Kunnon kansalainen

 

Olen oleskellut koko pitkän viikonlopun. 

Kunnon kansalaiset eivät varmaankaan tunne ilmaisun perimmäistä luonnetta. Se tarkoittaa, että en ole ryhtynyt mihinkään, en edes ruoanlaittoon. Ruokaa oli valmiina pakastimessa, kunhan lämmitin mikrossa. Salaattiaineksiakin oli jääkaapissa riittävästi. Muutaman elokuvan katselin. Sanomalehdet luin. Musiikkia kuuntelin. Soitin muutaman puhelun. Kävin hakemassa kellarikomerosta liukuesteet lenkkitossuihini ja kiinnitin ne paikalleen, mutta ulos en mennyt. 

 

En edes pukeutunut. Pyjamassa ja aamutakissa oleskelin. Mitäpä sitä enempää, kun kerran frakkini sai pysyä tänä vuonna pukupussissaan käyttämättömänä.

Hyvää tällainen tekee. Tämä on tietysti kelvotonta elämää. Presidenttimmekin, joka on riuskan oloinen mies, varoitteli taannoin "oleskeluyhteiskunnasta", jollaiseksi Suomi ei saisi muuttua.  

Vain pakolaisille oleskelu sallitaan, myönnetäänhän heille "oleskelulupa". Tai kenelle myönnetään, kenelle ei. Useimmille ei myönnetä edes sitä.

Kunnon kansalaisen ei pitäisi ottaa minusta mallia. Heidän pitää olla touhukkaita - tai ainakin touhukkaan näköisiä, jotta kukaan ei huomaa mitään. Tärkeintä on touhu, ei tulos.  

Minäkin aktivoidun, kunhan arki saapuu. Lähden työpaikalleni selaamaan vanhojen mappien papereita ja  soitan muutaman puhelun. Lähetän sähköpostia Tanskaan ja Brysseliin. Osallistun palaveriin.  

Sarjakuva kertoo olennaisen siitä, miltä kunnon kansalaisen pitää näyttää, jos vaikka joku sattuu ikkunasta kurkistamaan sillä aikaa, kun asukas poissa kotoa. Onneksi minä asun viidennessä kerroksessa, joten edes tonttu ei pääse kurkistamaan minun ikkunastani, kun oleskelen. Tosin kyllä minultakin löytyisi kaksi noista kolmesta sarjakuvassa näkyvästä kunnon kansalaisen tunnusmerkistä.  (lähde: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kustannus OY Jalava 1999 - Pauli Kallio & Sami Toivonen)

 

 

 

 

 

Yhden sortin hulluus?

Viimeinen viikonloppu kaupungissa ennen muuttoa maalle kesäksi.

Perinteisesti juuri viimeiseen viikonloppuun sijoittuu Maailma kylässä -festivaali. Se on poikkeuksellisen miellyttävä tapahtuma. Olen osallistunut aina kun mahdollista - niin nytkin.

Lisäksi juuri äsken oli kirpputorimyyjäisiä kaikkialla puistoissa ja pihoissa. Kiertelin niitä Kalliossa, sillä Töölö on sellaiseesa paljon huonompi. En paljon ostanut - muutaman kirjan vain, mutta tunnelma oli tärkeintä.

Siinä on aidon kansanjuhlan tuntu, kun suuri väenpaljous kiertelee laajaa aluetta, jossa tapahtuu kaiken aikaa. Maailma kylässä tarjosi musiikkia ja monenlaisia muita esityksiä  ja tietenkin eksoottista ruokaa. Helsinki tuntui ihan aidosti kansainväliseltä ja jännittävältä paikalta. Vieraat kulttuurit herättiävät uskomaan, ettei tämä sittenkään mikään takapajuinen ja ahdasmielinen kansa ole, vaikka välillä onkin epäuskon hetkiä.

Ja tällaisen tunnelman keskeltä minä lähden pois, niin kuin aina. Tuli taas hetkellinen epävarmuuden häivähdys. On se yhden sortin hulluutta häipyä pois kaupungista juuri kun se alkaa elää. Siellähän nökötän metsän keskellä järven rannassa koko kesän ja palaan vasta kun kaupunki taas vaipuu horrokseen. Mitä järkeä?

No joo

 

Olen ollut melkein kahdeksan kuukautta puolieläkkeellä. Hyvin olen pärjännyt. Ei ole ilmennyt ylitsepääsemättömiä vapaa-ajanvietto-ongelmia.  

Sopimuksesta on jäljellä vähän yli kaksi kuukautta. Toimin äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevan vakituisen ulkomaanosaston osastopäällikön sijaisena vuoden loppuun. Se oli ennen minun vakituinen virkani, mutta halusin muutama vuosi sitten luopua siitä alituisten ulkomaanmatkojen vuoksi. Sijaiseksi kuitenkin suostuin, kun matkustamisen määrä näytti kohtuulliselta.  

Jo jonkin aikaa on ollut silmin havaittavissa, että uusi äitiysloma uhkaa lopullista eläköitymistäni. Niinpä olen saanut mietittäväkseni, suostunko jatkamaan sijaisuuttani.  

Suuri päällikköni muisti, että viimeksi venkoilin liian pitkään ennen kuin tein päätöksen. Kun hän silloin pyysi lopullista päätöstä, sanoin, että "Vastaukseni on EHKÄ, ja se on lopullinen".   

Nyt piti vastata yhdellä sanalla Kyllä tai Ei.  

Tarkasteltiin tulevan vuoden tehtävien sisältöä ja aikatauluja.  Työtehtäviini sisältyisi kymmenkunta projektia, suunnilleen yksi kuukaudessa. Suuri osa kirjoitus- ja valmistelutöistä olisi hoidettavissa etätyönä. Kaikki tarvitsemani sihteeripalvelut saisin edelleen neiti B:ltä. Ei pakkoa osallistua Vuoronvarausviraston viikkokokouksiin, ei kokousten puheenjohtajan tehtäviä, ei esimiestehtäviä - riittää kunhan raportoin tarvittaessa työvaliokunnalle, muutoin suoraan viraston päällikölle. Ulkomaanmatkoja tulisi neljä tai viisi. Kesäkuukausina vain yksi.   

Yhden illan mietin. Tarjous tuntui pikku puuhastelulta entisiin aikoihin verrattuna. Minulla on tarpeelliset kontaktit jo vanhastaan ja asiaosaaminen kunnossa.  

Silti pikkuisen venkoilin vastauksessani. En vastannut yhdellä sanalla Kyllä tai Ei. Vastasin kahdella sanalla, kuten otsikossa lukee, sillä en ollut ihan varma, onko tämä viisasta.

 

 

Mistä tulet, minne menet?

Entinen työkaveri kuoli muutama vuosi sitten. Yksinäiseksi jäänyt mies, hyvin säntillinen, suorastaan pedantti, elämässään jotenkin iloton. Ei mikään erityisen läheinen kaveri mutta sen verran tuttu kuitenkin, että kävin sairaalassa katsomassa.  

Syöpä oli levinnyt ja hoidot lopetettu. Pahinta oli ahdistus, eivät niinkään kivut. Uskonasiat olivat päällimmäisinä. Pappi oli käynyt hellittämässä hätää, mutta ei tuntunut erityisen hyvin tepsineen. Hengenhädässä oli rukoiltu ja ehtoollista annettu.  

Kohtaaminen oli vaikea ja kiusallinen. En kykene osallistumaan lohdullisin sanoin tuonpuoleisiin aatoksiin. Se aihe on pysynyt minulle vieraana. Jotenkin piti yrittää kierrellä ja kaarrella puheissa, ettei ainakaan pahentaisi ahdistusta tai loukkaisi. Tilanne eteni pikemminkin siihen suuntaan, että potilas valisti minua. Että jonain päivänä sinäkin...  

