tiistai 17. tammikuuta 2012

Paha kieli

On kiusallista kun joutuu huomauttamaan toiselle ihmiselle hänen tekemästään virheestä.

Juuri niin olen kuitenkin joutunut tänään tekemään. Vieläpä varsin arvovaltaisille englantilaiselle kollegalleni, joka on kirjoittamassa virka-alaamme liittyvää artikkelia. Siihen on tulossa myös viittauksia Suomeen ja siinä yhteydessä mainitaan kolme suomalaista henkilöä nimeltä.

Tänään sain tekstiluonnoksen lausuntoa varten luettavakseni. Huomasin, että yksikään kolmesta suomalaisnimestä ei ollut oikein kirjoitettu. Kyse ei edes ollut mistään ä:n ja ö:n yläpilkkujen puuttumisesta vaan oikein kunnolla sekaisin menneestä kirjainjonosta. Ja minä kun olin taatusti lähettänyt hänelle huolellisesti oikein kirjoitetun mallin juuri tätä käyttöä varten.

Tässäpä nyt sitten jouduin huomauttelemaan, että et tainnut olla aivan huolellinen. Pohdittavaksi jäi, onnistuinko olemaan riittävän hienotunteinen ja kätkemään kiusallisen yksityiskohdan monien kehujen sekaan johonkin loppupuolen sivulauseeseen.

Kaikkiahan me toki tiedämme, että kielemme on vaikea ja omituisen kuuloinen ja näköinen. Mutta kuinka vaikea? Sanat ovat pitkiä, niissä on omituisia kaksoisvokaaleita ja - konsonantteja. Niin näissä väärin kirjoitetuissa nimissäkin.

Parhaan tuntemani todisteen Suomen kielen mahdottomuudesta antoi aikanaan amerikkalainen rikoskirjailija Raymond Chandler. Siteeraan tässä hänen kirjettään kustantajalle vuodelta 1954. (Tekstin suomentajaa en valitettavasti ole tullut merkinneeksi muistiin.) 


Parahin Roger:
Ennen kuin ryhdyn vastaamaan lukuisiin asioihin mainiossa kirjeessäsi, pari kolme asiaa jotka pelkään muuten unohtavani. 


1. Säästä Herran tähden väeltäsi se vaiva että lähettäisivät minulle 8 kappaletta suomennettua kirjaa. Neljä riittää mainiosti. Vaimoni haluaa yhden (hän säilyttää yhden kappaleen kaikista töistäni jotka koskaan on julkaistu, jopa roskalehdissä painetuista jutuista), itselläni pidän yhden ns. arkistokappaleen ja ainahan voi sattua, että tässä maailmassa tapaa jonkun, joka haluaisi kirjan suomeksi. 


Suomalaiset tekevät hyvää jälkeä, mutta Jeesus mikä kieli! Siinä on kaikki väärinpäin. Aikoinaan kuvittelin tulevani vertailevaksi kielitieteilijäksi (epäilemättä pelkkää nuoruuden haihattelua) ja tutustuin pintapuolisesti sellaisiin kieliin kuten nykykreikkaan (siinä vasta rappeutunut kieli - se vain muistuttaa kreikkaa, mutta rikkaus ja monimuotoisuus on kadonnut, kaikki sävyt, koko kielen viehätys), armeniaan, unkariin, puhumattakaan itsestäänselvistä kuten romaanisista kielistä tai germaanisesta kieliryhmästä. Minulla oli jopa vuoteeni vieressä seinällä taulu jossa oli mandariinin- kiinan 214 keskeistä ideogrammia kun asuin Pension Naijolletissa, 27 Boulevard St. Michel, au einquieme. 


Mutta suomi. Helvetti, sehän on pahempaa kuin mikään muu kieli.


Kirjoituksesta kaikuu syvällinen perehtyneisyys.

Viereinen kuva on amerikkalaisen Oscar-palkitun elokuvan ”Farmarin tytär” (The Farmer´s Daughter, ohj. H. C. Potter 1947) alkuteksteistä. Se liittyy kirjoitukseni aiheeseen sillä tavalla, että elokuva perustuu Hella Wuolijoen näytelmään / elokuvaan nimeltä ”Juurakon Hulda”. Wuolijoki julkaisi sen usein käyttämällään pseudonyymillä, joka oli Juhani Tervapää.

Katsokaapa, kuinka amerikkalainen tekstinkirjoittaja kirjoitti tämän suomenkielisen nimen elokuvan alkuun. Ei sielläkään oltu aivan huolellisia. Kuvan saa klicsauttamalla suuremmaksi.

1 kommentti:

Kari Rydman kirjoitti...

Jossain tapauksessa tuollaiseen saattaa liittyä tietty ylimielisyys jotain mitätöntä kurjaa kielenretaletta kohtaan.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...