Koulujen
liikuntatunteja aiotaan uudistaa. Opetussuunnitelmaa puuhataan siihen suuntaan,
että että "koululaiset saadaan rakastumaan liikuntaan niin että myönteinen
asenne liikkumiseen säilyisi läpi elämän".
Yllättävä
idea. Ainakin minun henkilökohtaisessa historiassani asia on mennyt täsmälleen
päin vastoin. Koulun liikuntatunneilla sain pysyvän vastenmielisyyden kaikkeen,
mikä urheilulta pikkuisenkin haiskahtaa.
Kansakoulu
vielä sujui, se oli enimmäkseen leikkiliikuntaa. Mutta oppikoulussa opettajaksi
tuli sellainen herra, joka aiheutti meille vähemmän liikunnallisille pojille
pysyvän kammon. Kun ei pärjännyt kilpailussa, sai tuntea olevansa huonompaa
kastia. Touhu oli sotilaallista. Salissa marssittiin ympyrää uimahousut jalassa
ja sitten tehtiin kyykkyhyppyjä, kääpiökävelyjä. Kun piti tehdä
etunojapunnerruksia, leuanvetoja, pukkihyppelyjä ja monenlaisia akrobatialta
tuntuvia temppuja, homma muuttui mahdottomaksi, ja opettaja piti huolen, että
pukin päälle mahalleen mätkähtäneet joutuivat yrittämään uudestaan ja uudestaan
muiden seuratessa vieressä, kuinka käy.
Ulkona
urheilukentällä piti jo verryttelyvaiheessa juosta itsensä kuoleman rajamaille.
Sitten valittiin pelijoukkueet. Suunnilleen puolet pojista osasi pelata, loput
jäivät harminaiheuttajiksi seisoskelemaan kuka mihinkin kohtaan pelikenttää.
Se
mitä olen urheilua oppinut, on tapahtunut muualla kuin koulussa. Hiihtämään
opin ihan itsekseni (perinteisellä tyylillä!). Seiväshyppyä harjoittelimme
pihan poikien kanssa, samoin keihäänheittoa. Innoittajina olivat 60-luvun alun
suomalaiset menestyjät Pentti Nikula ja Pauli Nevala. Kävelyn olen ottanut
aikuisena ohjelmaan. Olen vuosikymmenet kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan.
Kesämökillä työnnämme pari kertaa kesässä kuulaa kylän äijien kanssa saunomisen
jäähdyttelytauolla, mutta sitä ei lasketa, sillä dopingilla on osuutta asiaan.
Nyt
uuden opetussuunnitelman laadinnassa on oivallettu jotain hyvin
olennaista: "Liikuntaa ei pidä
opettaa liikunnallisesti lahjakkaimpien ehdoilla, eikä myöskään urheilulajien
ehdoilla."
"Liikuntatunneilla
koettu pätevyys lisää intoa myös vapaa-ajalla. Urheilulajin osaamiseen ja
kilpailussa pärjäämiseen perustuvat tunnit eivät ole koskaan kyenneet
tarjoamaan positiivisia, liikunnan harrastamiseen rohkaisevia, kokemuksia
kaikille oppilaille. Kilpailussa voittaja on tyytyväinen, mutta häviäjien
motivaatio saattaa ottaa taka-askelia."
Oikein.
Harmi ettei koske enää minua.
2 kommenttia:
Peruskoulussa minulla oli liikunta numero 7 tai 8. Osallistuin vaikka olin huono liikunnassa. Eräs tyttö, sai 10, vaikka lintsasi paljon liikunnasta. Hän harrasti luistelua ja se oli myös opettajan tyttären harrastus.
Kun aloin opiskelemaan, sain liikunnasta 5, asteikolla 1-5. Osallistuin ja kokeilin, vaikka en ollut hyvä.
Mielestäni liikuntaa ei voi arvostella numerolla, vaan hyväksytty tai hylätty sekä kirjallinen selvitys oppilaan liikunta tunneista.
Liikunta on tärkeää, mutta pitäisi huomioida jokaisen oppilaan mielenkiinto. Näin kaikki oppilaat, saisivat kokea kivan liikuntatunnin, edes kerran.
Onkohan kenelläkään positiivisia muistoja kansakoulun liikunnasta? Ei ainakaan minulla - tarpeetonta edes mennä yksityiskohtiin. Ensin olin liian huono ja sittemmin kapinallinen. Silti minusta tuli vanhemmiten innokas liikunnan harrastaja, kun sain valita itse lajit, joissa ei kilpailla eikä vertailla.
Lähetä kommentti