Niin, kuka tietää, miten itse kukin reagoi, kun / jos kohdalle osuu. En mene vannomaan.  

*   *   *    

Nyt näyttää toinen entinen työkaveri olevan menossa kohti tuntematonta. Ei tämäkään mikään paras kaveri minulle ole, mutta hyvä tuttu kuitenkin. Kävin sairaalassa tervehtimässä. Toivottavasti ennakoin tulevaisen väärin, mutta ei kuulemma hyvältä näytä.  

Jos huonosti käy, voi suoraan sanoa, että viina vei. Mies pääsi joitakin vuosia sitten eläkkeelle ja alkoi ryypätä oikein tosissaan, aamiaisesta alkaen. Hän nautti asemastaan juhlien seremoniamestarina, kapakkaseurueiden äänekkäimpänä, pelikasinoiden ja bordellien suosikkivieraana. Rahasta hänellä ei ole koskaan tehnyt tiukkaa.  

Erityisempää ahdistusta ei ollut havaittavissa huonosta diagnoosista huolimatta. Lohdutusta tarvittaisiin silti. Hän kysyi, voisinko tuoda hänelle viinapullon. Hän haluaisi ottaa iltaisin yömyssyt, ihan pienet vain. Yksityissairaalassa kun ei olla turhan kireitä. Mainitsi erään henkilön, joka oli tämän palveluksen hänelle tehnytkin. Siinä sängyn viereisessä yöpöydän laatikossa olisi aivan sopivan kokoinen säilytystila piilopullolle, muutamallekin.  

Tämäkin tuntui kiusalliselta. En aio pulloa viedä, mutta sitä en sanonut. Yritin taas kierrellä ja kaarrella puheissa, etten loukkaisi. Hän ei onneksi alkanut visioida minulle tulevaisuuden kauhukuvaa, että jonain päivänä sinäkin...  

*   *   *    

(Kuvassa on kaksi salamyhkäistä ovea, välissä portaat. Mistä mihin näistä ovista kuljetaan, siitä ei ole tietoa. Tuntemattomasta tuntemattomaan? Mysteerin sijaintipaikka on Lasipalatsi Helsingissä, Bio Rexin seinustalla. Ovia on usein käytetty melko esoteeristen pohdintojen virikkeenä.)

Mestarismies

Olen loppuviikolla aikeissa aloittaa laidunkauden. Se tapahtuu tänä vuonna jostakin kummallisesta syystä myöhässä, vaikka nyt olen puolijoutilas. Yleensä olen päässyt alkuun jo huhtikuun puolivälin paikkeilla.  

Vakituiset lukijat tietävät, että kesäkotini sijaitsee Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla. Se on vanha torppa, jonka ympärillä on sauna, liiteri. useita aittoja, venevaja ja muita talousrakennuksia.  

Joulupäivän hirmumyrsky kohteli kaltoin Pirkanmaata. Minäkin sain naapurilta hälytyksen, että puu oli kaatunut mökkini kuistille. Menin katsomaan. Vahinko oli vähäinen ja se korjattiin. Jäin samalla viettämään muutaman pimeän talvipäivän täydellisessä hermolevossa.  

Kävi ilmi, että toinenkin vahinko oli tapahtunut. Kaatunut puu oli osunut käymälän seinään ja tönäissyt sen vinoon. Se vahinko odottaa korjaajaansa. Nyt on sen aika.  

Olen talven mittaan miettinyt, että en korjaakaan vanhaa vaan rakennan viereen kokonaan uuden käymälän. Sellaisen entistä paremman ja perinnetietoisemman.  

Ongelma on siinä, että en ole mikään rakennusmies. En ole elämässäni rakentanut omin päin mitään muuta kuin sen vinoon pudonneen käymälän. Siitä tuli sinänsä käyttökelpoinen ja tarkoituksensa täyttävä, mutta siinä on muutamia kiusallisia vikoja. En kehtaa niitä tässä tarkemmin kuvailla, sillä siitä voisin menettää arvovaltaisen profiilini osaavampien lukijoiden mielikuvissa. Olen nyt päättänyt rakentaa kokonaan uuden ja paremman ja purkaa sitten vanhan pois, kun uusi on valmis. Vanhasta siirrän sitten uuteen seinillä olevat vanhat filmitähtien kuvat.  

Suunnittelutyön pohjaksi olen lueskellut alan teoksia. Kuvia olen katsellut Käymäläseura Huussin nettisivuilta (täältä). Siellä on kuvia, ohjeita ja aiheeseen liittyviä runojakin. Sellaisen seuran olemassaolosta en tiennyt aikaisemmin mitään. Seura näyttää pitävän kotia Tampereella. Siellä on vaikka mitä, ilmankos tänään Hesari kirjoitti, että Tampereella haluaisivat asua melkein kaikki. Asuin minäkin joskus - tai jos en ihan asunut niin oleskelin pitkiä aikoja.  

Käymälän rakentaminen vaatii oikeanlaista asennetta. Sitä ei pidä rakentaa pelkällä järjellä vaan mukana pitää olla tunnetta. Oikeanlaisen asenteen löytymistä on suuresti edesauttanut pieni kirja nimeltä Mestarismies (Specialist - Charles Sale 1930, suom. Ville Repo 1954), josta oheiset Rolf Sandqvistin piirtämät kuvat. Kirjan alaotsikkona on osuvasti "Puuseen rakentamisen ja onnellisuuden oppikirja".  

Sitaatti kirjan takakannesta: 

"Kukaan lukija tuskin voi olla mieltymättä tähän kirjaan ja kunnioittamatta sitä ammattitaitoa ja alansa kaikinpuolista hallitsemista, mitä kirjan päähenkilö Lem Putt osoittaa. Lem Putt, puuseppä, on oivaltanut erikoistumisen tärkeyden nykyajassa, hän on erikoistunut ja todella kehittänyt taitonsa suorastaan taiteen asteelle. Tässä kirjassa hän selostaa eräälle asiakkaalleen näkökohdat, jotka on otettava varteen ennen kuin tietty terveydellinen pikkurakennus voidaan pystyttää niin, että se kussakin erikoistapauksessa on mahdollisimman käyttökelpoinen ja tarjoaa toivotun nautinnon."

Ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Harmillinen takatalvi muutti suunnitelmani. Pitkälle edistynyt kevät oli jo antanut luvan mieliharrastukseni aloittamiseen. Vaeltelen nimittäin mielelläni ympäri kaupunkia ja pysähdyn katselemaan taloja ja paikkoja. Jatkuvasti löytyy uutta kiinnostavaa. 

Nyt siihen tuli äkkiloppu. Jalkakäytävät ovat lumesta liukkaita. Sellaiseen ei tee mieli lähteä. Pitää odotella uutta kevään alkua ja tyytyä odotellessa lueskelemaan Helsingin historiaa. Työn alla on nyt divarista löytämäni "Näin Helsingin kasvavan" (Väinö Tanner 1947).  

