maanantai 18. maaliskuuta 2013

Illuusio ja itsepetos



 

Tekee hyvää nähdä hyvä elokuva. Ei haittaa, vaikka sen olisi nähnyt monta kertaa aikaisemminkin. Mestariteoksesta löytyy aina uusia piirteitä.  

Ei sellaisia elokuvia kovin monta ole. Tänään tuli Teema-kanavan sunnuntaiklassikoissa yksi, Alfred Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel. Sen katson aina mielelläni uudestaan. Tietenkin se pitäisi nähdä isolla valkokankaalla pimeässä teatterissa, mutta sellaista ylellisyyttä meille ei enää suoda kuin joskus harvoin Elokuva-arkistossa. Televisio on siedettävä korvike.  

Vertigo valittiin hiljattain kriitikkoäänestyksessä maailman kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Se syrjäytti vuosikymmeniä ykköspaikkaa pitäneen Orson Wellesin ohjaaman Citizen Kane -elokuvan. Ilahduin tuloksesta. Wellesin elokuva on kyllä mestariteos, mutta minulle Vertigo on miellyttävämpi katsomiskokemus. Mielelläni nostaisin myös Hitchcockin "Takaikkunan" listan kärkeen. Muutama Chaplinin melodraama sinne kuuluu myös.  

Vertigo on jotenkin hullu teos. Juoni on jokseenkin epäuskottava, mutta ei se haittaa. Elämähän tunnetusti sattuu olemaan jokseenkin epäuskottavaa. Kaikkihan me tunnemme syvällisen henkilökohtaisesti itsepetoksen ja illuusion, emmekö vain? Niistä tämä elokuva kertoo - meistä absurdeista sankareista.  

Sankari tarrautuu unelmaan, siitä syntyy fantasioita, todellisuus erotisoituu ja muuttuu pakkomielteeksi. Sankari alkaa käyttäytyä kuin mielipuoli.   

Miehestä tämä elokuva kertoo enemmän kuin naisesta. Länsimainen sivistynyt mies uskoo voivansa määrätä kaikesta, jopa musertaa naisen tahdon ja muuttaa romanttisen fiktionsa todellisuudeksi. Sillä voimalla kuollutkin voidaan herättää henkiin ja aloittaa alusta. Ei se oikeasti taida niin mennä, kuvittelemme vain.  
Kuvassa Vertigon käännekohta.
 
 

 

Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...