Filmihullun juhla-aika

On ollut elokuvien juhla-aika, sillä Ylen Teema-kanava on lähettänyt neljä päivää elokuvafestivaaliohjelmaa. Tämä on jo muodostunut jokavuotiseksi pimeän vuodenajan perinteeksi, jota olen oppinut odottamaan. Kyllä taas kannatti. Tuli laadukasta vanhaa ja uutta.

Vai kehunko liian aikaisin? Kaikkea en ole vielä ehtinyt katsoa. Kuten aina, aloitin vanhoista ja tutuista mestariteoksista. Pääosa uusista odottaa vielä digiboksissa. Kiinnostavilta ne ainakin vaikuttavat, esittelyteksteistä päätellen. Mutta en kehu ennen kuin olen nähnyt, ettei minulle käy niin kuin niille poliitikoille, jotka aina ehtivät tuomitsemaan uuden kohunäytelmän - näkemättä esitystä.

Vanhat mestariteokset olen tietysti nähnyt ennenkin. Sellaisia oli nyt mukana kuusi. Hyvin vanhaa elokuvahistoriaa edustivat "Auringonnousu" ja "Tri Caligarin kabinetti". Molemmat nautittavaa katsottavaa, jotka jokaisen elokuvaihmisen pitäisi tuntea.

Tunteikas paluu muistoihin melkein neljänkymmenen vuoden takaa tarjosi Carlos Sauran "Korppi sylissä". Se on säilyttänyt vaikutusvoimansa. Lapsen mieli, pelot, toiveet, kuvitelmat. Ja se pikkutytön häkellyttävä katse, joka näkee aikuisten maailmaan syvälle. Tämä oli 70-luvun parhaita elokuvia.

Jean-Luc Godardin "Hullu Pierrot" on minulle tärkeä osa henkilöhistoriaani. Muistan katselukokemuksen 70-luvun alussa. Olin juuri muuttanut Tukholmaan, asuin monikansallisessa opiskelijakollektiivissa, aloittelin ensimmäistä parisuhdettani. Kävimme porukalla katsomassa elokuvan Filminstitutin elokuva-arkistossa. Näytöksen jälkeen kämpillä istuimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä, sätkä kiersi kädestä käteen, keskustelimme Godardin taiteesta. Siinä keskisuomalaisessa pikkukaupungissa kasvanut poika sai tunteen uudenlaisesta elämästä, vapaudesta, optimismista. Nyt televisiosta katsottuna Pierrot oli menettänyt suuren osan lumovoimastaan, mutta muistoja se herätteli, vähän nolosteleviakin. Ei maailma sellainen ollutkaan kuin silloin - juuri aikuiseksi tulleena - innostui luulemaan.

Vanhan ketkun Billy Wilderin "Poikamiesboksi" on vanhaa hyvää kulta-ajan amerikkalaista pikkuilkeilevää komediaa, jollaista ei enää kukaan osaa tehdä. Sen maailmankuva on yllättävän kyyninen. Sen mukaan joka ikisellä keski-ikäisellä ja vanhemmallakin ukkomiehellä on salainen pikku ystävätär, jonka kanssa yritetään järjestää salaisia tapaamisia kaiken aikaa. Ja jos ystävätärtä ei vielä ole, niin ainakin sellainen on jokaisella hakusessa. Näinköhän se oikeassakin elämässä on? Sitä jokainen ukkomies miettiköön keskuudessaan. Ainakin Billy Wilder saa siitä farssiinsa loistavat ainekset.

Ja vielä Stanley Kubrickin "Hohto", minun ikuinen ongelmani. En oikein osaa päättä, pidänkö siitä vai en.

Kauhuelokuva ei ole minulla mitenkään erityisen suuren intoilun kohde. Hohto ei edes ole mielestäni erityisen pelottava. Se on aina tuntunut kaikessa erikoislaatuisuudessaan vähän rasittavalta. Nyt elokuvan edellä esitettiin erinomainen dokumentti, joka avasi käsittämättömiä kohtia.

Myönnän, kyllä Hohto kuuluu klassikkosarjaan. Siinä on vahvasti muistiin syöpyneitä kohtauksia: alun automatka korkealta kuvattuna, pikkupoika kolmipyöräisellään ajelemassa hotellin käytävillä, haamumaisesti ilmestyvät kaksi pikkutyttöä, Jack Nicholsonin sudennaamainen hullunirvistys (kuva) kirves kädessä ja monta muuta. Mutta kokonaisuutta pidän rasittavana. Loputon määrä arvoituksellisia tapahtumia, symboleita, koodeja, unen logiikkaa, labyrinttejä, viittauksia, piilomerkityksiä. En minä oikein jaksa sellaisia, olen huono huomaamaan vähäisiä yksityiskohtia, joilla on merkitystä. Dokumentti avasi niitä hyvin, ja katsomiskokemukseen tuli uusiakin huomioita.

En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen Hohdon nähnyt. Onhan sen siis oltava kiehtova. Mutta en minä hirveästi innostunut nytkään.

Lähipäivinä yritän ehtiä katsomaan niitä uusia ja ennestään tuntemattomia festivaalielokuvia.

Tähän on nyt tyydyttävä

Paluu maalta Helsinkiin ei ole sujunut odotusten mukaisesti. Tarkoitukseni oli vanhaa tapaa noudattaen kierrellä kameran kanssa Helsingin kesäkohteita, sellaisia, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Näin olen tehnyt joka vuosi ja kirjoittanut niistä tänne blogiin.

Nyt en ole kierrellyt, sillä selkävaiva on tehnyt kävelyn epämiellyttäväksi. Onneksi monena päivänä on myös satanut, joten minulla on ollut kaksi syytä rikkoa perinnettä. Helpottaa harmia.

Tänään vihdoin olin lähdössä. Sää näytti sopivalta ja selkä tuntui siedettävältä. Tarkoitus oli lähteä katsomaan Havis Amandaa, sillä lehdestä lukemani perusteella se ei enää ole patsas vaan hotelli.

Ajoin raitiovaunulla keskustaan, ja kuinkas sitten sattuikaan. Tuli sade, ukkonen, melkein myrsky. Ei mitään mahdollisuutta säilyä kuivana. Oli paettava lähimpään suojaan. Se sattui olevaan Vanhan ylioppilastalon nurkalla sijaitseva Suomalainen kirjakauppa. Kiertelin siellä aikani ja alkoi olla lounasnälkä ja ulkona satoi aina vaan.

Siinä kirjakaupan Kaivopihan puoleisen ulko-oven vieressä on vanha tuttu ravintola, Vanhan Kellari. Livahdin noin kahden metrin matkan ovelta ovelle pahemmin kastumatta. Lounaslistalla oli lihapullia, makkarakeittoa ja silakkapihviä. Valitsin silakat. Siellä ei ole noutopöytää vaan annokset saa tiskiltä.

Täytyy sanoa, että annos oli vaatimaton sekä kooltaan että maultaan. Valitettavasti tämä ravintola "kotiruokineen" häviää mennen tullen vaikkapa lähialueen etnisille ruokapaikoille. Mutta sateessa ei oikein voinut kauemmaskaan lähteä.

Vanhan kellari oli suosikkipaikkojani joskus muinoin 70-luvulla. Siellä tapasi tuttuja, se oli yksi aikakauden tärkeistä opiskelija- ja taiteilijakapakoista. Itsepalvelupuolella ja Karhu-kabinetissa tuli istuttua monet mukavat istunnot. Valitettavasti kabinetin ovi oli nyt lukossa, olisin käynyt kuvaamassa sisällä. Nyt pitää tyytyä oveen.