Kotikaupunginosaani Töölöä olen aina tarkkaillut erityisen kiinnostuneena. Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin hupaisa artikkeli Töölöstä noin 700 vuotta sitten. Eipä ollut kummoinenkaan paikka tämä Töölöntorin seutu siihen aikaan. (Tässä linkki artikkeliin, vaatinee maksullisen kirjautumisen) 

Nykymuotoisen Töölön rakennushistoriaan ja arkkitehtuuriin sen sijaan löytyy netistä ihan ilmaiseksi hyvää aineistoa. Lisään tähän linkin löytämääni ansiokkaaseen opinnäytetyöhön  - ehkä joku lukijoista on kiinnostunut. Siinä kuvataan Töölön taloja ja kortteleita. Nyt Töölö on jo paljon kummoisempi paikka kuin Malmbergin kuvaama - minäkin olen viihtynyt Töölöntorin nurkalla jo reilusti yli neljännesvuosisadan. Siinä ajassa lähiympäristöni ei ole paljonkaan muuttunut. Liikennejärjestelyt ovat hieman uudistuneet ja torin laidalle ruotsinkielisen koulun yhteyteen on ilmestynyt uusi kulttuurikeskus, Sandels. Ei juuri muuta.  

Kävin asioimassa pääkirjastossa Pasilasa. Siellä pystytettiin näyttelyä, joka uhkasi, että kyllä kaupunki muuttuu, jos sen sallitaan muuttuvan. Ainakin Pasilaa aiotaan muuttaa. Jos muutos toteutuu, se näkynee Töölöntorillekin, sillä ei Pasila kovin kaukana ole, mitä nyt Töölönlahden pohjukan ohi mennään ja siinä se Pasila kohta onkin, kun käännytään vasemmalle. Oheisessa kuvassa läheinen sijainti näkyy - Töölöntori sijaitsee aika lähellä kuvassa näkyvän Stadionin tornin huippua. 

En tiedä, varmaankin olen monen mielestä muutosvastarintainen vanha pieru, joka ei suvaitse maailman muuttumista, mutta tässä kuvassa esitetty suunnitelma ei miellytä minua, ei alkuunkaan. Näitä pilvenpiirtäjiä suunnitellaan nyt joka puolelle Helsinkiä. Meren rannoille rakennettuina ne ovat mielestäni rikollisia suunnitelmia, muuta syvemmälläkään, kuten Pasilassa, ne eivät kuulu Helsingin luonteeseen, vaikka kuinka selitetään, että jokaiselta aikakaudelta kaupunkikuvaan on saatava uusia kerrostumia. Minusta tuollaisessa kerrostumassa haisee raaka bisnes ja arkkitehtuurin hybris. (Havainnekuva: Rakennussuunnitteluvirasto, klikkaamalla suuremmaksi!) 

Lahjoista parhain

Pieni tyttärentyttäreni Sofia (Sohvi) ei ole enää niin pieni kuin haluaisin. Hän täyttää kohtapuoliin 11. Pitäisi keksiä syntymäpäivälahja.   

Se ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Ennen sain aina hyvissä ajoin vihjeen. Välillä leluja, välillä satukirjoja. Nyt ei enää tarvita leluja eivätkä kirjatkaan ole enää satuja.  

Nyt toivomus on saada rahaa.   

Se tuntuu vähän arkiselta. Toisaalta ymmärrän, niin kai se itse kullakin on mennyt. Tulee halu päättää itse, mutta se halu ei voi toteutua ilman henkilökohtaisessa päätösvallassa olevia käyttövaroja. Siispä lähetän rahaa. 

*   *   *    

Aikuiselle lahjan keksiminen on vielä vaikeampaa, sillä rahaa ei ole soveliasta antaa - korkeintaan voi antaa lahjakortin. Äijille voi tietysti aina antaa pullon laadukasta juomaa - paitsi niille äijille, joilla näyttää juomaa kuluvan turhan paljon muutenkin. Sellaisiakin on muutama tuttavapiirissäni.  

Minä sain aikaisemmin syntymäpäivinä yleensä kirjoja, en pullolahjoja, sillä kaikki tuttavani tietävät, että väkevistä en piittaa eikä kaljakori tai sixpäkki oikein sovellu käärittäväksi lahjapaperiin. Vähitellen kirjalahjat ovat kuitenkin vähentyneet. Yksi sanoi syyksi sen, että minullahan näyttävät olevan jo suunnilleen kaikki maailman kirjat hyllyissäni.  Vaikeaksi on siis mennyt keksiä minulle lahjaa.

Muutama vuosi sitten sain kuvassa näkyvän esineen syntymäpäivälahjaksi konttorin naisilta. Sen päälle pitäisi mennä makaamaan selälleen ilman paitaa. En ihan tarkkaan muista, miksi niin pitäisi tehdä - kyllä se minulle selitettiin. Jotenkin se liittyi terveyteen ja hyvinvointiin. Muutaman kerran niin teinkin, mutta se teki kipeää. Homma jäi ja piikkimatto unohtui kaapin päälle.  

Nyt kun muistin, otin sen esiin ja aion päättäiväisesti kokeilla uudestaan.

Hyviä neuvoja

Hyviä neuvoja on tunnetusti hauska antaa mutta ikävä noudattaa.  

Olen puolieläkkeelle jäädessäni saanut hyvää tarkoittavilta työtovereiltani melkoisen määrän neuvoja ja ideoita, miten voisin lisääntyvän vapaa-aikani täyttää. Ettei nimittäin tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia...  

Esinaiseni ehdotti, että opiskelisin uuden kielen. Mietin hetken ja päätin että en opiskele. Olen koko työurani ollut tehtävissä, joissa olen tarvinnut kielitaitoa. Kahden kotimaisen kielen lisäksi pärjään sujuvasti kolmella muulla kielellä, ja se on riittänyt. Ranskan kielen taito olisi kyllä joskus ollut hyödyksi, mutta ilmankin olen saanut asiat hoidetuksi. Nyt on myöhäistä. En tunne motivaatiota.  

Viraston naisväki on ehdotellut kaikenlaista: joogaa, akvarellimaalausta, tanssia, sukututkimusta, muistelmien kirjoittamista, väitöskirjan tekemistä... Mielenkiintoisimmalta idealta äkkiseltään tuntuu ikonimaalauksen kurssi. Siihen puuhaan minulla ei ole vähäisintäkään kosketusta, joten menisin aivan tuntemattomille teille. Harkitsen.   

Vuoronvarausviraston väki tietää, että osaan kutoa. Niinpä eräs ehdotti, että laajentaisin taitoani, vaikkapa villapaitaan. Kollegani ovat nähneet, että joskus piruuksissani olen ottanut pitkään ja ikävään kokoukseen kutimen ja alkanut vakavana vääntää kaulaliinaa. Tähänastisen taitoni äärimmäisin ulottuvuus on sukan kantapää. Harkitsen tätäkin ehdotusta.  

Miespuoliset kollegani ovat tietenkin ehdotelleet urheilulajeja - kuitenkin tietoisina penseydestäni. Myönnän silti, että hauska olisi olla nuori ja notkea. En kuitenkaan ota edes harkintaan seiväshyppyä, kolmiloikkaa, vuorikiipeilyä tai mäkihyppyä. Enkä varsinkaan lumilautailua. Jousiammunta voisi ehkä sopia - kesäkotini niityllä siihen olisi tilaa.  

Yksi miespuolinen tuttava suositteli, että tekisin samoin kuin hän itse: menisimme syksyllä työväenopiston nikkarointikurssille, jolla valmistetaan ruumisarkku. Hmm, tätä täytyy vielä miettiä.  

Kuten tavallista, parhaan idean - tosin ihan eri sarjaan kuuluvan - sanoi fiksu sihteerini neiti B. Idea liittyi ulkonäköni kohentamiseen.  

Neiti B:n mielestä minä muistutan kaktusta.  

Hän tarkoitti partaani, jonka olen aina päättäväisesti trimmannut kahdeksan millimetrin sängeksi. Sihteerini mielestä minulle sopisi selvästi pidempi malli.  

Tätä ehdotusta olen jo alkanut toteuttaa.

Onkohan se jokin neuroosi?

Kun lähden kotoa, melkein aina palaan kynnykseltä takaisin keittiöön tarkistamaan, ettei sähköhella ole jäänyt päälle. Koskaan ei ole jäänyt. Tämä tarkistus kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Ennen kuin painan kotioven kiinni ja astun hissiin, tarkistan, että avain on taskussa. Samoin bussilippu, lompakko, kännykkä ja Sisu-aski. Aina ne kaikki ovat taskussa, sillä olen tehnyt saman tarkistuksen kertaalleen jo eteisen puolella. Tämä kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Aina kun aloitan julkisen esiintymisen, tarkistan vaivihkaa jo vuoroani odotellessa, että housujen vetoketju on kiinni ja solmio on kohdallaan. Aina ne ovat. Tämä kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Välillä huomaan, että jopa kirjoittaessani minulla on taipumus toistella samoja muotoiluja. 

(Kuvassa se Sisu-aski. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.)

Yksi puuttuu

Lehdestä luin, että tunnettu ruotsalaisomisteinen huonekalukauppaketju uusii käytäntöjään valitusten vähentämiseksi. Kyseinen ketju on tullut tunnetuksi siitä, että asiakas joutuu itse kokoamaan ostamansa huonekalun. Kaupasta hän saa mukaansa laatikollisen kapuloita, pussillisen ruuveja ja kokoamisohjeen. 

Valituksia on tullut siitä, että pussissa on aina yksi ruuvi liian vähän. Tällainen herättää tietysti kauppiaassa epäilyn, että asiakas on itse toheloinut ruuvien kanssa. Luultavasti hänen puuttuva ruuvinsa on vain pyörähtänyt johonkin maton alle piiloon. Nyt firma aikoo ruveta punnitsemaan ruuvipussit. Näin saadaan kiistämätön dokumentti siitä, että ruuveja todella on oikea määrä, ja asiakkaan on turha tulla vaatimaan uutta. 

Jopa on ovelaa! Huijarit ja hutilukset, tällaiset kuin Dessu, saadaan näin järjestykseen. Minun täytyy tunnustaa, että olen kerran itse ollut tällaisella asialla. En tosin ollut hakemassa ruuvia vaan puutappia. Eikä sitä yhtä puutappia pussista puuttunut, vaikka niin väitin. Se katkesi, kun vasaroin sitä reikään.

Mutta ei tämä huonekalukauppa ole ainoa. Vähän väliä minulta puuttuu yksi, milloin mitäkin. Tässä muutamia esimerkkejä viime ajoilta:

* * * 

Päätin pitkästä aikaa lukea Mämmilä-sarjakuva-albumit. Ne ovat loistavaa ajankuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta 1970-luvun lopulta alkaen. Lukunautinnon kruunaa se, että tapahtumat sijoittuvat oikeasti tunnistettavan näköiselle paikkakunnalle, Orivedelle. Kesäkotini sijaitsee siinä lähellä, Längelmävedellä.

Albumeita ilmestyi kaikkiaan yhdeksän. Mutta minun kirjahyllystäni löytyi vain kahdeksan. Osa 6 puuttui, sen nimi on ”Rakennemuutos rassaa”. Mihin hemmettiin se on voinut joutua? Onko täällä käynyt varas?

* * * 

Poikkesin kulman takana olevaan kauppaan. Oli tulossa vieras, joka juo siideriä. Ostin kolme pulloa, hinta tasan 9 euroa. Lompakkoni pikkutasku on kolikoita täynnä ja siksi painava kuin punnus. Ajattelin keventää - kyllä kolikoista 9 euroa varmaan kertyy. Perässäni kassalla ei ollut pahasti jonoakaan.

Kertyi 8,90 e. Yksi pieni kolikko puuttui. En saanut armoa. Piti kerätä kolikot takaisin kukkaroon ja maksaa kympin setelillä. Nyt lompakkoni on yhden euron verran entistäkin painavampi.

* * * 

Lajittelin pyykkiä. Kertyi kuusi sukkaparia, seitsemäs jäi parittomaksi. Jotain yhteistä minulla ja tulevalla presidentillä. Arvostukseni nousi. 

* * *  

Pidettiin tietokilpailua. Kysyttiin seitsemän kääpiön nimiä. Aloin luetella: Viisas, Vilkas, Lystikäs, Nuhanenä, Unelias, Jörö. Yksi vielä? 

Ei tullut mieleen. Tarjosin korvikkeeksi John Lennonin seitsemän hääpiön nimiä, jotka muistan taatusti, vaikka niitä on yksi liikaa: Unikäki, Rujo, Kikkelä, Virne, Liisa, Koira, Ylermi ja Valionbaari (suom. Anselm Hollo). Ei auttanut, sillä kysyttiin Disneytä, ei Lennonia. 

* * *  

Välillä ihmettelen, onko alituinen yhden puuttuminen minun henkilökohtainen taipumukseni. Vai onko kyseessä jonkinlainen luonnonlaki, joka koskee muitakin?

Harvinaista herkkua

Sihteerini neiti B, joka on moderni ja ennakkoluuloton ihminen, yllätti taas tänään. Hän on julistanut pitävänsä minut ajan tasalla estämällä minua taantumasta muinaismuistoksi. Tänään sitä julistusta taas toteutettiin.

Meidän piti sopia erään työprojektin aikataulusta, ja hän vaatimalla vaati, että emme käy neuvottelua toimistossa vaan menemme ulos neuvottelemaan.

Minä ensin lievästi vastustelin, kun epäilin, että hän haluaa vähintäänkin Savoyhin, mutta hän vakuutti pitäytyvänsä edullisessa paikassa. Niinpä hän talutti minut Sokoksen alakerrassa sijaitsevaan hampurilaisbaariin. 

Kaiken lisäksi hän jalomielisesti lupasi tarjota, kunhan minä puolestani maksan laskun. Mitäpä muuta voin kuin suostua. 

Baarissa hän kantoi eteeni tarjottimellisen kerroshampurilaista, ranskanperunaa, Coca-colaa, kahvia, pehmisjäätelöä ja servettejä. Siinä sitten istuimme korkealla jakkaralla ikkunapöydässä ja kävimme asiallisen työneuvottelun.

Minun täytyy myöntää, että tällaista ruokaa en ole nauttinut vuosikymmeniin. Mutta ei se pahaa ollut, epäkäytännöllistä kylläkin. Servettejä kului, kun majoneesit tai mitkä lie tarttuivat partaan ja sormiin. En oikein hallinnut tekniikkaa.

Tunsin olevani vähän niin kuin kielletyissä puuhissa. Varmaan jotenkin samanlaiselta kuin muinaisilla neuvostoliittolaisilla kun he saivat länsituristeilta purukumia tai sukkahousuja. Lääkärilleni en tästä mainitse.

Mieleen muistui myös vanha tarina hampaasta, joka pistettiin yöksi Coca-cola-lasiin. Aamulla hammas oli kadonnut. Tällä tarinalla peloteltiin lapsia silloin, kun juoma oli uusi. Lienee liioittelua.

Mutta nyt olen ajan tasalla enkä vähään aikaan taannu muinaismuistoksi. Se tieto antaa uutta ryhtiä ja itsetuntoa. Työprojektikin tuli siinä sivussa suunnitelluksi. Tehtäväni on valmistaa eräs tekstikokoelma julkaisukuntoon helmikuun loppuun mennessä, ja sihteerini avustaa siinä. Työ pitää minut kiireisenä virka-ajan ulkopuolella, joten blogiaktiivisuuteni laimenee joksikin ajaksi.

