lauantai 20. syyskuuta 2014

Vanhan viehätys



On asioita, joissa en ole ollenkaan pysynyt ajan tasalla. Yksi sellainen on rock-musiikki.

Minun kultakauteni oli 1960-luku. 1970-luvulla oli vielä paljon hyvää, mutta sen jälkeen otteeni ja kiinnostukseni alan kehitykseen pikkuhiljaa hiipui. Viimeistään 1990-luvulla kiinnostus loppui kokonaan. Ei löytynyt mitään seuraamisen arvoista.

Kultakauden bändit ovat edelleen hyvässä muistissa ja levyt hyllyssä. Ylivoimainen ykkönen oli Beatles, mutta sen vanavedessä oli monta hienoa yhtyettä ja levyä. Palaan edelleen niiden kuunteluun sopivissa tilanteissa. Tiedän paljon ikäisiäni ihmisiä, joilla on samankaltainen kokemus. Se oli sukupolvikokemus, joka ei katoa sielusta.

Yllättävän monta kultakauden bändiä on edelleen toiminnassa. Minä olen pyrkinyt käymään niiden konserteissa, kun niitä on Suomeen tai Ruotsiin saapunut.

Tiedän, että monen mielestä on jotenkin säälittävää, kun ikämiehet yrittävät vielä rahastaa vuosikymmenten takaisella rock-maineella. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä olen havainnut, että moni bändi on aivan huippuvireessä. En ole nähnyt sellaista, minkä voisin tuomita rahastukseksi tai millään tavalla säälittäväksi. Alkuperäinen miehitys on kyllä kaikissa jonkin verran muuttunut mutta vanhaa kaartiakin on kaikissa jäljellä.

Olen parin viime vuoden aikana käynyt Procol Harumin, Rolling Stonesin, Jethro Tullin ja Yardbirdsin konsertissa. Stonesien näyttämöllisestä rock-kukkoilusta en hirveästi innostu, vaikka hyvin jaksavat sedät heilua. Yardbirds oli vaisuhko, mutta kaksi muuta olivat mielestäni aivan huippuja.

Lista sai keskiviikkona jatkoa. The Hollies esiintyi Finlandia-talossa. 60-lukulaiset muistavat Holliesin tarttuvat melodiat ja heleän kolmiäänisen laulusoundin. Maailmanluokan hittejä olivat mm. I´m alive, Bus Stop, I can´t let go, Carrie Ann, Stop, stop, stop ja Sorry Suzanne.



Alkuperäisistä jäsenistä oli vain kaksi jäljellä mutta soundi oli entinen. Laulu oli pääasia, ei show. En ryhdy musiikkikriitikoksi, sillä siihen minulla ei ole edellytyksiä, mutta vaikutelmani oli erittäin myönteinen. Esitys oli kunnianhimoinen ja käsittääkseni erittäin vaativa, ei lainkaan mikään teini-pop-tyyppinen, jollaiseksi alkuaikojen Hollies joskus leimattiin. Salillinen varttuneessa iässä olevaa yleisöä riemastui esityksestä oikein kunnolla, minä mukana. Klikkaamalla kuvan suuremmaksi näkee tarkemmin, millaista ikäluokkaa nykyinen rock-yleisö on.

Liitän tähän linkiksi YouTubesta löytyneen kappaleen  He Ain´t Heavy, He is My Brother . Se oli minulle yksi varhaisimmista pop-elämyksistä, jonka sanoitus aiheutti ihan oikeasti liikutuksen tunteita ja johdatteli ymmärtämään maailman asioita uudesta näkökulmasta.




http://www.youtube.com/watch?v=EYzfTdIZoP0 

4 kommenttia:

kariav kirjoitti...

Oikein veli todistaa. Tuon vanhan rokin lisäksi hytkäyttävät 50-60-luvun iskelmät, joita radiosta tulee Muistojen bulevardilla kuutena päivänä viikossa. Jostakin syystä nykyään ei tehdä enää hyviä instrumentaaleja, kuten esimerkiksi "Swinging Safari", "Silent Party", "Manhattan Spiritual" ja mitä niitä nyt oli mm. Bert Kaempfertin esittäminä.

Muuten olen sitä mieltä, että Edith Piaf on päästetty bulevardille kurlaamaan liian usein.

Heidi kirjoitti...

He Ain't Heavy. He's My Brother liikuttaa aina. Yleisö näyttää samalta kuin Tampereen filharmonian konserteissa, paitsi, että miehiä on enemmän.

Kuuntelen radiosta sunnuntaisin ihanan nostalgista Jake Nymanin musiikkiohjelmaa.

Tampereella näytetään elokuva-arkiston (sillä on nykyään uusi nimi, jota en muista) sarjassa elokuva "A Hard day's night".

Heidi kirjoitti...

Sinulle on haaste blogissani

Roope Dessutom kirjoitti...

Samoja ohjelmia minäkin kuuntelen ja pidän kovasti kuulemastani. Mitä enemmän ikää on kertynyt, sitä enemmän olen alkanut pitää myös 50- - 60-luvun iskelmistä, Laila Kinnusesta ja muista. Ei sitä turhaan kulta-ajaksi kutsuta. Nuorena rokkijätkänä sitä ei kuitenkaan tullut ymmärtäneeksi.

Dessu



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...