytyvät. Tipit kuuluvat asiaan ja ovat osa tarjoilijan ja muidenkin palveluammattien palkkausta. Tottumattomalle se on stressaavaa. Varsinkin taksilla ajaessa ei voi ollenkaan rentoutua kun pitää laskea tipin suuruutta. Jos kuski näyttää iloiselta, on varma, että tuli annettua naurettavan paljon tippiä ja toisinpäin.

Roope Dessutom kirjoitti...

Jostain muistan lukeneeni, että palvelun loppuminen ei ole lainkaan alentanut hintaa vaan ero on siirtynyt omistajan voitto-osuuteen. Luultavasti oikea tieto.

Pankeista katosivat ensin toimihenkilöt ja sitten katosivat myös konttorit. Nettipankki perii automaattisesti palvelumaksun joka kuukausi. Ja katsokaapa, millaisia osinkoja pankit maksavat osakkeenomistajilleen, minä yhtenä heistä.

Tippiyhteiskuntaan ei missään nimessä pidä siirtyä. Mutta ei automaattikoneyhteiskuntakaan ihanne ole. Minä ilahtuisin jo sellaisesta, että kahvilat luopuisivat automaattikahvikoneista, joissa on sata nappulaa. Minulle riittäisi sellainen vanhanaikainen keitin, josta voi itse ottaa pannun käteen ja kaataa kuppiin.

Dessu



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...