Hämärä jo maille hiipi

Dessu ilmoittaa palanneensa Vaasan-reissulta Töölöntorille, vieläpä ehjin nahoin. Puukkojunkkareita ei eteen osunut, vastoin eräiden pessimististen kollegojen ennustuksia. Ilmeisesti junkkarit pysyvät sateella sisätiloissa.

Minä sen sijaan lähdin kohta kotiin päästyäni ulkoilemaan, vaikka satoi. Tällainen sää on minun mieleeni. On harvinaista nautintoa, että joulukuussa ei ole lunta eikä liukasta. Vesisade ei haittaa, onhan takissani huppu. Hämärä sumuisuus ilmeisesti korreloi luonteeni kanssa.

Puiston puiden hahmot ovat nyt graafisella tavalla kauneimmillaan. Sateisessa, pimeään kietoutuvassa Keskuspuistossa taivaltaessani tunnen harvinaista ilmanalan raikkautta, ja se antaa miettimisrauhaa. Myönnän, että sellainen on valtakulttuurista vieraantunutta käyttäytymistä, sillä tiedän toki, että kristikansa valmistautuu näinä päivinä suureen juhlaansa tungeksimalla ostoshelveteissä.

Minä tein lahjaostokseni jo alkusyksystä, kirjamessuilla ja divareissa enimmäkseen. Siksi minulla on nyt aikaa vaellella puistoissa huppu päässä. Pidän menetelmää omalta kannaltani viisaana, mutta liiketalouden kannalta tuhoisana. Huonosti kävisi bisneksen, jos kaikki tekisivät niin kuin minä.

Mitä sitten mietin vaeltaessani?

Isoa juttua siellä metsässä mietin ihan vaan keskenäni. Minun pitää ennen vuodenvaihdetta päättää, siirrynkö maaliskuun alusta eilispäivän ihmiseksi eli eläkkeelle virastani Vuoronvarausviraston ulkomaankontakteista vastaavana osastopäällikkönä.

Mietteitä kaiken tarpeettomuudesta

Ensimmäisen kerran otsikon eksistentiaalinen perusepäily nousi mieleeni, kun olin vähän toisella kymmenellä. En muista, päädyinkö silloin pohdiskelussani mihinkään. Myöhemmin päädyin.

Epäilylle oli hyvä syy. Olin saanut isältäni luvan tutkia vanhan herätyskellon sisuskaluja. Perheeseen oli hankittu uusi kello eikä vanhaa enää tarvittu.

Sain isältä työkaluja, joilla rupesin purkamaan isokokoisen kellon rattaita ja vietereitä. Ehkä isä halusi nähdä, kuinka pojalta sujuu pikkutarkka työ.

Irrotin kaiken minkä irti sain ja samalla piirsin lyijykynällä paperille muistiin, miten osat sijaitsivat. Aikomus oli ensin purkaa ja sitten koota kaikki ennalleen.

Vaikeaksi meni. Purkaminen kyllä onnistui mutta uudelleen kokoaminen ei. Vaikka miten sommittelin rattaita paikalleen, aina kaksi osaa jäi yli. Monta päivää yritin, lopuksi pahalla sisulla.

Hämmästys oli suuri, kun lopulta kyllästyttyäni yrittämään kiinnitin takakannen ja vedin kokeillakseni kellon käyntiin. Kello lähti tikittämään eikä edes pahasti jätättänyt. Herätyskilinäkin toimi niin kuin piti.

Silloin tuli ensimmäisen kerran mieleen, että miksi ihmeessä kellotehtaassa oli tungettu sinne tarpeettomia osia kun ilmankin olisi selvitty. Oliko siinä jonkinlaista aikuisten turhamaista tärkeilyä? Tai ehkä sillä konstilla kellon hintaa saatiin nostetuksi, kun oli niin paljon tärkeän näköisiä osia. Mutta pahoista teoista seuraa rangaistus: kello rikkoutuikin juuri niiden tarpeettomien osien vuoksi.

Tämä vanha tapaus tuli mieleen, kun Vuoronvarausliiton teknisen osaston johtaja kertoi uuden kalliin älypuhelimensa menneen rikki. Ei ole monta kuukautta siitä, kun hän ylpeänä esitteli uutta ihmevempulaansa ja sen kaikkia sovelluksia. Minusta niitä oli liikaa ja suuri osa aivan tarpeettoman tuntuisia. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. 

En myöskään sanonut ääneen kerettiläistä ajatusvälähdystäni, että mitä jos ottaisin ja purkaisin hänen älypuhelimensa, poistaisin muutaman osan ja sovelluksen. Kyllä se sitten siitä taas… 

Näitä tarpeettomia osia on vaikka missä, jopa minussa itsessäni. Lääkäri on vuosien varrella poistanut minun sisuksistani umpisuolen, kitarisat ja kaksi viisaudenhammasta. Silti olen toimintakuntoinen, etten sanoisi entistäkin ehompi, aivan kuin se herätyskello. 

Eräältä tuttavaltani lääkäri poisti kaksi varvasta. Kaveri ensin luuli, että elämä on pilalla, mutta sitten hän alkoi löytää elämää helpottaviakin puolia. Muhkeavatsainen mies on tyytyväinen, kun nyt on entistä vähemmän vaivalloisesti saavutettavia varpaankynsiä leikattavana. 

(Kuvassa aiheeseen liittyvää viranomaisohjeistusta kesäkotini maisemista. Klikkaamalla kuva suurenee lukukelpoiseksi).

Olen hipsteri

Sihteerini neiti B. on - paitsi nuori ja kaunis - myös erittäin osaava ja tehokas, kuten olen blogissani moneen kertaan aikaisemminkin kehunut. Hän pystyisi kyllä yksin pitämään pystyssä koko Vuoronvarausviraston, ei siihen meitä muita tarvittaisi, varsinkaan ei meitä päälliköitä.

Lisäksi neiti B on poikkeuksellisen suorapuheinen ja terävä suustaan. Hänelle ei kenkkuilla.

Siksi jäin vähän hämmentyneeseen tilaan, kun neiti B. kerran alkusyksystä tupakkakellarissa sanoi kuin ohimennen koko porukan kuullen, että ” - - tämä meidän Dessu, sehän on täysi hipsteri”.

Minun täytyy nolostellen tunnustaa, että yleissivistykseni petti. Minä en tiennyt, mitä sana tarkoittaa. Kehuiko neiti minua vai oliko tämä pahaa puhetta ja panettelua? Olin kyllä sanan kuullut, mutta sen merkitys oli jäänyt hämäräksi. 

Jotain nuorekasta - etten sanoisi puberteettista - sävyä sanassa maistui. Alkuosa muistuttaa vähän hippiä. Sellainen kyllä olin kesällä 1970 ja uudestaan vielä seuraavana kesänä, mutta kun San Fransiscon -matkasta kukka hiuksissa ei tullut valmista, se jäi. Mutta ei hipsteri varmaankaan sen ilmiön uusintaa tarkoita.

Ensin mietin, missä tilanteessa neiti sanansa sanoi. Siinä edellä muistan olleen kaksi asiaa. Ensin oli ollut puhetta uudesta takistani, joka on vakosamettia. Sitten oli ollut puhetta, että minulla on kellarissa vanha rikkinäinen Jopo-polkupyörä, jota en osaa kunnostaa.

Liittyikö neidin määritelmä jotenkin pukeutumiseen? Ehkä, se on mahdollista. Tai polkupyöräilyyn? Ei varmaankaan.

Mielessäni arvailin, että voisiko hipsteri olla nimi niille nulikoille, jotka rullalaudoillaan hyppivät kivikorokkeille Kiasman ympärillä? Tai ehkä niille Hankenin key account IT-managereille, jotka päivisin näpräävät läppäreitään latte-kahviloissa ja yöt Sedun yökerhojen vip-karsinoissa? Tai ehkä innovaatio-yliopiston opiskelijoita, jotka öisin valkkaavat seuralaista City-lehden deittipalstalta?