Kellarin yksi osasto oli tunnetusti homojen kohtauspaikka. Minulle jäi mielikuva, että kellarissa vallitsi suvaitseva ilmapiiri, vaikka aikakausi yleisesti ei sitä ollut. Tämä tuli erityisesti mieleen myöhemmin illalla, kun katsoin Yle Fem-kanavalta Jonas Gardellin erinomaisen elokuvasarjan ykkösosan Torka aldrig tårar utan handskar (Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin). Suosittelen, löytyy Yle Areenasta. Hesarin lauantaiesseekin, josta kirjoitin viimeksi, mainitsee tämän kyyneleitä aiheuttavana katsomiskokemuksena. Sortoa oli silloin, sortoa on aina vaan - nykyisin näkyvimmin eduskunnassa ja kirkoissa.

Kun ei tullut kuvia hotelli Havis Amandasta, pistän halvaksi korvikkeeksi kuvia ravintola Vanhan Kellarista. Tähän on nyt tyydyttävä.

Tsemppiä!

Oli hämmentävää nähdä niinkin leppoisa mies kuin osastopäällikkö Huttunen hermostuneena. Hän ei ehtinyt edes tulla tupakalle ruokatauon lopuksi. Sellaista en muista koskaan ennen sattuneen. Sanoi vielä ruman sanankin - hienotunteisuussyistä jätän kertomatta, minkä.

Kun hän sitten palasi, ihmettelimme, mikä hätä hänellä nyt oli. Ei hänellä itsellään mitään hätää ollut, hätä oli palvelutalossa. Sieltä oli soitettu, että Huttusen isältä on vessapaperi loppunut.

Huttunen siis joutui luopumaan lounastupakastaan ehtiäkseen kauppaan ostamaan säkillisen vessapaperia. Säkin hän veisi palvelutaloon työpäivän päätyttyä.

Huttusen isä makaa kaupungin palvelutalossa vaipoissa kolmiraajahalvaantuneena eikä ole vuosiin päässyt liikkeelle ilman pyörätuolia. Palvelutalon kuukausimaksu on pitkälle yli tuhat euroa. Siihen eivät kuitenkaan sisälly sellaiset tarvikkeet kuin saippua, hammastahna, sampoo, talouspaperi ja roskapussit. Nyt myös vessapaperi. Talous tiukoilla, ja Huttunen osaltaan helpottaa ongelmaa tuomalla tullessaan näitä välttämättömyystarpeita.

Ihmettelimme konttorilla, mitä tapahtuu niille asukkaille, joilla ei ole lähisukulaista hälytettävissä tuomaan puuttuvaa tavaraa. Jääkö pylly pyyhkimättä? Hampaat harjaamatta?

-   -   -  

Uutisissa kerrottiin äsken ajankohtaisista linjanvedoista verotus- ja sote-asioissa. Uusi kokoomuslainen sosiaali- ja terveysministeri näyttää henkilökohtaisesti mallia, miten puolueen vaaliohjelmassa luvattu verotaakan keventäminen on helposti järjestettävissä. Puolueen linjanvedoissa terveyspalvelujen yksityistäminen, turhien menojen karsiminen ja harmaan talouden unohtaminen on perinteisesti esitetty tienä menestykseen. Ministeri on nyt pistänyt töpinäksi tavoitteiden toteuttamiseksi vielä tällä vaalikaudella.

Kyllä kokoomusministerin idealla varmasti palvelutalojen ongelmat ratkeavat. Vanhusten tulevaisuus on valoisa. Dynaaminen pääministerimmekin kuuluu olevan innostunut: "Tsemppiä", hän twiittaa innovatiiviselle ministerille.

Kuva esittää, miten innovatiivisella ja verotaakkaa alentavalla tavalla sosiaalialan rahoitusongelmat voidaan ratkaista. Sopii malliksi sinne Huttusen isän palvelutaloonkin. (Mämmilä /HS-kuukausiliite 6/1995 / Tarmo Koivisto)

"Kaikilla ihmisillä on syynsä"

Kaikkeen pitää varautua. Jopa sellaiseen mahdollisuuteen, että kesällä tuleekin sateinen ilta ja yö enkä voikaan käyskennellä yöjalassa pitkin ketoja ja niittyjä ja rantateitä enkä istuskella laiturilla.

Tällaista varsin epätodennäköistä vastoinkäymistä varten minulla pitää olla suunnitelma B, joka astuu voimaan, jos kesäkodissani ei ole edes vieraita viihdyttämässä. Jos on vieraita, silloin ei ole ongelmaa sateesta. Silloin saunotaan, uidaan ja istutaan iltaa grillikatoksessa. Yksin ollessa sellainen ei ole pitkän päälle mukavaa.

Suunnitelma B on perinteisesti elokuva. Nyt pitää vaan valita isosta kokoelmastani mukaan sopiva valikoima dvd-elokuvia. Valinta ei ole helppo. Mieli tekisi valita satoja elokuvia, mutta karsinta on tiukka. Otan mukaan korkeintaan 15 levyä. Niistäkin osa jää luultavasti katsomatta, jos ei ole sateisia iltoja.

Haluan aina jonkinlaisia teemakokonaisuuksia. Selailen elokuvahyllyjäni. En keksi. Istun lukemaan uutta Filmihullu-lehteä.

Siinä se on. Sitaatti Peter von Baghin pääkirjoituksessa: "Kaikilla ihmisillä on syynsä".

Minäpä otan mukaan nipun Jean Renoirin elokuvia! Niitä en ole aikoihin tullut katsoneeksi. Sitaatti on Renoirin elokuvasta "Pelin säännöt". von Bagh kirjoittaa, että Renoir oli "- - aidosti dionyysinen filosofi" ja että tuo siteerattu lause on "- - syvällisin ja tosin koskaan valkokankaalla kuultu lause". Täsmälleen niin.

Valitsin mukaan Pelin sääntöjen lisäksi Renoirin elokuvat Suuri illusioni, Elena ja miehet, Aamiainen ruohikolla ja Onnen hetkiä.

Siinä kesän elokuvateemani numero 1. Minulla on syyni Renoir-ihailuun, mutta se on liian pitkä tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

-  - 

Teemaksi numero 2 olin aikeissa valita Felliniä, mutta tulin katumapäälle. Fellinin karnevalistiset spektaakkelit - sellaiset kuin Amarcord, Rooma, Giulietta ja viettelykset, Ihana elämä ja muut - taitavat olla vähän yhteen sopimattomia pirkanmaalaisen maalaismaiseman ja kesäyön tunnelman kanssa.

Päädyin Ingmar Bergmaniin. Häneen päädyn aina, koko ajan uudestaan ja uudestaan. Hänen elokuvansa ovat minulle ehtymätön aarreaitta. Minulla on aivan erityinen syyni Bergman-ihailuun, mutta se on vielä pidempi tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

Ylen uutisissa kerrottiin eilen, että Tukholmassa on museo, jossa on näyttely ruotsalaisesta "synnistä", tästä myytistä, jonka mukaan Ruotsi oli vapaan seksin, paljaan pinnan ja villien vaaleiden naisten tyyssija. Ohjelman mukaan Bergmanin 50-luvun elokuvilla oli osuutta myytin syntymiseen.

Nyky-näkökulmasta tuo tuntuu liioittelulta. Varsin kesyjä ovat Bergmanin elokuvat olleet tästä näkökulmasta. 50-luvulla taisi olla toisin. Täytyy käydä näyttelyssä, kun menen käymään Tukholmassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Minut houkuteltiin sinne Rolling Stonesien konserttiin.

