sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Kilpailu ja kateus



Eilen kirjoitin kilpailuvietistä. Väitin, että minulta se puuttuu.

Kommentissa tuntematon kirjoittaja kysyi näin:  "Jos kilpailuvietti ei ole sinua vienyt elämässä eteenpäin - niin oletko miettinyt mikä? Ei kai sentään kateus?"

Harvinaisen osuva kysymys. Pisti miettimään.

Kysyjän lähtöoletus on oikea: olen päässyt elämässä eteenpäin. Vaatimattomista oloista lähteneenä tunnen tehneeni ns. luokkaretken. Voin pitää itseäni monella tavalla hyväosaisena. On ylempi korkeakoulututkinto, arvostettu ammattiura, päivääkään en ole ollut työtön, talous on kunnossa.

Minä olen siis pikemminkin kadehtimisen kohde. En kylläkään ole huomannut, mutta eihän sellaista huomaa.

Olenko ihan oikeasti välttynyt kilpailulta?

En ole koskaan hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin, vaikka maisterin-tutkintoni ei ollut vielä aivan valmis. Suostuin ja siihen jäin yli 30 vuodeksi. Ei merkkiäkään kilpailusta työpaikan saamiseksi.

Uralla etenemiseen oli useita tarjouksia, mutta niistä kieltäydyin. Tunsin viihtyväni siinä tehtävässä, missä olin. Työnantajani toimintavisioon sen sijaan en ollut tyytyväinen. sillä en oppinut koskaan arvostamaan sitä oheispuuhastelua, mikä pyöri lähipiirissä. Oppositioasenteeni ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän työnantajaani. En tainnut olla riittävän aggressiivinen.

Voi kyllä olla, että olisin viihtynyt paremmin, jos olisin tehnyt samaa työtä jonkun toisen työnantajan palveluksessa. Mutta kilpailua en näe tähän liittyvän. En koskaan hakenut uutta työpaikkaa, vaikka niitä oli tarjolla. (Kerran hain kyllä määräaikaista yliopistotyötä, mutta tavallisella maisterilla ei ollut mahdollisuutta kun tohtoreitakin riitti.)

Entä se kateus? Olenko tuntenut sitä?

Kun oikein tarkasti harkitsen, täytyy myöntää, että kyllä. Mutta se ei liity uralla menestymiseen.

Olen tuntenut kateutta niitä ihmisiä kohtaan, joilla on suurempaa taiteellista lahjakkuutta kuin minulla itselläni.

Olen työni puolesta ja muutenkin päässyt tutustumaan huomattavaan määrään eri alojen taiteilijoita, kirjailijoihin, teatteri- ja elokuvaväkeen, kuvataiteilijoihin, muusikoihin. Olen läheltä nähnyt kehittyvää nuorta lahjakkuutta. Olen nähnyt, miten lahjakkuus yhdistettynä intohimoiseen työntekoon on johtanut onnistumisiin.

Minulta itseltäni se ei onnistunut, vaikka nuorena yrittelin. Siitä olen tuntenut kateutta.




3 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Ei elämässä menestymiseen tai edistymiseen todellakaan tarvita mitään kilpailuviettiä tai kateutta. Ennemminkin niiden puutetta, sanoisin jopa. Onnellisinta tietysti on, jos voi tehdä mielityötään, sellaista jota muuten kumminkin harrastaisi, ja tietysti erityisen miellyttävää on vielä sekin ettei työpaikan saamisesta tarvitse taistella. Meillä näköjään on samanlainen menneisyys, se että työpaikat on saatu pyytämättä ja työn antajan omasta halusta. Menestys tulee siitä että tekee työnsä hyvin. Kumpikaan meistä ei myöskään näytä olleen konformisti. Se saattaisi osoittaa, että samanlaisuuden / tasapäisyyden vaatimus työyhteisöissä ei välttämättä ole niin suuri kuin joskus arvellaan.

Dessu kirjoitti...

Olen taipuvainen ajattelemaan, että sattumalla oli valtava merkitys. Esimerkiksi näin:

Että sattui olemaan vanhemmat, jotka jaksoivat kannustaa ja maksaa lukukausimaksuja, vaikka murrosikäinen pisti aivan ranttaliksi koulunkäynnin ja jäi luokalle.

Että sattui lukiossa innostava sijainen juuri siihen tärkeään aineeeen.

Että sattui tapaamaan kapakassa oikean henkilön, joka pyysi töihin, vaikka ei ollut vielä valmis.

Että sattui olemaan Helsingissä juuri sinä päivänä.

Että talossa sattui vapautumaan juuri sopiva virka juuri sopivalla hetkellä.

Kari Rydman kirjoitti...

Jääkiekon puolelta kerrotaan, että hyvän pelaajan laukoma kiekko lipsahtelee vahingossa maaliin useammin kuin huonon pelaajan laukoma...