Tällaisia aatoksia en tietenkään sanonut ääneen.

Sitten asia unohtui kun iski flunssa ja kaatoi sänkyyn. Asia olisi ehkä unohtunut kokonaan, ellei sattuma olisi astunut mukaan. Posti nimittäin toi uuden Kielikello-lehden. Siellä joku toinen yleissivistymätön kysyi hipsterin tarkoitusta. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus antoi suppean määritelmän:

” Hipsterillä tarkoitetaan keskiluokkaista nuorta aikuista, joka on kiinnostunut valtavirrasta poikkeavasta muodista ja kulttuurista. Hipstereiden pukeutumista, musiikkimakua ja elämäntyyliä saatetaan kuvailla hyvinkin tarkasti, mutta kuvaukset vanhenevat nopeasti, koska hipsterit ovat tyypillisesti aikaansa edellä ja kiinnostuvat jatkuvasti uusista ilmiöistä. - -

Aika hyvä! Se oli siis se samettitakki ja se Jopo. Lisäksi olin juuri hiljattain maininnut käyneeni flow-festivaaleilla.

Ei tainnut neiti B. kuitenkaan tuntea tarkasti tätä määritelmää. Vai olenko hänen mielestään ”nuori aikuinen”? Ehkä ihan jokaista kohtaa ei tarvitse täyttää. (Lisää aiheeseen liittyvää mehevää luettavaa löytyy täältä.
Asiasta toiseen, olen tehnyt esityksen palkankorotuksesta sihteerilleni vuodenvaihteesta alkaen.

Muu maa mustikka

Dessu luki HS elokuun kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin pitkän jutun thaimaalaisista marjankerääjistä Suomen pohjoisissa metsissä. Tunsin kauhunväristyksiä monessakin kohdassa, mutta yksi kohta oli erityisen omakohtainen.

Jutussa kerrottiin, kuinka valtavan määrän marjoja thaimaalainen joutuu keräämään kustantaakseen matkansa ja oleskelunsa. Nyt olen unohtanut täsmällisen määrän eikä lehteä enää löydy, mutta valtava oli se marjamäärä, satoja litroja. Sellaisen määrän keräämiseen menee puoli kesää, vasta sen jälkeen kerääjä alkaa saada ansiota itselleen kotimaahan vietäväksi. Nämä raukat keräävät marjoja varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ilman vapaapäiviä. Joku marjaparoni sitten ostaa marjat halpaan hintaan.

Omakohtaisuus tulee siitä, että tänä kesänä Dessu itsekin kävi marjametsässä, joten tuoretta kokemusta on. Tiedän mistä puhun.

Menin siis astia kädessä ja maalikaupasta ilmaiseksi saatu lippalakki päässä ja saappaat jalassa kesäkotini lähellä olevaan mäenrinteeseen. Siellä kasvoi mustikoita. Keräsin kuppini täyteen. Olisikohan ollut litran verran, ainakin melkein.

Täytyy suoraan myöntää, että ehdin katua ryhtymystäni moiseen urakkaan. Kerääminen ei minulta luonnistu, ei ole koskaan luonnistunut. Asento on sietämätön, selkä kipeytyy, marjat karkaavat hyppysistä, hyttyset ja paarmat kiusaavat. Työ on silkkaa kidutusta. Minusta ei olisi siihen, mitä thaimaalaiset ovat tulleet tekemään.

Marjametsään lähtemiseni perustui siihen, että minulle oli tulossa muutama eteläeurooppalainen vieras. Olin päättänyt leipoa tarjoiluksi mustikkapiirakkaa. Marjat riittivät kahteen piirakkaan. Hyvää tuli, kovasti kehuivat.

Keittiöhommissa kyllä pärjään ja viihdyn. Kesäkodissani on kuitenkin vakiintunut käytäntö, että vieraitteni ruokahuollosta huolehtimaan pyydän mainiot naapurini Airin & Tarmon, jotka ovat kylän vakituisia asukkaita, eivät kesäasukkaita kuten minä. Tarmo pyydystää kalat Längelmävedestä ja Airi tekee niistä kalakeiton, kunnon soppatykillisen. Sen maku on taivaallinen, ei ole vielä käynyt vierasta, joka ei olisi innostunut. Resepti on kuitenkin salainen.
* * * 
Vaikka Dessu ei viitsi / jaksa kerätä marjoja, hän syö niitä mielellään, erityisesti mustikoita. Siksi hän vaipui outoihin mietteisiin mennessään ostoksille helsinkiläiseen S-ketjun kauppaan ja havaitessaan, että pakastealtaan mustikat oli tuotu Puolasta.

Näinkö se menee? Ovatko kaikki suomalaiset Dessun kaltaisia eivätkä kerää. Thaimaalaisten keräämät marjat myydään Japaniin ja niinpä suomalaiset saavat vitamiininsa Puolasta. Tämä on sitä globalisaatiota hehkeimmillään.

* * *
Puutarhatuolissa suuren terijoensalavan alla hellepäiviä loikoillessaan Dessu tuli miettineeksi, että hän on luonnon tarkkailussaan vähän kuin Goethe. Suuri salaneuvos käytti metodistaan nimitystä ´Apercu`. Se tarkoittaa luonnon ilmiöiden havaitsemistapahtumaa kaikilla aisteilla ja siten niiden eläytyvää ymmärtämistä.

Juuri niinhän minä tein tarkkaillessani lepotuoliltani heinänkorren kasvamista.

Epäsosiaalinen media

Dessu on tälläkin foorumilla moneen kertaan kehunut sihteeriään. Neiti B. kykenisi hyvin pyörittämään koko Vuoronvarausvirastoa ilman minua, ns. esimiestään.

Yksi harmillinen piirre hänessä kuitenkin on. Hän nimittäin haluaa, että minä ”pysyn ajan tasalla”. Nyt hän on saanut päähänsä, että minun pitää oppia pelaamaan tietokoneella jotain sellaista, jonka nimi on Angry Birds.

En ollenkaan välittäisi, mutta neiti B:lle ei sovi pistää vastaan. Jos hän ei pysy tyytyväisenä esimieheensä, voi seurata kosto. Sitäkään en haluaisi. On vain sopeuduttava.

Opetukselle on jo sovittu päivämäärä. Olenhan minä toki näistä vihaisista linnuista lehdistä lukenut. Niistä on kuulemma tullut / tulossa Suomelle uusi vientimenestys, uusi Nokia.

Olen vähän epäilevä. Siitä ei ole kovin monta vuotta, kun vientimenestyksen uusi uljas kärki oli kännyköiden soittoäänibisnes. Siitä piti tulla miljardimeininki, ja ihmiset jonottivat kaduilla päästäkseen ostamaan firman osakkeita. Kuinkas kävikään?

Luin HS elokuun kuukausiliitteestä pitkän jutun Aalto-yliopiston nuorista yliahkerista leijonista, jotka perustelevat IT-alan menestyviä yrityksiä. Uutta piilaaksoa puuhataan, uusia pelejäkin keksitään. Toivotan menestystä.

Dessu itse on toki tietokonehurahtanut itsekin. Istunhan pitkät illat blogia kirjoittamassa. Se on aika yksinäistä puuhaa. Silti sitä sanotaan sosiaaliseksi mediaksi. Onhan se sitäkin, jos sattuu saamaan lukijoita. Muuten ei.

