maanantai 29. syyskuuta 2014

Hyviäkin uutisia



Koulujen liikuntatunteja aiotaan uudistaa. Opetussuunnitelmaa puuhataan siihen suuntaan, että että "koululaiset saadaan rakastumaan liikuntaan niin että myönteinen asenne liikkumiseen säilyisi läpi elämän".

Yllättävä idea. Ainakin minun henkilökohtaisessa historiassani asia on mennyt täsmälleen päin vastoin. Koulun liikuntatunneilla sain pysyvän vastenmielisyyden kaikkeen, mikä urheilulta pikkuisenkin haiskahtaa.

Kansakoulu vielä sujui, se oli enimmäkseen leikkiliikuntaa. Mutta oppikoulussa opettajaksi tuli sellainen herra, joka aiheutti meille vähemmän liikunnallisille pojille pysyvän kammon. Kun ei pärjännyt kilpailussa, sai tuntea olevansa huonompaa kastia. Touhu oli sotilaallista. Salissa marssittiin ympyrää uimahousut jalassa ja sitten tehtiin kyykkyhyppyjä, kääpiökävelyjä. Kun piti tehdä etunojapunnerruksia, leuanvetoja, pukkihyppelyjä ja monenlaisia akrobatialta tuntuvia temppuja, homma muuttui mahdottomaksi, ja opettaja piti huolen, että pukin päälle mahalleen mätkähtäneet joutuivat yrittämään uudestaan ja uudestaan muiden seuratessa vieressä, kuinka käy.

Ulkona urheilukentällä piti jo verryttelyvaiheessa juosta itsensä kuoleman rajamaille. Sitten valittiin pelijoukkueet. Suunnilleen puolet pojista osasi pelata, loput jäivät harminaiheuttajiksi seisoskelemaan kuka mihinkin kohtaan pelikenttää.

Se mitä olen urheilua oppinut, on tapahtunut muualla kuin koulussa. Hiihtämään opin ihan itsekseni (perinteisellä tyylillä!). Seiväshyppyä harjoittelimme pihan poikien kanssa, samoin keihäänheittoa. Innoittajina olivat 60-luvun alun suomalaiset menestyjät Pentti Nikula ja Pauli Nevala. Kävelyn olen ottanut aikuisena ohjelmaan. Olen vuosikymmenet kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan. Kesämökillä työnnämme pari kertaa kesässä kuulaa kylän äijien kanssa saunomisen jäähdyttelytauolla, mutta sitä ei lasketa, sillä dopingilla on osuutta asiaan.

Nyt uuden opetussuunnitelman laadinnassa on oivallettu jotain hyvin olennaista:  "Liikuntaa ei pidä opettaa liikunnallisesti lahjakkaimpien ehdoilla, eikä myöskään urheilulajien ehdoilla."

"Liikuntatunneilla koettu pätevyys lisää intoa myös vapaa-ajalla. Urheilulajin osaamiseen ja kilpailussa pärjäämiseen perustuvat tunnit eivät ole koskaan kyenneet tarjoamaan positiivisia, liikunnan harrastamiseen rohkaisevia, kokemuksia kaikille oppilaille. Kilpailussa voittaja on tyytyväinen, mutta häviäjien motivaatio saattaa ottaa taka-askelia."

Oikein. Harmi ettei koske enää minua.




2 kommenttia:

Sari KS kirjoitti...

Peruskoulussa minulla oli liikunta numero 7 tai 8. Osallistuin vaikka olin huono liikunnassa. Eräs tyttö, sai 10, vaikka lintsasi paljon liikunnasta. Hän harrasti luistelua ja se oli myös opettajan tyttären harrastus.
Kun aloin opiskelemaan, sain liikunnasta 5, asteikolla 1-5. Osallistuin ja kokeilin, vaikka en ollut hyvä.

Mielestäni liikuntaa ei voi arvostella numerolla, vaan hyväksytty tai hylätty sekä kirjallinen selvitys oppilaan liikunta tunneista.

Liikunta on tärkeää, mutta pitäisi huomioida jokaisen oppilaan mielenkiinto. Näin kaikki oppilaat, saisivat kokea kivan liikuntatunnin, edes kerran.

Merja kirjoitti...

Onkohan kenelläkään positiivisia muistoja kansakoulun liikunnasta? Ei ainakaan minulla - tarpeetonta edes mennä yksityiskohtiin. Ensin olin liian huono ja sittemmin kapinallinen. Silti minusta tuli vanhemmiten innokas liikunnan harrastaja, kun sain valita itse lajit, joissa ei kilpailla eikä vertailla.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...