Bergmanin suuresta tuotannosta valitsin niitä, joita en ole aivan äskettäin katsonut. Valituksi tulivat Kesä Monikan kanssa, Viettelysten ilta, Kesäyön hymyilyä, Mansikkapaikka ja Puhumattakaan naisista.

Tuossa on vasta kymmenen. Haluan 15. Valinta jatkuu.

Optimismin ylistys

Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa oli perjantaina kerrankin optimistinen tunnelma. Sellainen ei Suomassa ole suotavaa. Menee helposti maine.

Sukupuolierot optimismin perusteista olivat jyrkät.

Pöydän ääressä kovilla jakkaroilla istui naisia, jotka veikkasivat, että torilla tavataan sunnuntaina. Seinustan sohvalla ja nojatuoleissa istui miehiä, jotka ennustivat, että torilla kyllä tavataan sunnuntaina, mutta vasta viikkoa myöhemmin.

Sitten olin minä - "pahanilmandessu" - joka joka istuin kiikkustuolissa ja ennustin, että torilla ei tavata ollenkaan. Minua ei ainakaan tavata.

Naisten silmin Suomen euroviisussa oli aineksia odottaa menestystä. Oli sen näköisiä bändipoikia, että varsinkin Euroopan naisäänestäjät innostuvat. Miesten puolelta arvioitiin pikemminkin Puolan menestyvän. Itävalta sai hajaääniä. Minä ennustin Ruotsia.

Pitihän minunkin lauantai-iltana kisa katsoa, tai pikemminkin kuunnella korvaluureilla samalla kun tein erästä kirjoitustyötä. Työhuoneeni televisio sijaitsee siten, että olan yli vilkaisemalla näen kuvaruudun. Muutamaa esitystä käännyin katsomaan alusta loppuun, mm. Suomen, Ruotsin ja Itävallan ja varsinkin Puolan.

Nyt tiedämme, että sunnuntaina ei torilla tavattu. Karnevaali jäi taas kerran pitämättä.

Tupakkahuoneen miesten silmin jääkiekkojoukkueessa on aineksia odottaa menestystä. Naisten puolelta arvioitiin pikemminkin Kanadan menestyvän. Minä ennustin Ruotsia.

Vielä emme tiedä, tavataanko ensi sunnuntaina torilla. Huonolta näyttää, näin olen ymmärtänyt. Taitaa karnevaali taas kerran jäädä pitämättä.

Suomen kansan itsetunto on tottunut traumaattisiin kokemuksiin: nolla pistettä ja tappio mitalipelissä. Vähäiset poikkeukset sääntöön eivät ole poistaneet traumaa. Suomalainen karnevaalipäivä on vappu, se tulee aina. Muita ei tule. Kuitenkin voittokarnevaaleja torilla odotetaan aina yhtä optimistisesti, kuten nytkin meidän tupakkahuoneessamme, ja se on hyvää terapiaa itse kullekin. Mutta silti siellä suomalaisen sielussa aina elää valmius ottaa vastaan nolla pistettä ja finaalitappio. Se on osa kansanluonnetta. Optimismi helpottaa tuskaa.

Sitten on vielä se ilmeisen todennäköisesti toistuva fakta, että Ruotsi voittaa jommankumman tai molemmat. Keskivertosuomalaisen sielu hyväksyy minkä tahansa voittajan, kunhan ei Ruotsi. Kun niin kuitenkin käy, seuraa alistuva kansallinen yleisvitutus.  (Anteeksi vulgääri ilmaus, mutta ilmaisevampaa sanaa en tälle kansalliselle koettelemukselle kerta kaikkiaan keksi). Se menee kuitenkin äkkiä ohi, sillä siihen on totuttu.

Jos Kauppatorilla olisi tänään tavattu, liittäisin tähän varmaankin kuvan siitä karnevaalista. Kun niin ei käynyt, kuva on toiselta karnevaalien tyyssijalta, Sörnäisissä sijaitsevalta Vaasankadun aukiolta, joka tunnetaan yleisesti nimellä "Ikuisen Vapun Aukio".

Urheiluhullu?

Aina välillä joku kysyy minulta, mitä yritän ilmaista sillä, että en muka ole innostunut urheilusta. Onko se diivailua? Ylimielisyyttä? Teeskentelyä?

En oikein ole osannut vastata. Pikkupoikana olin hyvinkin innokas. Osasin (ja osaan vieläkin) ulkoa yleisurheilun ennätykset ja voittajat 60-lubulta. Seurasin myös hiihtoa ja mäkihyppyä. Kuuntelin kaikki urheilulähetykset, Pekka Tiilikaisen (kuva) ja Paavo Noposen selostukset. Kävin katsomassa Jyväskylän seudulla pidettyjä kisoja ja keräsin urheilijoiden nimikirjoituksia. Aikuisenakin olen seurannut urheilua, mutta vain kaikkein suurimmat kisat.

Eilen luultavasti tein aikuisikäni ennätyksen. Katsoin televisiosta olympiakisoja yhteen putkeen kuutisen tuntia. Olin saanut asiantuntevan vihjeen, että nyt jos koskaan.

Vihje osoittautui päteväksi. Hiihdosta tuli kultaa ja hopeaa jääkiekossa kaatui Venäjä.

Minäkö muka urheilun vastustaja?

Täytyy myöntää, että tällaiseen menee väistämättä tunteella mukaan, kun tilanne on päällä. Ei varmaankaan mihinkään muuhun pääse samalla tunteen intensiteetillä. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voi vaatia?

Pystyin kuitenkin hetkittäin tunnekuohun seassa tarkkailemaan itseäni. Mietin, pysyisinkö sulkemaan television viisi minuuttia ennen jääkiekko-ottelun viimeisen erän loppumista ja ryhtymään muihin puuhiin. Entä pysyisinkö tunnetasolla siirtymään irti nationalistisesta asenteesta ja kannustamaan vastustajan joukkuetta? Vaikeata olisi.

Otin laatikosta esiin verenpainemittarin ja katsoin, miltä paine näyttää. Minulla kun verenpainemittaukset eivät ole näyttäneet hyviä lukemia. Ei näyttänyt nytkään, entistä huonompaan suuntaan on mennyt. Jääkiekko-ottelu Suomi - Venäjä on siis vähintään yhtä epäsuositeltavaa kuin suolan käytön lisääminen.

Sitten on vielä se addiktio. Minä olen välillä ollut havaitsevani, että kaikkeen, mihin tunteella menen mukaan, siihen syntyy addiktio. Tätä pitää aivan erityisen tarkkaan varoa. Toisaalta yleissivistykseen kuuluu tuntea elämänpiirinsä tapahtumia, ainakin pääpiirteittäin. Olympialaiset lasken yleissivistykseen kuuluvaksi elämäpiiriksi. Addiktio vai yleissivistys?

Testi on edessä tänään, perjantaina. Asiantunteva vihje kertoi, että luvassa on entistäkin innostavampaa jääkiekkoa. Klo 13.45 näen, mihin asteeseen addiktoitumiseni on edennyt. Avaanko television vai ryhdynkö vaikkapa lukemaan Trimalkion pitoja? Vai lähdenkö toteuttamaan lääkärin verenpainesuositusta ja menen kuntokävelylle?

Parpaarimaista

- Sinä se aina jaksan natkuttaa. Näin minulle sanoi hyvä ystäväni ja kollegani, kun kahvihuoneessa kerroin kuulleeni radiosta, kun kuuluttaja juonsi alkavan musiikkinumeron. Se oli "Karl Maikl Belmänin" tuotantoa.

Ystäväni sanoi kommenttinsa kaikessa lempeydessä. Hänen mielestään ei ole mitenkään kummallista, että ihmiset ääntävät vierasperäisiä nimiä ja sanoja miten sattuu. Ei joutavasta kannata nipottaa, jos ääntäminen on sen verran kohdallaan, että asia tulee ymmärretyksi.

