On
asioita, joissa en ole ollenkaan pysynyt ajan tasalla. Yksi sellainen on
rock-musiikki.
Minun kultakauteni oli 1960-luku. 1970-luvulla oli vielä paljon hyvää, mutta
sen jälkeen otteeni ja kiinnostukseni alan kehitykseen pikkuhiljaa hiipui.
Viimeistään 1990-luvulla kiinnostus loppui kokonaan. Ei löytynyt mitään seuraamisen arvoista.
Kultakauden
bändit ovat edelleen hyvässä muistissa ja levyt hyllyssä. Ylivoimainen ykkönen
oli Beatles, mutta sen vanavedessä oli monta hienoa yhtyettä ja levyä. Palaan
edelleen niiden kuunteluun sopivissa tilanteissa. Tiedän paljon ikäisiäni
ihmisiä, joilla on samankaltainen kokemus. Se oli sukupolvikokemus, joka ei
katoa sielusta.
Yllättävän
monta kultakauden bändiä on edelleen toiminnassa. Minä olen pyrkinyt käymään
niiden konserteissa, kun niitä on Suomeen tai Ruotsiin saapunut.
Tiedän,
että monen mielestä on jotenkin säälittävää, kun ikämiehet yrittävät vielä
rahastaa vuosikymmenten takaisella rock-maineella. Periaatteessa olen samaa
mieltä, mutta käytännössä olen havainnut, että moni bändi on aivan
huippuvireessä. En ole nähnyt sellaista, minkä voisin tuomita rahastukseksi tai
millään tavalla säälittäväksi. Alkuperäinen miehitys on kyllä kaikissa jonkin verran muuttunut mutta vanhaa kaartiakin on kaikissa jäljellä.
Olen parin
viime vuoden aikana käynyt Procol Harumin, Rolling Stonesin, Jethro Tullin ja
Yardbirdsin konsertissa. Stonesien näyttämöllisestä rock-kukkoilusta en
hirveästi innostu, vaikka hyvin jaksavat sedät heilua. Yardbirds oli vaisuhko,
mutta kaksi muuta olivat mielestäni aivan huippuja.
Lista sai
keskiviikkona jatkoa. The Hollies esiintyi Finlandia-talossa. 60-lukulaiset
muistavat Holliesin tarttuvat melodiat ja heleän kolmiäänisen laulusoundin.
Maailmanluokan hittejä olivat mm. I´m alive, Bus Stop, I can´t
let go, Carrie Ann, Stop, stop, stop ja Sorry Suzanne.
Alkuperäisistä
jäsenistä oli vain kaksi jäljellä mutta soundi oli entinen. Laulu oli pääasia,
ei show. En ryhdy musiikkikriitikoksi, sillä siihen minulla ei ole
edellytyksiä, mutta vaikutelmani oli erittäin myönteinen. Esitys oli
kunnianhimoinen ja käsittääkseni erittäin vaativa, ei lainkaan mikään
teini-pop-tyyppinen, jollaiseksi alkuaikojen Hollies joskus leimattiin.
Salillinen varttuneessa iässä olevaa yleisöä riemastui esityksestä oikein
kunnolla, minä mukana. Klikkaamalla kuvan suuremmaksi näkee tarkemmin, millaista ikäluokkaa nykyinen rock-yleisö on.
Liitän
tähän linkiksi YouTubesta löytyneen kappaleen He Ain´t Heavy, He is My Brother .
Se oli minulle yksi varhaisimmista pop-elämyksistä, jonka sanoitus aiheutti
ihan oikeasti liikutuksen tunteita ja johdatteli ymmärtämään maailman asioita
uudesta näkökulmasta.
http://www.youtube.com/watch?v=EYzfTdIZoP0
4 kommenttia:
Oikein veli todistaa. Tuon vanhan rokin lisäksi hytkäyttävät 50-60-luvun iskelmät, joita radiosta tulee Muistojen bulevardilla kuutena päivänä viikossa. Jostakin syystä nykyään ei tehdä enää hyviä instrumentaaleja, kuten esimerkiksi "Swinging Safari", "Silent Party", "Manhattan Spiritual" ja mitä niitä nyt oli mm. Bert Kaempfertin esittäminä.
Muuten olen sitä mieltä, että Edith Piaf on päästetty bulevardille kurlaamaan liian usein.
He Ain't Heavy. He's My Brother liikuttaa aina. Yleisö näyttää samalta kuin Tampereen filharmonian konserteissa, paitsi, että miehiä on enemmän.
Kuuntelen radiosta sunnuntaisin ihanan nostalgista Jake Nymanin musiikkiohjelmaa.
Tampereella näytetään elokuva-arkiston (sillä on nykyään uusi nimi, jota en muista) sarjassa elokuva "A Hard day's night".
Sinulle on haaste blogissani
Samoja ohjelmia minäkin kuuntelen ja pidän kovasti kuulemastani. Mitä enemmän ikää on kertynyt, sitä enemmän olen alkanut pitää myös 50- - 60-luvun iskelmistä, Laila Kinnusesta ja muista. Ei sitä turhaan kulta-ajaksi kutsuta. Nuorena rokkijätkänä sitä ei kuitenkaan tullut ymmärtäneeksi.
Dessu
Lähetä kommentti