Aamun
Helsingin Sanomat tarjosi pienen yllättävän yksityiskohdan, joka vei minut
mennessään pienelle tutkimusretkelle omaan kirjahyllyyni. Ei Hesari kovin usein
sellaiseen kykene.
Henkilöhaastattelussa
oli 70 vuotta täyttävä entinen eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja.
Ohimennen hän antaa kolme vihjettä, mitkä kirjat kannattaisi ottaa mukaan
autiolle saarelle. Teema on siis sama kuin minulla eilisessä
blogikirjoituksessani, elokuva on vain vaihtunut kirjallisuudeksi.
Kertakaikkisen
hyviä vinkkejä. Kolmosena on Ulla-Lena Lundbergin Jää, kakkosena Albert Camus´n
Putoaminen. Se minun yllätykseni on ykkösenä: Rabindranath Tagoren Puutarha.
Näin
Lehtimaja perustelee valintansa:
"Nämä upeat rakkausrunot sain aikanaan tyttöystävältä joululahjaksi, kun olin 1967 turvaamassa rauhaa Kyproksella, Afroditen saarella. Voimaannuttavia muistoja kerran koetusta nuoruudesta."
Fiksua
väkeä nämä juristit. Heistä taitaa olla vallalla vähän turhan yksi-ilmeinen
mielikuva. Kemppisen toki tiedämme, kuuluisiko Lehtimaja myös mielikuvan
rikkojien joukkoon?
Pitihän
minun kaivaa Tagoren Puutarhuri esiin, kun se kirjahyllyssäni on. Ja olenhan
minäkin ollut nuori vuonna 1967 ja saanut kirjoja tyttöystäviltä, ja antanut
tietysti myös. Puutarhurin olen kuitenkin ostanut itse. Jos en ihan väärin
muista, ostin sen Pentti Holapan divarista Kampintorin laidalta joskus kauan
sitten.
Tagore
(1861 - 1941) oli intialainen runoilija, filosofi ja muusikko. Kieli oli
bengali. Hän oli yksi varhaisimmista nobelisteista (1913). Puutarhurin luin
heti kun sen ostin, muuta en muista lukeneeni. Wikipedia ilmoittaa, että
Puutarhuri on suomennettu 1967, mutta se on väärä tieto, sillä minun kirjani on
painettu jo 1924. Suomentaja on itse Eino Leino. Bengalia Leino ei tainnut
osata, sillä hän suomensi kirjan englanninkielisestä käännöksestä. Lehtimajan
käyttämä nimitys "runo" on epätarkka, sillä Leino käyttää määritelmää
"suorasanainen runoelma".
106-sivuinen
kirja on nyt minulla vasta puolivälissä, sillä tällaista tekstiä ei voi lukea
nopeasti.
Hidastavana
tekijänä oli myös vanhan kirjan nimiösivun merkinnät. Ne pistivät ajatukset
liikkeelle. Millaisia vaiheita tällä kirjalla onkaan ollut ennen kuin se on
Holapan divarista päätynyt minun kirjahyllyyni.
Kirjassani
on nimiösivun yläkulmassa käsin kirjoitettu "Kaleville 1 / 4 1942 Sanni". Onkohan siinä joku tyttöystävä
antanut rakkausrunokirjan lahjaksi poikaystävälle? Alempana löytyy leima
"Sairalan alkoholistihuoltola Mikkeli ja erilaisia numeromerkintöjä, jotka vaikuttavat kirjaston merkinnöiltä. Miten kirja on
"Kalevilta" alkoholistihuoltolaan päätynyt? Vaisto kertoo, että jotain ongelmaa
on ollut.
Onkohan
ollut vielä muita välivaiheita, ennen kuin kirja on siirtynyt Holapan divariin
ja minulle. Jotenkin mutkan kautta tuli mieleen Haanpään Yhdeksän miehen
saappaat. Nekin siirtyivät mieheltä miehelle sodassa. Välillä oli isojakin
ongelmia, kuten kuolemista. Välillä pienempiä häiriöitä, kuten häviämisiä
korttipelissä.
Minun
kirjani vaiheet? Mikrohistoriaa.
1 kommentti:
Mikkelissä puolustusvoimia voimistaessa ollessa ensimmäisiä käyttäytymissääntöjä oli, että Sairilan lähistöllä ei ole hyvä näyttäytyä. Sen käsityksen sotilasmestarin puheesta saimme, että ankara rangaistus ja ikuinen häpeä siitä seuraisi. Siellä ei ollut silloin kirjan leiman osoittamaa paikkaa vaan tyttökoti.
Lähetä kommentti