Niinpä. Kai asian voi niinkin nähdä. Ehkä minä olen nipottaja. Ja hyvähän minun on sivusta huudella, mun en itse joudu ääntämiseni vuoksi enää kriittisen arvioinnin kohteeksi. Joskus kun aikoinaan jouduin, minun erityinen heikko kohtani oli ranskan kieli. Kun tekstissäni oli ranskankielisiä nimiä, hankin ajoissa kieltä osaavan henkilön ääntämistä opastamaan.

Mutta tuollainen toisen kotimaisen kielen kääntyminen englantilaiseksi - tai pikemminkin amerikkalaiseksi - ääntämykseksi  ärsyttää, varsinkin jos se tapahtuu niin julkisella foorumilla kuin radiossa. Ei kai ruotsin kielen osaaminen vielä voi niin heikoissa kantimissa olla? Toisaalta huonoja merkkejä on näkyvissä. Jopa YLEn uutisissa on joskus käynyt niin, että toimittaja on haastatellut ruotsalaista henkilöä englanniksi. Minusta se on noloa.

Suomalaisten ääntäminen on sinänsä jännittävä juttu, kun vastaan tulee sanoja, joissa on g, b tai d. Soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien erillään pitäminen on suomalaiselle vaikeaa. Kenen suusta tahansa voi aivan luontevasti tulla näitä pelkialaisia parpaareita kolkatalla. Se on osa suomalaisuutta. Nuo soinnilliset vaan sattuvat olemaan vieraampia kuin vastaavat soinnittomat. D:kin, joka on astetta tutumpi, on alkuperältään kirjakielessä aikamoinen erehdys. Muistattehan Agricolan soinnillisen dentaalispirantin alkuperäisen tavoitteen?

Taitaa tätä soinnillisen ja soinnittoman ongelmaa olla kyllä joskus ulkomaillakin. Kuva on muistaakseni Roomasta, vuosien takaa. Mihin me pojat olimmekaan menossa?

Toinen ääntämisongelma suomalaiselle on vokaalisointu, tai pikemminkin sen puute. Miten olenkaan ollut huomaavinani, että sattuneesta syystä vokaalisoinnussa on viime aikoina esiintynyt tiedotusvälineissä erästä hyvin tuttua häiriötä. En ryhdy kuvailemaan sitä tässä, sillä olen esitellyt sen aikaisemmin, aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Vanha postaukseni löytyy  täältä . Vanha mutta hyvin säilynyt teksti. Klassikko.

Piilotetut salaisuudet

Katsoin  Yle-Teemalta Peyton Placen. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt mutta en ollenkaan muistanut, että se oli näin tyrmistyttävä melodraama. Muistissa päällimmäisenä oli pitkä TV-sarja, joka tuli 1960-luvun lopulla. Sitä katsoin säännöllisesti, niin kuin ilmeisesti koko kansa. Sen kuvat ja henkilöt jäivät pysyvästi muistiin.

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa eletään siivoa elämää, yhteisöllisyys kukoistaa, kirkossa käydään ja paraatejä pidetään. Vallitsee kaiken kattava ihannetila, jonka rikkomista pitää viimeiseen asti välttää. Nuorison kuhertelussakin on oletusarvona puritaaninen siveys. Pikkuisen pussataan ja haaveillaan avioliitosta. Kotibileissä äiti pitää jöötä. Yksi juoppo kaupungissa kyllä on.

Mutta tyynen ja hyveellisen pintatason alla kytevät salaisuudet. Puhkeaa kriisi. Lopussa kuitenkin taas kaikki on hyvin ja ihmiset iloisia. Niin amerikassa.

Ei mennyt monta minuuttia elokuvän päättymisestä, kun alkoi Urheiluruutu. Sillä kohdalla yleensä siirryn jääkaapille, mutta ääni kuului ja jotain outoa uutista siellä kerrottiin.

Kaapista oli tullut esiin huippu-urheilija, joka tunnusti olevansa homo.

Herra anna mun kaikki kestää! Mikä maa, mikä vuosi? Tarkoitan siis sitä, että vielä 2014 Suomessa Yleisradion pääuutisten urheiluosaston ykkösaihe on tällainen. Että urheilija on homo! Ja haastatteluja ja kommentteja päälle. Valmentaja, urheiluministeri, kilpaurheilijakollegoita. Kaikki kehuvat esiin tuloa rohkeaksi teoksi.

Tässäkö on suomalaisen urheiluelämän todellisuus?

Onko urheilumaailma todellakin vielä siinä tilassa, että yhden homourheilijan löytyminen on näin poikkeuksellinen tapaus? Uutisten ykkösaihe, rohkea teko? Taas yksi lisäesimerkki urheilumaailman arvojen vääristyneisyydestä. Kuinkahan paljon näitä onkaan piilossa, ihan niin kuin Peyton Placessa, jotta ihannetila säilyisi rikkumattomana. Tai niin kuin Sotsissa, jossa homoja ei ole yhtään ainutta.

Esiin tullut on uimari. Tuleekohan joskus vielä se päivä, että homo löytyy jääkiekkoilijoistakin? Silloin ollaan jo pitkällä. Kummola saa sydänkohtauksen, Tamin burn out palaa ja Jutin jutunheitto hiljenee.

*  *  * 

P.S. Edellisen postaukseni kommenteissa puheena ollut Facebook on saanut yllättävän paljon lukijoiden huomiota. Kavereideni määrä on yhtäkkiä kasvanut 200 prosenttia. Olen jo hieman innostunut ja aion kokeilla, miltä tuntuu olla aktiivinen sillä foorumilla. Jos sattuisi niin ihmeellisesti, että vieläkin löytyisi joku, joka on kiinnostunut tulemaan kaveriksi, niin ei muuta kuin näpyttelemään Facebookin Etsi kavereita -ruutuun hakusanaksi Roope Dessutom, niin suhtaudun anomukseen suopeasti.

Neljä irrallista kertomusta

Neljä irrallista kertomusta

1. Iäkäs sukulaismummo

Mummo soitti ja kysyi, voisinko tulla käymään ja tuoda tullessani vessapaperia ja roskapusseja. Ne ovat loppuneet. Ne eivät kaupungin palvelutalossa kuulu palveluun eikä hän itse pääse huonoilla jaloillaan kauppaan.

Lupasin tuoda. Sitten mummo muisti vielä yhden. - Toisitko karamellipussin? Mielellään sellaisen jossa on sitä kiss-kissiä.

2. Ylen A-studio

Lähihoitaja kertoi vanhuksista, joita pidettiin tilanpuutteen vuoksi palvelutalon kellarissa. - Näillä ei ole sukulaisia, sanottiin syyksi kun tarkastaja tuli. Toinen vanhus oli unohdettu ruokkia, kolmas oli istunut pyörätuolissaan kakkavaipoissa vuorokauden ympäri. Ammattijärjestön puheenjohtaja vahvisti, että tällaista se on, kun säästetään. Epäpäteviä hoitajia saadaan halvemmalla, ja heitäkin on liian vähän.

3.  Selkärankaseminaari

Elinkeinoministeri kutsui koolle "selkärankaseminaarin". Siellä Suuri Päällikkö kertoi, että "julkisen sektorin osuus on kasvanut kestämättömäksi".  Toinen päällikkö kertoi: "Suomen historiassa nähdään ensimmäistä kertaa sukupolvi, joka on heikommassa asemassa kuin edeltävät sukupolvet." "Meidän pitää myöntää, että julkista sektoria ei voi pelastaa."

 Yksityisestä sektorista hän jostain syystä ei maininnut mitään.

