Kun
piparipussin viimeisetkin muruset on syöty, joutuu myöntämään, että joulu on
peruuttamattomasti ohi. Onneksi ja pelastukseksi on runebergintorttujen aika.
Ilman niitä iltapäiväkahvit muuttuisivat kertarysäyksellä liian askeettisiksi.
Tosin
kaupan Fazerin tortut tuntuvat kovin kuivakkailta. Päällystettä ei riitä
antamaan makua jokaiseen lusikalliseen. Charlotta saattaisi olla parempaa,
mutta sitä ei kaupassa ollut.
Iltapäivän
kahvikekkereitä varten kävin marketissa ostamassa vieraille tarjottavaksi
karjalanpiirakoita ja voipullia, molempia kymmenen. En ollenkaan pidä
sellaisesta itsepalvelusta, mitä marketissa pitää leivonnaisten kanssa tehdä.
Siellä
on iso läpinäkyvä muovikotelo täynnä tavaraa, pitkävartiset pihdit ketjulla
kiinni ja vieressä paperipusseja. Pihdeillä kerätään leivonnaisia yksi
kerrallaan ja tipautetaan pussiin. Lopuksi pussi pistetään vaa´alle ja
punnitaan.
Se
on hankalaa puuhaa. Pullat meinaavat pudota pihdeistä. Tekisi mieli napata
pullat kotelosta sormin, mutta ei kehtaa. Joku voisi huomata. Olisiko se muka
oikeasti siivotonta? Ihan hyvin se onnistuisi niin, ettei hipaisekaan muihin
kuin niihin omiin pulliinsa.
Jotenkin
alan yhä enemmän arvostaa lapsuuteni ajan kauppaliikkeitä. Siellä oli myyjänä
naapurissa asuva isokokoinen Elsa. Hän pisti pussiin kaiken pyydetyn. Hän
mittasi maidon asiakkaan omaan kannuun. Hän pisti kahvipavut koneeseen, joka
jauhoi ne pussiin. Hän kääri irtoleikkeleet käärepaperiin. Hän otti valkoisen
takkinsa rintataskusta lyijykynän, repäisi käärepaperin nurkasta lapun ja
kirjoitti siihen ostosten hinnat ja laski ynnälaskun.
Vieressä
oli kioski. Siellä Hilkka oli myymässä, ja valikoima oli monipuolinen:
eskimopuikkoja, sitruunasoodaa, kinuskipaloja, nallekarkkeja, hopeatoffeeta,
neekerinsuukkoja, lakritsipiippuja. Ja ukoille pilsneriä. Ja tädeille kahvia ja
pullaa, Hilkan itsensä leipomaa. Mitäpä
muuta elämässä olisi voinut tarvita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti