maanantai 1. joulukuuta 2014

Filmihullun juhla-aika



On ollut elokuvien juhla-aika, sillä Ylen Teema-kanava on lähettänyt neljä päivää elokuvafestivaaliohjelmaa. Tämä on jo muodostunut jokavuotiseksi pimeän vuodenajan perinteeksi, jota olen oppinut odottamaan. Kyllä taas kannatti. Tuli laadukasta vanhaa ja uutta.

Vai kehunko liian aikaisin? Kaikkea en ole vielä ehtinyt katsoa. Kuten aina, aloitin vanhoista ja tutuista mestariteoksista. Pääosa uusista odottaa vielä digiboksissa. Kiinnostavilta ne ainakin vaikuttavat, esittelyteksteistä päätellen. Mutta en kehu ennen kuin olen nähnyt, ettei minulle käy niin kuin niille poliitikoille, jotka aina ehtivät tuomitsemaan uuden kohunäytelmän - näkemättä esitystä.

Vanhat mestariteokset olen tietysti nähnyt ennenkin. Sellaisia oli nyt mukana kuusi. Hyvin vanhaa elokuvahistoriaa edustivat "Auringonnousu" ja "Tri Caligarin kabinetti". Molemmat nautittavaa katsottavaa, jotka jokaisen elokuvaihmisen pitäisi tuntea.

Tunteikas paluu muistoihin melkein neljänkymmenen vuoden takaa tarjosi Carlos Sauran "Korppi sylissä". Se on säilyttänyt vaikutusvoimansa. Lapsen mieli, pelot, toiveet, kuvitelmat. Ja se pikkutytön häkellyttävä katse, joka näkee aikuisten maailmaan syvälle. Tämä oli 70-luvun parhaita elokuvia.

Jean-Luc Godardin "Hullu Pierrot" on minulle tärkeä osa henkilöhistoriaani. Muistan katselukokemuksen 70-luvun alussa. Olin juuri muuttanut Tukholmaan, asuin monikansallisessa opiskelijakollektiivissa, aloittelin ensimmäistä parisuhdettani. Kävimme porukalla katsomassa elokuvan Filminstitutin elokuva-arkistossa. Näytöksen jälkeen kämpillä istuimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä, sätkä kiersi kädestä käteen, keskustelimme Godardin taiteesta. Siinä keskisuomalaisessa pikkukaupungissa kasvanut poika sai tunteen uudenlaisesta elämästä, vapaudesta, optimismista. Nyt televisiosta katsottuna Pierrot oli menettänyt suuren osan lumovoimastaan, mutta muistoja se herätteli, vähän nolosteleviakin. Ei maailma sellainen ollutkaan kuin silloin - juuri aikuiseksi tulleena - innostui luulemaan.

Vanhan ketkun Billy Wilderin "Poikamiesboksi" on vanhaa hyvää kulta-ajan amerikkalaista pikkuilkeilevää komediaa, jollaista ei enää kukaan osaa tehdä. Sen maailmankuva on yllättävän kyyninen. Sen mukaan joka ikisellä keski-ikäisellä ja vanhemmallakin ukkomiehellä on salainen pikku ystävätär, jonka kanssa yritetään järjestää salaisia tapaamisia kaiken aikaa. Ja jos ystävätärtä ei vielä ole, niin ainakin sellainen on jokaisella hakusessa. Näinköhän se oikeassakin elämässä on? Sitä jokainen ukkomies miettiköön keskuudessaan. Ainakin Billy Wilder saa siitä farssiinsa loistavat ainekset.

Ja vielä Stanley Kubrickin "Hohto", minun ikuinen ongelmani. En oikein osaa päättä, pidänkö siitä vai en.

Kauhuelokuva ei ole minulla mitenkään erityisen suuren intoilun kohde. Hohto ei edes ole mielestäni erityisen pelottava. Se on aina tuntunut kaikessa erikoislaatuisuudessaan vähän rasittavalta. Nyt elokuvan edellä esitettiin erinomainen dokumentti, joka avasi käsittämättömiä kohtia.

Myönnän, kyllä Hohto kuuluu klassikkosarjaan. Siinä on vahvasti muistiin syöpyneitä kohtauksia: alun automatka korkealta kuvattuna, pikkupoika kolmipyöräisellään ajelemassa hotellin käytävillä, haamumaisesti ilmestyvät kaksi pikkutyttöä, Jack Nicholsonin sudennaamainen hullunirvistys (kuva) kirves kädessä ja monta muuta. Mutta kokonaisuutta pidän rasittavana. Loputon määrä arvoituksellisia tapahtumia, symboleita, koodeja, unen logiikkaa, labyrinttejä, viittauksia, piilomerkityksiä. En minä oikein jaksa sellaisia, olen huono huomaamaan vähäisiä yksityiskohtia, joilla on merkitystä. Dokumentti avasi niitä hyvin, ja katsomiskokemukseen tuli uusiakin huomioita.

En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen Hohdon nähnyt. Onhan sen siis oltava kiehtova. Mutta en minä hirveästi innostunut nytkään.

Lähipäivinä yritän ehtiä katsomaan niitä uusia ja ennestään tuntemattomia festivaalielokuvia.






3 kommenttia:

Heidi kirjoitti...

Olen nähnyt vasta kaksi: Korppi sylissä ja Poikamiesboksi. Korppi sylissä on vanha tuttu elokuva, muttei ollenkaan vanhentunut. Poikamiesboksi oli komediaksi jotenkin surullinen ja edelleen ajankohtainen. Joitakin ihmisiä käytetään aina hyväksi.

Anonyymi kirjoitti...

Oletkohan nähnyt elokuvan Alaston saari. Siinä ei puhuta sanaakaan.

Roosa

Roope Dessutom kirjoitti...

Roosa, kaivelin Alastonta saarta muististani, mutta ei löytynyt. Sitten katsoin imdb:stä ja googlen muista lähteistä. Vieläkään ei sitä muististani löytynyt, vaikka kävi ilmi, että se on esitetty Yle-Teemalla 2008. Missä olenkaan silloin kuljeskellut, kun on mennyt ohi? Kovasti kiinnostavalta vaikutti, kriitikotkin kehuivat.

Dessu



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...