4. Helsingin Sanomat

Lehti on hankkinut kaksi miljoonaa sivua tietoa asiasta, josta ei aikaisemmin ole ollut mitään tietoa. Sellaistakin vielä on, vaikka on niin kehittyneet vakoilukeinot. Salassapitokeinot ovat siis olleet vielä kehittyneemmät. Veikkaan, että lehti ja toimittaja ovat näin sopimattomasta teosta vielä syytteessä. Jotain hienotunteisuutta sentään voi Lehdeltäkin vaatia!

Lehdellä on nyt kuitenkin tietoa veroparatiiseista. Sieltä löytyi aika liuta suomalaisiakin. Läheltä liippaa, yksi on tuo edellisessä kohdassa mainittu päällikkö, jonka mielestä julkista sektoria ei voi pelastaa mutta joka ei sanonut mitään yksityisestä sektorista. Läheltä liippaa myös naapurissani Töölöntorin lähellä sijaitsevan sairaalafirman omistaja - siis yksityisen sairaalan.

Lehti kertoi, että EU:n komissio arvioi, että jäsenmaat menettävät vuosittain tuhat miljardia euroa verotuloja "verosuunnitteluun". Se on juristien käyttämä eufemismi veroparatiiseista.

*   *   *  

Neljä irrallista kertomusta, jotka eivät tietenkään mitenkään liity toisiinsa, ihan niin kuin ne sekalaiset karkit sillä mummon pussissa. Kiss-kissiä ei sieltä monelle riitä imeskeltäväksi.

Kulta-aika

 

Olen katsellut televisiota, kuten kuvasta näkyy. Yle-Teemalta on tullut neljä päivää kestänyt elokuvafestivaali.  

 

 

On syytä kiittää Yleä tällaisesta. Festivaalin ohjelma osoitti ammattimaista osaamista ja näkemystä. Tällaista herkkua on harvoin tarjolla. Osan elokuvista olen katsonut suorana, loput olen ottanut talteen myöhempää katsomista varten.  

Olen huomannut, että kahta elokuvaa enempää ei pidä kerralla ahnehtia, muutoin tarkkaavaisuus kärsii. Tähän mennessä olen katsonut Carl Th. Dreyerin "Jeanne D´Arcin kärsimykset", Rossellinin "Rooma -avoin kaupunki", Franjun "Silmät ilman kasvoja", Mankiewiczin "Kaikki Eevasta", Melvillen "Punainen ympyrä" ja lisäksi Zizekin dokumentin "Elokuvan salattu ideologia".  

Myöhempää katsomista jäävät odottamaan von Trierin "Melancholia", Dessinin "Rififi", Alfredsonin "Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja", Almodóvarin "Iho jossa elän", Sophia Coppolan "Somewhere", Malickin "Elämän puu" ja Buñuelin "Kulta-aika", joka tätä kirjoittaessani juuri tulee tallennukseen ja josta lainaan tälle tekstille otsikon.  

Monet näistä elokuvista olen nähnyt ennenkin. Muistelisin, että ainakin Dreyer, Rossellini, Melville , Dessin ja Buñuel tulivat tutuiksi jo teinien elokuvakerhossa Jyväskylässä. Sellaisia kerhoja ei enää ole - kaupallinen viihde-elokuva on jyrännyt yli. Suuri vahinko.  

Elokuvamaku on tietenkin yksilöllistä ja satunnaisella seikalla - kuten väsymyksellä - on suuri vaikutus katsomiskokemukseen. Listalla on kaksi ohjaajaa, joiden sopivuudesta itselleni en ole aivan vakuuttunut: von Trier ja Almodóvar. Kummankaan tuotantoon en ole suuressa mitassa syttynyt, vaikka olenkin aika monta nähnyt. Mutta kuten sanottu, sattumalla on voinut olla vaikutusta, sillä tunnen useita fiksuja ihmisiä, jotka arvostavat näitä suuresti. Molemmilla on kulttiohjaajan mainetta.  

Päivän Hesarissa Alma-median toimitusjohtaja marmatti tuttuun tapaan Ylen saamasta rahoituksesta, jota hän pitää liioiteltuna. Minä olen täysin toista mieltä. Mielestäni eduskunta teki harvinaisen viisaan päätöksen Ylen rahoituksesta ja vieläpä yksimielisesti, mitä pidän yllättävänä. Yksi puolue näyttää nyt jälkikäteen kyllä rimpuilevan irti alkuperäisestä päätöksestä - totta kai. Siinä mediatalot ovat kyllä kritiikissään oikeassa, että ALV:n määrääminen sanomalehdille juuri nyt keskellä murroskautta oli huonosti harkittu toimenpide.  

Jos Ylen rahoitus menisi niin kuin kaupallinen media toivoo, ensimmäiseksi lakkautuslistalle joutuisi varmasti juuri Teema-kanava, jonka tarjonta ei ole katsojamäärien kärjessä. Jäisivät elokuvafestivaalit ja muut kulttuuriohjelmat näkemättä.  

Tilalle saisimme kaupallisten kanavien herkkuantia. Katsoin ohjelmalehdestä, millaista se olisi ollut festivaalielokuvien aikaan.  Mm. tällaista: Ruotsin miljonääriäidit, Mystinen ihmisjahti, Miten Jethro Rostedt myy asuntoja hypnoosissa, Paljasta pintaa, Sexcetera - touhua Tonavalla, Rekkakuskit jäällä, Scandal - naisen raivo, Paris Hiltonin maailma, Tatuointistudio Helsinki, Massiivinen tuho, Maksulliset miehet jne.  

Onneksi meillä on Yle.

 

Tavallisesta poikkeavaa

 

Sairauslomalla yritin lukea kirjaa, mutta siitä ei tullut mitään. Pettymys ei johtunut kirjasta vaan kipeästä kädestä. 

Kjell Westön uusi kirja "Hägring 38" (suom. Kangastus 38) aiheutti odotuksia nautinnollisesta lukukokemuksesta, sillä mielestäni Westö on viime vuosien kotimaisen nykykirjallisuuden kärkinimi. "Isän nimeen", "Missä kuljimme kerran" ja "Älä käy yöhön yksin" on vahva kokonaisuus, kirjallisuutta minun mieleeni. Nyt oli luvassa lisää. 

Mutta ei onnistunut. En saanut pidetyksi kirjaa käsissäni, sillä oikea käsi oli poissa pelistä. Minulla on vanha mukava laiskanlinna, jossa luen. Siinä on korkeahkot kädensijat, joilla kirjaa pitelevät kädet lepäävät mukavasti. Mutta nyt oikea käsi ei kivutta suostunut nousemaan kädensijalle. Yritin pidellä kirjaa pelkästään vasemmalla kädellä, mutta siitä ei tullut mitään. Varsinkin sivun kääntäminen osoittautui yhdellä kädellä mahdottomaksi. 

Pistin kirjan pois viiden luetun sivun jälkeen. Avasin sen sijaan television, joka sijaitsee laiskanlinnan edessä. Sen katseluun ei tarvita käsiä eikä kädensijoja. Kaukosäädin toimii yhdellä kädellä. 

Päivät katselin klassikkoelokuvia dvd:ltä. Iltaisin katselin televisiosta tulevia elokuvia.  

Televisiosta tuli yllättävän hyviä elokuvia, sellaisia kuten Anthony Minghellan "Murto ja varkaus", Sam Mendesin "Revolutionary Road", Pedro Almodovarin "Särkyneet syleilyt" ja Micael Haneken "Valkoinen nauha". 