Yksinäiset tietokonehurahtaneet ovat kuitenkin saaneet myös paljon pahaa aikaan - jopa terroritekoja. Näille Suomen ja Norjan tapauksille on yhteistä ainakin se, että tekijä istuu yökaudet koneellaan ja pitää yhteyttä ties minne. Ovat selvästi myös saaneet lukijoita.

Minä en ole koskaan ollut innostunut tietokonepeleistä. Se on varmaankin sukupolvi- ja ikäkysymys. Se vähä, mitä olen pelaamista nähnyt, on ollut omituista räiskintää, ammuskelua sinne tänne tai kilpa-autoilla tapahtuvaa hurjastelua ja ihmisten yli ajamista. Nuoret miehet - osittain kai vähän vanhemmatkin - kuuluvat olevan sellaisesta innoissaan.

Sihteerini vakuutti, ettei Angry Birds ole aivan sellaista. Uskon häneen.

Minun nuoruuteni pelejä olivat mm. polttopallo ja räsypokka. Nepä vasta olivat sosiaalisia pelejä, siis ihan oikeasti. Voisinpa pelata vieläkin.

Jotain pysyvää

Nuorena Dessu vietti usein kesälomaa serkkunsa luona maaseudulla lähellä Jyväskylää. Lomapuuhista mukavin oli tietysti uinti. Siihen oli erinomainen mahdollisuus, sillä serkun kodin lähellä oli uimalaitos, sellainen jossa oli hiekkarannan lisäksi hyppytorni ja ponnahduslauta. 

Siellä Dessu suoritti uimamaisterin tutkinnon. Ikää oli suunnilleen 15 vuotta. Se on Dessun merkittävin saavutus urheilun alalla (ainakin toistaiseksi!).

Vuodet vierivät ja Dessulta loppuivat vierailut serkkulassa, sillä serkun kotitalo purettiin. Paikalle rakennettiin moderneja rivitaloja.

Tänä kesänä Dessulle välähti ajatus poiketa katsomaan, miltä siellä nykyisin näyttää.

Hiekkaranta oli tallella mutta hyppytornia ei enää ollut. Oli koleahko päivä, joten rannalla oli vain muutamia lapsia leikkimässä. Siinä rannalla seisoessa muistot maisterintutkinnosta ja juhlallisesta promootiosta nousivat elävästi mieleen. Tässä kohdassa minä kerran, kauan sitten… Kuinka hirveän monta vuotta siitä onkaan?

Tutun näköiseltä tuntui vain ränsistynyt pukeutumiskoppi. Voisiko se olla se sama vanha? Astuin sisälle katsomaan. Siellä oli muutama nulikkaikäinen poika. He jostakin syystä selvästi hämmentyivät, kun astuin sisään. Olivat ilmeisesti jossain pahanteossa. Livahtivat ulos saman tien.

Kyllä, tämä on sama pukukoppi kuin minun aikanani. Puupenkit kiertävät huonetta, ikkuna-aukot ovat ylhäällä katonrajassa. Naulakot on kyllä uusittu, minun aikanani ne olivat jonkinlaiset puutapit seinässä, nyt ne ovat järeät rautaiset.

Sitten minulla välähti. Yksi kirkas muistikuva lisää. Ei kai sentään SE voi olla tallella… 

Menen lähemmäksi. Kyllä, juuri siinä nurkassa, jossa nulikat olivat kun astuin sisään, juuri siinä nurkassa on edelleen reikä seinässä. Pieni reikä, alkujaan luultavasti oksanreikä, puukolla ehkä pikkuisen suuremmaksi kaiverrettu.

Siitä reiästä kun tirkisti, näki tyttöjen pukuhuoneen puolelle. 

Kaikki muuttuu, vuosikymmenet vierivät, sukupolvet vaihtuvat, mutta reiät pukuhuoneiden seinissä ovat ikuisia.

Karnevaali

[jatkoa eiliseltä ]


Eilisen tekstin perusteella lukija sai käsityksen, että Dessu ei ole jääkiekkomiehiä, kun ei katsonut televisiosta kultamitaliottelua vaan lähti kaupungille kuljeskelemaan ja ihasteli vielä kaupungilla vallinnutta poikkeuksellista hiljaisuutta.

Käsitys on oikean suuntainen mutta ei kokonaan oikea.

Dessu ei nimittäin istunut Elitessä pitkään vaan lähti kotiinsa, jossa tallentava digiboksi oli toiminnassa. Ehdin näkemään livenä kolmannen erän melkein alusta, eli kaiken tarpeellisen. Näin viisi maalia suorana lähetyksenä.

Ihastelemani kaupungin hiljaisuus loppui noin viisi sekuntia ottelun päättymisen jälkeen. Tuntui kuin sota olisi syttynyt Töölöntorillakin, kun kansa ryntäsi ulos. Itse en rynnännyt.

Minulla on aika ongelmallinen suhde jääkiekkoon. Olen yhden ainoan kerran vuosia sitten ollut jäähallin katsomossa, kun sain kaverilta pääsylipun. Se oli epämiellyttävä kokemus. Jäällä tapeltiin verissä päin ja juopunut katsomo käyttäytyi siivottomasti. 

Televisiosta olen kyllä seurannut isojen kisojen tärkeimmät ottelut, en muita. Myönnän, että se on parhaimmillaan ollut hyvää viihdettä, mutta häiritsevä tekijä on ollut tolkuton kaupallisuus. Miljonäärit siellä pelaavat päällystettyinä mainoksilla. Ei ihan formula-ajojen tasoa mutta sinne päin.

Minussa taitaa olla vielä sen verran romantikkoa jäljellä, että toivoisin paroni de Coubertin olympiaihanteiden toteutuvan edes pieneltä osin. Siksi katselen mieluummin vaikkapa yleisurheilua, hiihtoa ja pesäpalloa, vaikka eivät nekään ihanteita enää täytä. Uusimpana mielilajinani mainitsen taitoluistelun. Kiira Korven ja Laura Lepistön esiintymisasuissa ei ole näkynyt mainoksia.

Jotain myönteistä jääkiekolle näyttää kuitenkin nyt tapahtuneen. Näissä kisoissa Suomen joukkue ei antanut enää yhtä miljonääriammattilasta vaikutelmaa kuin aikaisemmin. Nyt näkyi ripaus leikkimieltä ja aitoa nuoruuden innostusta. Lupaavaa!

Maanantai-iltana palasin työstä niihin aikoihin kun kauppatorilla oli kansanjuhla käynnissä. Pakko oli käydä kurkistamassa. En päässyt lähellekään, en edes näköyhteyteen esiintymislavalle. Mutta yleisömeren laidallakin kohtasin taas sitä samaa ilmiötä, joka muinoin jäähallin katsomossa aiheutti minulle allergiaa. Oltiin niin äijää, niin äijää. Oli huutoa ja uhoa, oli saatanaa ja vittua, oli puolialastomia sarvikypäräisiä ihmisiä, myös naisia. Ja siniristilippu jokaisella.

En ollenkaan väitä, että tämä on koko kuva juhlaväestä, mutta tämäKIN on osa sitä, aika iso osa.

Suomalainen karnevaali on vaikea asia. Kovin usein siitä puuttuu kepeys. Kovin usein siinä on kipeä uho, isottelu, joka helposti kääntyy rumaksi. Uusi vuosi ja vappu toistuvat samanlaisina, taiteiden yö on osittain muuttunut tyylikkäämmäksi.

