keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Melkein turhaa



Joskus sitä saa kunniaa ja arvostusta aivan yllättävistä asioista. Niin kuin minä viime kesänä maalla.

Kesäkotini naapurilta kuoli äiti, melkein satavuotias vanhaemäntä, joka viimeiseen asti jaksoi hoitaa talouttaan yksin eikä suostunut lähtemään palvelutaloon. Loppu tuli sitten yöllä nukkuessa, ilman ennakkovaroitusta.

Piti laatia kuolinilmoitus paikallislehteen, ja siihen tarvittiin runonpätkä, niin kuin tapa vaatii. Virsikirjasta niitä olisi löytynyt, mutta sen paremmin vainaja kuin jälkeläisetkään eivät olleet uskonnollisuuteen erityisemmin taipuvaisia, etsittiin jotain muuta.

Runokirjoja ei kuitenkaan insinööriperheen kirjahyllystä löytynyt. Isäntä tiesi, että minulla oli huone täynnä kirjoja ja kysyi iltaa istuttaessa, sattuisiko olemaan mitään juhlallisia runoja. Rouva muisteli jotain hienoa värssyä, jossa äidit näkevät jumalan.

Totta hitossa minä sen runon tiesin. Ei siihen kirjaa tarvittu vaan sanelin runon ulkomuistista. Runoilijan nimenkin osasin mainita.

Varmaankin taas maine kasvoi. On se outo tyyppi se rantatorpan maisteri: on opetellut runoja ulkoa mutta mitään hyödyllistä se ei osaa. Tarvitsi apua ruohonleikkurinsa käynnistämiseen, kun sytytystulpan johto oli irti. Eikä osannut vaihtaa polkupyörän rengasta.

-  -  - 

Ei siitä kovin kauaa ole, kun Suomessakin ihan vakavasti uskottiin, että menestyvän ihmisen tulee tuntea taiteitakin. Nykyään ajatus taitaa monen mielestä olla aika koominen. Turhaa humanistien haihattelua. Korkeakoulumaailmassa taideopiskelijat taitavat olla jo naurun aihe, joiden opiskelujen sisällöistä kaupan ja tekniikan opiskelijat kertovat hupaisia anekdootteja. 

Mutta kerran elämässä saattaa osua kohdalle sellainenkin tilanne, jossa jopa runojen ulkoa osaamisesta on oikeasti hyötyä.



Lauri Viita: Alfhild






3 kommenttia:

Heidi kirjoitti...

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka osaavat runoja ulkoa.

Lääketieteenkin alalla professorit olivat aikoinaan laaja-alaisesti sivistyneitä, tuskin enää. Tieteen edistyminen on niin hektistä, että pärjätäkseen on käytettävä kaikki aika oman alan seuraamiseen. Vahinko.

On harmi, että tuntee liikaa oman alan ihmisiä, mitä sitten tekee kun pitää kiinnittää lamppu kattoon tai puhdistaa viemäri.

Entinen pomoni, jota arvostan kovin tuntee kuvataiteita, musiikkia ja kirjallisuutta laajasti. Ihailin aina hänen kykyään puheessa siteerata ulkoa jotain sopivaa runoa, kunnes minulle hiljattain selvisi, että hänellä oli noita runoja pikkutakin taskussa muistilapuilla. No hyvä kuitenkin. Ei sitä sopivaa runoakaan löydy, jos ei tunne runoutta.

Sari KS kirjoitti...

Tyttäreni oli 5 v ja odottelimme lentoa Lontooseen. Yht äkkiä hän lausui Eino Leinon runon "Ukkospilvi". Yksi n 50 v nainen kysyi, onko runo lasten kirjasta. Tyttäreni tuumasi " no ei, vaan ihan Eino Leinoa".

Roope Dessutom kirjoitti...

Kyllä tuollainen pomon pikkulapputekniikka on aivan kelvollinen ja hyväksyttävä. Kyllä minäkin kaikenlaista siteeraamiseen kelpaavaa kirjoittelen kaiken aikaa muistiin. Ei se muuten onnistu, muisti hukkaa harmillisen helposti hienotkin ideat.

Leino on yksi parhaista siteerattavista. Hienoa, että lapsikin on päässyt siinä alkuun. Ja Viidalla on paljon noita vastaansanomattomia aforismeja.

Dessu



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...