Runoilija
Juhani Siljo (1888 - 1918) kirjoitti, että huumori ja uskonnollisuus ovat
samasta juuresta lähteviä kaksosia, samasta jumallahjasta lähteviä eri
vivahduksia. Olen joskus miettinyt Siljon ajatusta mutta en ole sitä
tavoittanut. Minusta uskonnollisuus on kovin totista touhua, eikä Siljoa voi
pitää minkään sortin rienaajana, joka olisi ironian keinoin asiansa ilmaissut.
Sen sijaan
ymmärrän ja hyväksyn Siljon kirjoituksen jatkon, jonka mukaan huumori
elävöittää silmää ja tekee älyllisen terävyyden joustavaksi.
Katselin
juuri televisiosta Ruotsin valtiopäivävaalien tuloslaskentaa. Kovin totista
touhua sekin, ei mitenkään poikennut suomalaisesta vaalistudiosta. No, mehän
pidämme ruotsalaisia yleisesti aika tylsänä väkenä kaikessa muodollisuudessaan
ja asiallisuudessaan.
Mitenkähän
lienee? Siinä missä reippaat ja itsevarmat ruotsalaiset menestyvät maailmalla
popmusiikissa ja joukkueurheilussa, me
suomalaiset satsaamme mykkään elämäntuskaan, syvälliseen luontosuhteeseen ja
totiseen tangoon.
Ja
eukonkantoon.
Minun
kesänaapurini lähti katsomaan eukonkannon maailmanmestaruuskisoja ja pyysi
minua mukaan. En lähtenyt. Oli muka muita kiireitä.
Eukonkanto
on savolaistyyppistä hauskanpitoa, maalaishuumoria, nuorekasta rehvakkuutta,
jossa ei ole hitustakaan ilkeyttä tai ivaa. Junttihuumoriksikin sitä voi sanoa.
Onnistuisikohan Siljo näkemään sen uskonnollisuuden kaksoissisaruksena? Entä
muurahaispesässä paljaalla pyllyllä istumisen? Vai olisikohan ollut niin, että
Siljo tarkoitti arkkityyppistä kertomusta ´jumalan hullusta`?
Kirjailija
Merete Mazzarella kirjoittaa, että "alakulo on keski-ikäisen voimaa".
Lisäisin tähän, että näin on keski-ikäisyydestä alkaen. Alakuloisuus on
mielestäni huumorin laji. Siinä on vain arkipäiväistetty nuorempana eletty mellastavampi
elämänkokemus.
En lähtisi
katsomaan eukonkantoa, saati sitten kantamaan. Pyllyni ei kestäisi
muurahaispesässä istumista. Silti luulen että osaan välillä hymyillä, ehkä
vähän vinosti. Kuvassa on postimerkkejä suomalaisesta huumorista. On se aika omintakeista.
3 kommenttia:
Pidän tuosta Mazzarellan ajatuksesta. Ottakaamme alakuloisuus voimaksemme. Kun aurinko lakkaa paistamasta niin voi täysillä heittäytä melankoliseksi.
Työtä voin tehdä terveydekseni, ja millaista tahansa, välittämättä suuria sen tuloksista, sen suomista eduista. Mutta jos saan synnytetyksi yhden ikuisen runon, niin elämäni vaiva on korvattu. Silloin tulee kaikella työlläni olemaan välillinen tarkoituksensa, ja elämälläni on positiivinen tulos, tulos, joka ei vaadi liikaa tilaa maailmojen ja aikojen kaikkeudessa, mutta hiljaisesti ja ylpeästi kantaa ajasta aikaan näkyvissä kohtaloani, joka on yhden täysin onnellisen hetkensä takia
poikkeuksellinen ihmiskohtaloitten joukossa.
Juhani Siljo
Emme ole surkeita me melankoliset suomalaiset, eivät savolaishumoristitkaan. On valtava määrä ikuisia runojakin. On syvämietteinen sielu. Melankolisuus olkoon ilomme!
Dessu
Lähetä kommentti