Suomalaiskansallisen sielunlaadun väitetään olevan geeneissä. Maanantaiaamuna pysähdyin hetkeksi Töölöntorin laidalle katsomaan suomenruotsalaisia nuoria. Kotini vieressä on heidän koulunsa - yläaste ja lukio. Yleensä he näyttäytyvät hillittyinä ja hyvin käyttäytyvinä. Maailmanmestaruuden jälkeisenä aamuna hekin kohtasivat toisiaan koulun edessä suomalaisin geenein. Voiton tuottama ilo ilmaistiin karjahduksin, örähdyksin ja kirouksin. Eikä kielenä ollut ruotsi. (Asiaa tuntemattomille lukijoille muistutan, että suomenruotsalaiset kannustavat Suomea, eivät Ruotsia, vaikka ruotsia puhuvatkin. Tämä on fakta!).

Vahva on urheilun ilo!

Kuvassa tienviitta kesäkotini suunnalta. Oikein hyvä nimi, sopii minuun.

Ei meinaa mahtua

Dessun touhuissa on talven mittaan kasvanut näkyviin kaoottinen perusvire, kuten joku lukijakin on huomauttanut. Sen siitä saa kun suostuu ilman itsekritiikkiä milloin mihinkin houkutukseen.

Tulin suostuneeksi vuoden alusta äitiyslomasijaiseksi Vuoronvarausviraston ulkomaankontakteista vastaavalle toimistopäällikölle. Suostumiseen vaikutti se, että olen aikaisemmin hoitanut hommaa vuosikaudet ja osaan sen ja kontaktiverkosto on tallella.

Suostuessani en kuitenkaan osannut arvata, kuinka paljon se juoksuttaa. Ei olisi pitänyt suostua. Alituinen reissaaminen pitkin Eurooppaa ei sovi näin melankoliselle miehelle. 

Nytkin vapun alla tuli pienellä varoitusajalla lähtö Tallinnaan. Se on tietysti rasituksista vähäisimpiä, kun ei tarvitse edes lentokoneeseen nousta. Tallinnassa tapasin vanhoja tuttavia, joiden kanssa oli hauska istua iltaa ja kokeilla, vieläkö pärjään viron kielellä. Olen sitä nuorena jonkin verran opiskellut. Kankeaa oli.

Dessu tunnustautuu romanttiseksi sieluksi ja monarkian leppymättömäksi ihailijaksi. Niinpä ei ole ihme, että hääkuume iski kesken Tallinnan-reissun ja järjestin itseni television ääreen, kun lähetys Lontoosta alkoi. Kaunista oli, kyynelhelmet valuivat pitkin Dessun parransänkisiä poskia sitä onnea ja hurmiota seuratessa. Kuningatarkin oli pirteä ja keltainen kuin kanarialintu.

Mieleen palasi muisto, että Williamin isän ja äidin häitä seurasin aikanaan myös työmatkalla. Istuin silloin hotellin valuuttabaarissa suuren neuvostomaan osavaltiossa, josta käytettiin silloin nimeä Gruusia, kaupungissa nimeltä Tbilisi. Williamin äidin hautajaissaattoa seurasin työmatkalla amsterdamilaisessa hotellissa. 

Yhdessä kohdassa vihkimisseremoniaa Dessulle palasi vielä yksi henkilökohtainen muisto, tosin vain parin vuoden takaa. Olin silloin menossa Jyväskylään vanhan luokkani luokkatapaamiseen. Kutsukirjeessä toivottiin, että laitamme luokkasormuksen sormeen. Dessukin yritti tehdä niin, mutta laittamatta jäi.

Tämä vilahti mieleen sillä hetkellä, kun televisiossa Lontoon ylkämies alkoi pujottaa sormusta morsionsa nimettömään. Eipä meinannut mahtua, niin kuin ei luokkasormus Dessun sormeen. Oliko Kate lihonut? Dessun sormi oli. Vai oliko Kirkossa kuuma ja Katen verenpaine pullistanut sormea. Onneksi William on käytännön mies eikä hätääntynyt vaan osasi pikkuhiljaisella nytkytyksellä ruuvata sormuksen luiskahtamaan nivelen yli paikalleen. Kuvitelkaapa, mikä vaikutus juhlatunnelmaan olisi ollut, jos hän ei olisi onnistunut. Dessun luokkakokouksessa asiasta ei ollut haittaa, mutta Lontoon kuninkaallisissa häissä olisi varmaankin koko juhlayleisö puhjennut itkuun ja monarkian kannatus romahtanut. 

Häiden lisäksi Dessu ei kaivannut muuta vappuhumua. Minulla ei ollut ilmapalloa, serpentiiniä, ylioppilaslakkia, tippaleipää eikä simaa. Ei edes vappuviuhkaa. Töölöntorilla yksi puolue piti kokousta, mutta pistin ikkunan kiinni enkä kuullut meuhkaamista. 

Kuvassa se sormusongelma (kaapattu television lähetyksestä). Klikkaamalla kuva suurenee.

Metsään menossa

Dessu kävi tänään joutessaan Hakaniemen hallissa kiertelemässä ja katselemassa. Mitään en vielä ostanut, sillä vasta huomenna tiedän, pysynkö pääsiäisen Helsingissä vai lähdenkö maalle.

Illan mittaan varmistui, että lähden maalle. Säätila näyttää lupaavalta ja on aika käydä katsastamassa, onko kesäkoti Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla pysynyt ehjänä. Vanha torppa on talvet kylmillään ja iso siivous odottaa. Kävely rannalla ja lähimetsässä on perinteinen laidunkauden avaukseni.

Matkalla poikkean kaverin luokse Tampereelle. Edellisestä tapaamisesta on jo monta kuukautta ja sauna virvokkeineen odottaa Näsijärven rannalla. Perinteisiimme on vuosikaudet kuulunut myös poikkeaminen lounaalla Tillikassa. Siihen ravintolaan liittyy nuoruuden nostalgiaa.

* * * 
Koko päivä on mennyt vaalitulosta taivastellessa, mihin tahansa olenkin mennyt tai keitä tahansa tavannut. Tuttavapiirissäni ei taida olla ainuttakaan, joka olisi tulokseen tyytyväinen (ellei sitten kesäkotini naapuri Tarmo Y., jota hieman epäilen, vaikka mukava ja viisas mies onkin). Kaikki ovat enemmän tai vielä enemmän hämmentyneitä. Outo ilmapiiri, Suomessa ennen kokematon. Protesti sinänsä oli ymmärrettävä ja aiheellinen, mutta että juuri tällainen protesti… Parempiakin protesteja olisi ollut oleemassa.

Syytä onkin olla hämmentynyt. Niin on Dessukin. Ajatukset kulkevat siihen suuntaan, että tästä ei hyvä seuraa. Metsään mennään, kuten oheiset tienviitatkin näyttävät (kuvien tienviitat pistivät pysähtymään, kun olin viime kesänä reissussa tyttärentyttäreni Sohvin ( = Sofia) kanssa. Niistä jännittävistä hellepäivistä kirjoitin kertomuksen täällä.

Dessu hieman hämmentyi, että hänen äänestämänsä ehdokas meni vaaleissa läpi, vaikka oli ensikertalainen. Niin ei yleensä ole käynyt, paitsi presidentinvaaleissa. Nuorehko, räväkkä nainen, toimittaja ammatiltaan, pikkuisen Dessulle tuttu. Hieman tuli Dessulle tänään epävarma olo äänestyslipun kohtalosta, kun luin lehdestä, että numero 1 on epäselvä tapaus, jos siihen pistää ylös väkäsen. Voidaan sekoittaa seiskaan. Kuutonen alkuun kyllä onnistui hyvin, mutta Dessun käsialaan kuuluu väkänen ykköseen. Mahtoikohan ääni mennä hylätyksi?

Dessu lähtee reissuun heti keskiviikkona. Toivotan iloista pääsiäistä!