Se ei tietenkään ole yllätys, että Yle-Teema lähettää laatuelokuvia, mutta hämmästyin suuresti, että Minghella ja Mendes tulivat kaupallisilta kanavilta (Fox, Ava). Eikö siellä tiedetty, että nämä ovat tasokkaita ohjaajia, joiden elokuvissa ei ole takaa-ajoja eikä supersankareita?  

Riittävän hyvä elokuva näköjään kestää nippa nappa varttitunnin välein toistuvat kaupalliset tiedotteet pesujauheista ja ryppyrasvoista, mutta kesken tunteellisen kohtauksen kuvan päälle ilmestyvät puffit kanavan seuraavasta ohjelmasta ovat rikollisia. Aivan sama kuin Ateneumissa pistettäisiin Ruokolahden eukkojen otsaan tarralappu Jokereiden seuraavasta ottelusta.  

Nyt oikea käsi on jo sen verran kunnossa, että pysyisin Westön lukemaan laiskanlinnassani, mutta nyt en ehdi. Lukunautinto siirtyy myöhemmäksi. 

*   *   *  

Kuvassa on vielä lisää vasen-oikea-ongelmaan liittyvää aineistoa. Postikortti kuvaa Tornion - Haaparannan rajan järjestelyä joskus ennen syyskuuta 1967. Paikka tuli minulle tutuksi, kun muutamana kesänä istuin auton takapenkillä perheen kesälomamatkalla. Pelotti suorastaan, muistaako isä olla joka hetki riittävän valppaana, ettei vahingossa aja Ruotsissa niin kuin on Suomessa tottunut.

 

 

 

 

 

Impulssiostos

 

En yleensä ole altis impulssiostoksille, mutta loppukesästä maalla olin. Ostin kirpputorilta vanhan radion. Ei se kallis ollut, maksoi kympin. Myyjä vakuutteli, että kyllä se toimii, ainakin oli toiminut viime syksynä kuolleen mummon piirongin päällä.  

Innostukseni perustui nostalgiaan, sillä minun lapsuudenkodissani Jyväskylässä oli 60-luvulla samanlainen. Radion nimi on Celeston. Se on tyylikäs lisä vanhan kesäkotini sisustukseen.  

Juuri tuollaisesta radiosta olen 60-luvun alkupuolella kuullut ensimmäiset Beatles-kappaleet, ja ne veivät nuoren miehen mennessään. Radioon liitettiin levysoitin. Siihen tarvittiin banaanikoskettimet. Opin vuolemaan piuhan päästä kuorta irti ja kiinnittämään hyvin pienellä ruuvilla koskettimeen.  

Seuraavaksi tuli avokelamagnetofoni. Markku Veijalaisen, Markku Helismaan ja Pentti Kemppaisen Poppamies-ohjelmista sekä Paavo Einiön Kaleidoskoopista ja Eino Virtasen Kahdeksan kärjessä -ohjelmista otettiin nauhalle talteen kaikki mikä voitiin. Aluksi se piti tehdä mirofonilla, ja äänen taso jäi heikoksi.  

Radio Luxemburgia ja muita maailman kanavia haettiin yömyöhällä. Jotain kuuluikin kohinan ja rätinän seassa. Radion etupanelissa on melkoinen määrä radioasemien nimiä (kuvan saa suuremmaksi ja asemaluettelon lukukelpoiseksi klikkaamalla). Sitä asemaluetteloa olen kai aikoinaan tarkastellut niin paljon, että se tuntui nyt vuosikymmenten jälkeenkin aivan tutulta. Jostain muistin hämärästä kumpusi kuitenkin yksi puuttuva nimi. Rohkenisin väittää, että minun lapsuudenkotini Celestonissa oli kaikkien näiden lisäksi vielä yksi: Motala. Mihin se on tästä kadonnut? Vai muistanko väärin.  

Aika pian Celeston jäi kuitenkin vanhempieni käyttöön, sillä minä sain huoneeseeni oman matkaradion. Vasta siitä kunnon 60-luvun rieha repesi.   

Toin kirpputorilta löytämäni nostalgiaradion kesäasunnolleni ja rupesin kokeilemaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä töpseli ei sopinut pistorasiaan. Olen kovin osaamaton sähköteknisissä asioissa, mutta jostakin olen joskus päässyt käsitykseen, että tällaisella ongelmalla on tekemistä maadotuksen kanssa. Pistorasian reunoissa on pienet väkäset ja niille pitäisi pistokkeessa olla vastaavat kolot. Minun Celestonissani ei ole.  

Sinne Längelmäveden rannalla sijaitsevaan torppaan jäi radio talveksi odottamaan, jos jostakin saisin talven mittaan ymmärrystä ongelman ratkaisemiseen.

 

 

 

Uusintoja

 

Eilen sattui sellainen kummallinen tapaus, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa James Bondia "Älä kieltäydy kahdesti" (Never say never again). Ei ollut tarkoitus, mutta niin vaan kävi.  

Sunnuntaina sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa Elia Kazanin ohjaamaa elokuvaa Eedenistä itään. Se oli kyllä tarkoituskin katsoa.  

Tänään sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta Roman Polanskin elokuvaa Yhdeksäs portti. Sen olin ajatellut tallettaa digiboxin kovalevylle ja katsoa joskus myöhemmin, mutta niin vaan kävi, että katsoin heti.  

Kaikki kolme elokuvaa olen nähnyt ennenkin, Kazanin montakin kertaa. Välillä tulee kysyneeksi itseltään, onko järkeä katsella uudestaan ja uudestaan samoja elokuvia.  

Mielestäni klassikoita voi ja on syytäkin katsoa moneen kertaan. Eedenistä itään on sellainen, muut eivät. Bondin ovat omalaatuinen erikoistapaus. Niitä television mainoskanavat veivaavat uusintoina vuodesta toiseen. Sopii epäillä, riittääkö niille katsojia, kun koko sarja tulee alusta loppuun vähän väliä. "Rakastetuiksi" niitä luonnehdittiin ennakkomainoksessa.  

Minä olen katsonut kaikki Bondit heti uutena jonnekin 1980-luvun puoliväliin saakka. Sean Conneryn aikakauden filmeistä voin sanoa pitäneeni, Roger Moorekin kelpasi, mutta sen jälkeen kiinnostus hiipui. Uusimmissa hahmoa on uudistettu, varmaankin oikeaan suuntaan, mutta alkuperäinen charmi on jäänyt tavoittamatta.  

Eilinen "Älä kieltäydy kahdesti" (1983) jäi Conneryn viimeiseksi. Edellisestä oli kulunut jo kymmenen vuotta, ja Moore oli jo pitkään ollut "oikea" Bond. Connery kuitenkin saatiin palaamaan vielä kerran, tosin väärän tuotantoyhtiön produktioon. Connery oli siinä vaiheessa jo viisikymppinen ikämies. Se aiheutti runsaasti piruilua - Bondin pitää olla nuori ja notkea.  

Mutta kyllä siitä ihan kelvollinen tuli. Charmi oli tallella, vaikka notkeudessa saattoi olla pientä vajausta.  

Vieläköhän riittäisi Connerylla potkua uuteen paluuseen? Mikä ettei - kyllä ne pakolliset takaa-ajot hoituisivat vaikka pyörätuolilla, kuten pilakuvassa vuodelta 1983 irvaillaan. Konnien listimiseen olisi varmasti kehitettävissä salainen ase pyörätuonin käsinojaan. Kaunotarten kaatamisessa ei ikämiehellä tietenkään ilmenisi ongelmia.

 

 

 

 

Pahasti pihalla

 

Televisiossa alkoi uusi neliosainen dokumenttisarja, jonka aiheena on "Amerikkalaiset sarjafilmit". Sellainen ohjelma pitää tietenkin katsoa.  Tuli muistoja mieleen.  

Ensimmäinen näkemäni sarjafilmi oli Rin Tin Tin. Samalla se oli myös ensimmäinen näkemäni televisio-ohjelma. Sitä mentiin kaveriporukalla katsomaan naapuriimme. Parhaan kaverini isä oli kulmakunnan ensimmäinen, joka oli hankkinut uuden ihmevehkeen, ja sitä me lapset kävimme joukolla katsomassa. Varmaankin meistä alkoi vähitellen olla häiriötä, kun meitä oli parhaimmillaan toista kymmentä, ja kiinnostavia ohjelmia alkoi tulla harva se päivä: Musta ori, Felix-kissa, Kiviset ja Soraset, Beaver, Lassie...  

Vähitellen televisioita alkoi olla muillakin. Alkuvuosien ajalta muistan seuranneeni jossain määrin sellaisia amerikkalaisia sarjoja kuin  Ben Casey, Bat Masterson, Kolmas Mies ja Dick van Dyke, mutta ei niistä mitään suuria suosikkeja tullut. Takaa-ajetusta tuli, samoin Perry Masonista ja myöhemmin Ironsidesta - niissä oli sama päänäyttelijä. Monkees yritti ja onnistui hetken verran.   

Sitten tuli Peyton Place. Siitä tuli kaikkien aikojen tarkimmin seuraamani sarja - samalla se jäi viimeiseksi lapsuudenkodissa kokemakseni tv-elämykseksi. Olisi kiinnostavaa kokea, miltä se maistuisi nyt. Ansaitsiko se ylivoimaisen asemansa, onko se kestänyt aikaa?  

Sen jälkeen amerikkalainen sarjafilmi on jäänyt minulta melko vähälle huomiolle. En osaa selittää syytä. Joitakin yksittäisiä poikkeuksia on, kuten Perhe on pahin, Twin Peaks, Sopranos, Mullan alla, West Wing sekä yllättäen Lucy-show myöhäisella uusintakierroksella. Kuluvan talven sarjoita ainoa on ollut Isänmaan puolesta.

Suuri määrä on kuitenkin mennyt kokonaan ohi. Minua eivät ole hipaisseetkaan sellaiset suursuosikin kuin Dallas, Bonanza, Virginialainen, Batman, Lahjomattomat, Cannon,  Charlien enkelit, Kuuma kesä, Zorro, Sinkkuelämää, Mad Men, Frendit ja monta muuta.   

Eurooppalaiset sarjat, varsinkin englantilaiset, ovat menestyneet paremmin suosioni tavoittelussa. Olen kyllä ymmärtänyt olevani pahasti pihalla, kun työpaikan kahvihuoneessa keskustellaan edellisillan amerikkalaisen huippusarjan dramaattisista käänteistä. Elitistiksi leimautumisen välttää vain, kun jättää mainitsematta, että olen juuri samaan aikaan sarjafilmin kanssa katsonut dvd:ltä Bergmanin, Fellinin tai Truffaut´n elokuvan jostakin kaukaa 50-luvulta.

 

 

 

 

 

Illuusio ja itsepetos

 

Tekee hyvää nähdä hyvä elokuva. Ei haittaa, vaikka sen olisi nähnyt monta kertaa aikaisemminkin. Mestariteoksesta löytyy aina uusia piirteitä.  

Ei sellaisia elokuvia kovin monta ole. Tänään tuli Teema-kanavan sunnuntaiklassikoissa yksi, Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel. Sen katson aina mielelläni uudestaan. Tietenkin se pitäisi nähdä isolla valkokankaalla pimeässä teatterissa, mutta sellaista ylellisyyttä meille ei enää suoda kuin joskus harvoin Elokuva-arkistossa. Televisio on siedettävä korvike.  

Vertigo valittiin hiljattain kriitikkoäänestyksessä maailman kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Se syrjäytti vuosikymmeniä ykköspaikkaa pitäneen Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kane -elokuvan. Ilahduin tuloksesta. Wellesin elokuva on kyllä mestariteos, mutta minulle Vertigo on miellyttävämpi katsomiskokemus. Mielelläni nostaisin myös Hitchcockin "Takaikkunan" listan kärkeen. Muutama Chaplinin melodraama sinne kuuluu myös.  

Vertigo on jotenkin hullu teos. Juoni on jokseenkin epäuskottava, mutta ei se haittaa. Elämähän tunnetusti sattuu olemaan jokseenkin epäuskottavaa. Kaikkihan me tunnemme syvällisen henkilökohtaisesti itsepetoksen ja illuusion, emmekö vain? Niistä tämä elokuva kertoo - meistä absurdeista sankareista.  

Sankari tarrautuu unelmaan, siitä syntyy fantasioita, todellisuus erotisoituu ja muuttuu pakkomielteeksi. Sankari alkaa käyttäytyä kuin mielipuoli.   

Miehestä tämä elokuva kertoo enemmän kuin naisesta. Länsimainen sivistynyt mies uskoo voivansa määrätä kaikesta, jopa musertaa naisen tahdon ja muuttaa romanttisen fiktionsa todellisuudeksi. Sillä voimalla kuollutkin voidaan herättää henkiin ja aloittaa alusta. Ei se oikeasti taida niin mennä, kuvittelemme vain.  

Kuvassa Vertigon käännekohta.

 

 

 

"Tietä suoraa harva vaeltaa"

 

Katsoin Yle-Teemalta aloitusjakson uudesta Iskelmä-Suomi-sarjasta. Oli koskettava. Tätä sarjaa pitää ruveta seuraamaan.   

Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että olen päässyt näkemään ja kuulemaan livenä jokaista tässä jaksossa esiteltyä laulajatähteä: Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Irwin, Badding, Topi Sorsakoski, Kari Tapio ja Laila Kinnunen. Sama kokemus taitaa olla aika monella ikäpolveni suomalaisella. Kollektiivista suomalaismentaliteettia, yhtenäiskulttuurin viimeisiä ilmiöitä.  

Oikeastaan on outoa, että olen kaikki nämä artistit käynyt kuuntelemassa, sillä olin nuorena rokkimiehiä. Muistan harmituksen, kun 60-luvun lopulla Suosikin Top-100-listalla kaikkien Beatles-levyjen seassa aivan kärjen tuntumassa oli Tapio Rautavaaran Häävalssi ja Tuopin jäljet. Se tuntui takapajuiselta. Sittemmin mielipiteeni on muuttunut.  

Ohjelmasarjan ykkösjakson teemana oli artistien surullinen kohtalo. Selkosuomella sen nimi on viina. Sekin on suomalaisen mentaliteetin perustarina. Kirjoitukseni nimi tulee Laila Kinnusen koskettavasta laulusta, joka kertoi hienon artistin kohtalon jo etukäteen.  

Parhaiten näistä seitsemästä artistista tulin tuntemaan Baddingin ja Sorsakosken, sillä heidän esiintymisiään pääsin seuraamaan useita kertoja. Molemmat olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ilmiöitä. Ulkoinen hahmo ja laulu olivat ristiriidassa. Ääni tuli vääränlaisesta hahmosta. Ikään kuin olisi tapahtunut jonkinlainen virhekytkentä.  

Hahmo oli luuserin hahmo - kaljakapakan pummin ulkomuoto. Mutta jumalainen ääni. Kaiken tangon ja humpan yllä kuului kuitenkin häivähdys rock-vivahteita. Laulujen sanat olivat kuin meidän kaikkien kollektiivisesta tajunnasta, sieluun ja sydämeen kolahtavaa melankoliaa. Mukana oli myös epämääräinen aavistus parodiaa. - Täyttä paradoksia.  

*  *  *    

Paljon samaa oli näyttelijä Matti Peltsi Pellonpäässä, Kaurismäen luottonäyttelijässä, vaikka hän ei kummoinen laulaja ollutkaan. Karismaattinen näyttelijä jolla oli karismaattiseksi näyttelijäksi poikkeuksellisen epätodennäköinen ulkonäkö. Hänestä ei katsettaan saanut käännetyksi eikä puheelta voinut korviaan sulkea. Ei pelkästään pummin ulkonäkö vaan pummi oikeastikin. Hänellä oli tapana istua ravintola Elitessä, joka sijaitsee aivan Töölöntorin lähellä. Siellä on hänellä kantapöytä, sama kuin Tauno Palolla. Toivottavasti näille hienoille mutta heikoille iskelmäartisteille pystytetään johonkin kapakan tai kuppilan nurkkaan myös muistolaatta. Näköispatsaiksi heistä ei ole. - Kuvassa Peltsi saapuu Eliteen takki liehuen.  

 

Februarius

 

Istuin ravintolassa: oli taas kerran sellainen työhön liittyvä asiakasilta, johon pitää laittaa kravatti kaulaan. En mainitse tässä ravintolan nimeä, mutta se ei ollut mikään halpa kuppila. Ei tosin mikään huippukalliskaan. Perinteinen suomalainen, ei etninen.  

Painoin mieleen ruokalistalla ja baarissa olleita nimikkeitä. Tarjolla oli mm. seuraavia: seafood, beef, sallads, start, specials, vege, chiken, hotsauce, dip, drinks.  

Nämä siis suomenkielisellä listalla. Turisteille oli omat listat monella vieraalla kielellä.  

*   *   *    

Tällaisten äärellä nousee väistämättä mieleen, että suomen kieli on syrjäytymisuhan alainen. Yliopistoissakin väitöskirjat ja tutkimukset pitää enimmäkseen tehdä englanniksi. Käyköhän tässä lopuksi niin, että Agricolan ja muiden työ suomen kielen rakentamiseksi valuu hukkaan. Se oli julmettu työ. Hänellä ei ollut sanoja uusien asioiden ilmaisemiseen. Ne sanat piti keksiä itse. Piti luoda uusia sanoja. Ja niitä syntyi. Kirjoitusasu jäi nykynäkökulmasta katsoen horjuvaksi, mutta sanan idean ajatus oli useimmiten kirkas.  

Vierasta vaikutusta tunkee myös suomenkielisten sanojen sisälle. Helsingin Sanomat julkaisi äskettäin listan ärsyttävistä sanoista  . Hyvin pärjäsi mm. "jaxuhali". Aiheesta on keskusteltu vilkkaasti blogeissa, mm. blogiystäväni Heidin kirjoituksessa ja kommenteissa .  

Minulla on tietokoneellani tallessa vähän samansuuntaisen lista vajaan kymmenen vuoden takaa. Se oli jossakin Ylen ohjelmassa, talteen ei jäänyt, minkä nimisessä ohjelmassa. Liitän listan tähän. 

Kaunein sana
aamu  /  aamuauer  /  aamukaste  /  aamu-usva  /  Alko  /  autereinen  /  enkeli  /  haave  /  herttainen  /  homosapiens  /  hopeapaju  /  hopialanka  /  häilyvä  /  illalla  /  illallinen  /  ilta  /  iltahämärä  /  kaarisilta  /  kaisla  /  kauris  /  kesäheinä   /  koivu  /  koriste  /  kuulas   /  kuutamo  /  kylkimyyry  /  kyynel   /  lammaspaimen  /  lupaus  /  lämpö  /  maalainen  /  maalaus  /  maitohorsma  /  mattopiiska  /  melankolia  /  omena  /  parantunut  /  paratiisi  /  rakkaus   /  sauna  /  silta  /  solina  /  Suomi   /  syysmyrsky  /  talvi-ilta  /  tihkusade  /  tyven  /  usko   /  utu  /  vaahtera  /  viulunkieli  /  äidinkieli
äiti

Rumin sana  
aikuisten oikeesti  /  artisokka  /  aspiraatio  /  emätin  /  haihatella  /  harmaasuolattu joulukinkku  /  horsma  /  huomiotalous  /  huora  /  hårologi  /  iilimato  /  jenkkakahvat  /  kirottu  /  klitoris  /  kunnallistekniikka  /  kyrpä  /  kärttyisä  /  kökkö  /  loppupeleissä  /  läiskä  /  löllö  /  mörkö  /  nussia  /  paituli  /  paska  /  perkele  /  persereikä  /  pieru  /  pitkässä juoksussa  /  pultti  /  pötköttää  /  rakastaa  /  rakkaudellinen  /  rakkaus  /  ruisrääkkä  /  rutto  /  rytöläjä  /  räkä  /  räkäimu  /  räkälimppi  /   rätti  /  rönttönen  /  röyhkeä  /  rööki  /  saatana  /  synnytyksen käynnistäminen  /  tuore rasvasilli  /  turska  /  tyrkky  /  visvasyylä  /  vittu  /  ylikiva  /  yrjö  /  ällöttävä  /  ämmä  /  ämpäri  /  änkytys  /  öykkäröidä  /  öylätti

Nostalgisin sana
aitanpolku  /  alus ja maine  /  dinosaurus  /  Hankkija  /  hetekka  /  hookoon blöö  /  humppi  /  immenkalvo  /  jouluilta   /  juhannuskokko  /  kaiho  /  kannel  /  kansakoulu   /  klupuriihi  /  koivuhaka  /  kuunsilta   /  kyläily  /  kylätie  /  laidunmaa  /  lanttulaatikko   /  lappapuuro  /  lastentarha  /  lehmihaka   /  liekuttaa  /  lypsyjakkara  /  maalaisromantiikka  /  maitolaituri  /  maksalaatikko  /  mennään ehtoolla saunaan  /  muisto  /  mummu  /  myllyoja   /  männikkömetsä  /  mökki  /  nintendo  /  onkiminen  /  pappatunturi  /  potkukelekka  /  pulkkamäki  /  pyhäaatto  /  riihi   /  rättisitikka  /  savusauna  /  solidaarisuus   /  stadi  /  Suomi   /  synnyinmaa  /  vanhemmat  /  viljapelto  /  yhteisvastuu   /  yleisdemokraattinen  /  zetor  /  äiti 

Vaikein sana
anteeksi  /  epäjärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkään   /  epäjärjestelmällisyyssysteeminhallintajärjestelmät  /  hääyöaie  /  iktyonomi  /  joustopiikkiäes  /  kirkua (taivutus)  /  kolmivaihekilowattituntimittari  /  ko'oissa  /  käsipyyherullajärjestelmä  /  maapalloistuminen  /  maksatushakemus  /  merirosvoradio  /  metsästysesteratsastus  /  näyttelijättärittä (monikon abessiivi)   /  olympialaiset  /  onomatopoeettinen  /  osmankäämiyökkönen  /  pateettinen  /  psoriasis  /  pyökkiröykkiötyöryhmä  /  rododendron  /  ruisrääkkä  /  ryhmäperhepäivähoitotoimintakokeilu  /  se  /  Sprinklerkeskus  /  sydämellinen  /  tarjottimellinen  / 
todeta  /  vihje  /  viive - viipe  /  ydinainesanalyysi  /  yhteismitaton  /  änkyrä  /  äyskäröinti  

*  *  * 

Agricolaan palatakseni. Hän kirjoitti hyödyllisiä ohjeita kansan sivistykseksi. Liitän tähän ajankohtaan sopivan nimellä Februarius. Suositellaan kansalaisille noudatettavaksi: