Harvinaista herkkua

Sihteerini neiti B, joka on moderni ja ennakkoluuloton ihminen, yllätti taas tänään. Hän on julistanut pitävänsä minut ajan tasalla estämällä minua taantumasta muinaismuistoksi. Tänään sitä julistusta taas toteutettiin.

Meidän piti sopia erään työprojektin aikataulusta, ja hän vaatimalla vaati, että emme käy neuvottelua toimistossa vaan menemme ulos neuvottelemaan.

Minä ensin lievästi vastustelin, kun epäilin, että hän haluaa vähintäänkin Savoyhin, mutta hän vakuutti pitäytyvänsä edullisessa paikassa. Niinpä hän talutti minut Sokoksen alakerrassa sijaitsevaan hampurilaisbaariin. 

Kaiken lisäksi hän jalomielisesti lupasi tarjota, kunhan minä puolestani maksan laskun. Mitäpä muuta voin kuin suostua. 

Baarissa hän kantoi eteeni tarjottimellisen kerroshampurilaista, ranskanperunaa, Coca-colaa, kahvia, pehmisjäätelöä ja servettejä. Siinä sitten istuimme korkealla jakkaralla ikkunapöydässä ja kävimme asiallisen työneuvottelun.

Minun täytyy myöntää, että tällaista ruokaa en ole nauttinut vuosikymmeniin. Mutta ei se pahaa ollut, epäkäytännöllistä kylläkin. Servettejä kului, kun majoneesit tai mitkä lie tarttuivat partaan ja sormiin. En oikein hallinnut tekniikkaa.

Tunsin olevani vähän niin kuin kielletyissä puuhissa. Varmaan jotenkin samanlaiselta kuin muinaisilla neuvostoliittolaisilla kun he saivat länsituristeilta purukumia tai sukkahousuja. Lääkärilleni en tästä mainitse.

Mieleen muistui myös vanha tarina hampaasta, joka pistettiin yöksi Coca-cola-lasiin. Aamulla hammas oli kadonnut. Tällä tarinalla peloteltiin lapsia silloin, kun juoma oli uusi. Lienee liioittelua.

Mutta nyt olen ajan tasalla enkä vähään aikaan taannu muinaismuistoksi. Se tieto antaa uutta ryhtiä ja itsetuntoa. Työprojektikin tuli siinä sivussa suunnitelluksi. Tehtäväni on valmistaa eräs tekstikokoelma julkaisukuntoon helmikuun loppuun mennessä, ja sihteerini avustaa siinä. Työ pitää minut kiireisenä virka-ajan ulkopuolella, joten blogiaktiivisuuteni laimenee joksikin ajaksi.

Arkalasta kotoisin

Television säämiehen ennustus alkavalle viikolle oli ikävää kuultavaa, vaikkei hän presidentinvaaleista sanonut sanaakaan. Säämies antoi lisäksi luotettavan vaikutelman itsestään, joten hänen puheisiinsa on syytä suhtautua vakavasti. Edessä ovat taas totiset paikat.

Niinpä laskeuduin viisi kerrosta alaspäin ja menin kellarikomerooni ja avasin siellä sijaitsevan pahvilaatikon, jossa lukee ”Talvi”. Sieltä toivon tulevan pelastuksen. 

Talvikengät, villasukat, korvaläpät, lapaset, kaulaliina, pipo. Siinä turvavarusteet. Talvitakki ei ole kellarissa ollutkaan, ja se on jo ollut käytössä muutaman viikon. Talvitakin irtohuppu oli hukassa mutta löytyi nyt ja tuli kiinnitetyksi neppareilla paikalleen.

Näillä luulisi pärjäävän. Äärimmäisen hädän hetkellä pitää lisäksi valmistautua ottamaan käyttöön pitkät kalsarit. Sellaiset löytyvät muistaakseni pyjamahyllyltä. Täytyy tarkistaa.

Työmatkat kävelen edelleen, ettei pakkanen käy liian kireäksi. Sitten käytän raitiovaunua. Oma auto on jo siirretty talviteloille erään vantaalaisen kaverin takapihalle. Akun johdot on irrotettu. Töölöntorin lähettyvillä ei ole saatavissa parkkipaikkaa. Auto jäisi johonkin kadunvarteen ja sille kävisi aura-autojen vuoksi kuin kuvan autolle - joka ei ole minun Toyota Yarikseni, kuten tarkkasilmäinen autojen tuntija ehkä lumen peittämistä muodoista huomaa.

Lohtua säätilan aiheuttamaan kauhukuvaan tuottaa tieto, että Vappuun ei ole enää kuin kolme kuukautta. Siihen mennessä pakkasten luulisi loppuvan, mikäli hyvin käy. Piti oikein palauttaa mieleen, miten vastaavasta tilanteesta viime talvena selvisin. Sieltä löytyi suloinen ja toiveikkuutta herättävä kuva. Se löytyy täältä .

Reippaalla asenteella tästä selvitään - ainakin ne selviävät jotka ovat reippaita. Minulle tuli jo lapsena mielikuva, että en ole kovin reipas. Syy mielikuvaan taisi syntyä siitä, kun kaverini Veijo hyppäsi kerran aikaisin keväällä laiturilta järveen jäähileiden sekaan uimaan. Katsomassa olleet sedät kehuivat, että kyllä tuo Veijo sitten on reipas poika.

Minä en hypännyt eikä minua kehuttu.

Kirjallisia syntejä

Itella toi kirjeen Helsingin kaupunginkirjastolta. Siinä pyydettiin palauttamaan myöhässä oleva kirja. En ollenkaan muistanut lainanneeni Esko Valtaojan kirjaa nimeltä Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen.

Penkominen kesti mutta tuotti tuloksen. Kirja löytyi. Se sijaitsi hyllyssäni mutta sen päälle oli sijoittunut Aku Ankan parhaita -sarjan osa XLIII nimeltä Lentävä matto. Saman alan teoksia molemmat, mutta Valtaojan kirja oli kapeampana jäänyt leveämmän alle näkymättömiin ja unohtunut sinne.

Tämäpä noloa. Ensimmäistä kertaa minua muistutetaan lainakirjan palauttamisesta, enkä ole edes lukenut lainaamaani kirjaa, en edes aloittanut. Sakko on siis tulossa, ei suuri mutta kuitenkin. Pedanttina luonteena olen varjeltunut kaikenlaisilta sakoilta iät ajat. Viimeksi muistelen saaneeni parkkisakon, mutta se oli kyllä edellisellä vuosituhannella. Se tapahtui Tampereella Salhojankadun pubin lähellä.

Sitten on kyllä vielä yksi nolo juttu, jonka taidan tässä tunnustaa…

Minulla on hyllyssäni yksi kirja, jonka olen lainannut joskus vuonna 1968 tai 69. Sitäkään en ole vielä lukenut.

Lukion äidinkielenopettajani Erkki V. jakeli meille kirjoja, joista piti valmistaa esitelmä. Minulle hän työnsi Artturi Järviluoman kirjoittaman näytelmän nimeltä Pohjalaisia.

En koskaan pitänyt siitä kirjasta esitelmää. Sain vaihdetuksi aiheen. Tilalle sain Johannes Linnankosken Pakolaiset. Mutta Järviluoman kirjaa en tullut palauttaneeksi. Siitä ei muistaakseni tehty mitään merkintää mihinkään lainausrekisteriin. 

Kouluvuodet loppuivat aikanaan, mutta kirja jäi minulle ja on seurannut minua vaellusvuoteni ja on nyt aakkosellisessa paikassaan Arvid Järnefeltin ja Jörö-Jukan välissä Töölöntorin asuntoni kirjahyllyssä. Joskus harvakseltaan kuten tänään asia juolahtaa mieleeni ja mietin, mitä minun pitäisi kirjalle tehdä. 

Pitäisikö minun ottaa Järviluoma mukaani, kun seuraavan kerran menen käymään Jyväskylässä ja painua nöyränä vanhan opinahjoni nykyisen rehtorin kansliaan, tunnustaa syntini ja anoa anteeksiantoa ja tarjoutua korvaamaan koululle aiheuttamani vuosikymmeniä kestänyt vahinko? 

Vai lähettäisinkö Järviluoman nimettömänä kirjekuoressa Jyväskylään enkä mitenkään paljastaisi itseäni. 

Vai enkö tekisi mitään, antaisin Järviluoman sijaita pysyvästi hyllyssäni Järnefeltin ja Jörö-Jukan välissä?

Vai lukisinko Järviluoman ensin?

Liberaali vai konservatiivi?

[eilinen sipulijuttu jatkuu]

Eilen kirjoitin poliittisesta ”eriseuralaisuudesta” joka leppyi yhteisen herkun ansiosta. Se herkku on sipuli, jota sain kesäkotini naapurilta ison kassillisen tuliaisiksi. Vänkäämisessä kohtasivat liberaali ja konservatiivi. Sama asetelma taitaa olla juuri nyt ajankohtainen muuallakin.

* * * 

Lapsuudenmuistoni on, että äitini inhosi sipulia, vaikka maalaistyttö olikin. Sipulia ei sopinut laittaa mihinkään ruokaan, ei murustakaan. Isälleni sipuli olisi kyllä kelvannut, mutta vaimo perheessä päättää. Niinpä minäkin jäin lapsena vaille kokemusta sipulin mausta. En osannut kaivata.

Ensitutustumiseni tuli joskus 16-vuotiaana. Oli maisteltu poikien kanssa kaljaa. Kiersimme yöllä nakkikioskin kautta kotiin. Kaverit tiesivät, että sipuli peittää hengityksen hajun. Kotiin saapuminen henki tuoksahtaen sisälsi katastrofin mahdollisuuden. Lihapiirakan väliin pyydettiin iso annos sipulisilppua. 

Tämäkin ekakerta jäi mieleeni elämyksenä, jota en ikinä unohda. Siitä hetkestä ymmärsin, että sipuli on herkkua. Minusta tuli Jyväskylän Kirkkopuiston laidalla sijaitsevan nakkikioskin viikonloppujen vakioasiakas.

Ensimmäinen tutustumiseni pizzaan tapahtui joskus 70-luvun alussa Tukholmassa. Lähelle Odenplania oli perustettu ravintola, joka erikoistui tähän eksoottiseen ruokaan. Sinne oli ainainen tungos.

Siinä ravintolassa sain kokea seuraavan ekakerran. En muista, minkä niminen pizza se ensimmäinen oli, mutta sen muistan, että siinä oli runsaasti valkosipulia. Siitä hetkestä ymmärsin, että valkosipuli se vasta herkkua onkin. 

Opiskeluvuosina minusta tuli melkein kasvissyöjä. Se ei ollut ideologia vaan käytännöllinen ratkaisu. Asuin opiskelijakommuunissa Kruununhaassa, ja yksi asukkaista oli kokkiopiskelija, joka johti ruokataloutta. Kasvisravinto osoittautui ammattilaisen tekemänä erinomaiseksi. Se sopi myös opiskelijan laihalle kukkarolle. Ehdottomia emme olleet - välillä teimme kokeiluja liharuokien puolelle, mutta ne jäivät vähiin.

Tältä kokilta opin paljon ruoanlaittotaitoja, ja eri sipulilajit olivat siinä kunnia-asemassa. Sitä olen jatkanut vuosikymmenet. 

En tiedä, onko sipulinhimoni peräisin sen puutteesta 16-vuotiaaksi asti. Ehkä on. Himo ei ole hellittänyt vuosien myötä. Lisään sipulia kaikkeen mihin voin. Valitsen usein ravintolassa ruokalajin tällä perusteella. 

Nyt kuitenkin vaara uhkaa. Olen ymmärtänyt, että sipulinkasvatuksen tulevaisuus suuntautuu geenimanipulaation suuntaan, jos amerikkalaiset aikeet toteutuvat. Uuden ajan sipuli tulee ennakkotietojen mukaan olemaan sellainen, että sen kuoriminen ja pilkkominen ei enää aiheuta kuorijalle kyyneleitä.

Sen verran konservatiivi minä olen, että tällaista uudistusta vastustan jyrkästi. Oikean sipulin tulee itkettää.

* * *  

Minulla on toinenkin samanlainen himon kohde. Se on ruisleipä. Sitäkin on ”uudistettu” huonoon suuntaan, tosin ei geenimanipulaation keinoin. Elanto teki aikoinaan parasta, mutta sitä ei enää ole. 

Kuvassa emme ole minä ja kesänaapurini, mutta vaikuttaa siltä, että samankaltaista poliittissävyistä näkemyseroa kuvan henkilöilläkin on. Ehkä tässä ovat 1960-luvun vastineet Haaviston ja Niinistön kannattajille? - (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Epäilyttävä helsinkiläinen vouhottaja

Kesänaapuri poikkesi Helsingin-reissullaan tervehtimässä. Hän on oikein mukava mies vaikka irvaileekin aina meitä helsinkiläisiä kummallisista vouhotuksista. Nytkin hän piti itsestään selvänä, että minä olen yksi niistä kelvottomista, jotka äänestivät Haaviston jatkoon. Hän kun tuntee minut ja omituiset kotkotukseni ja melkein 40 vuoden takaa. Osui kyllä oikeaan. Itse hän oli Väyrysen miehiä.

Tuliaisiksi hän toi ison kassillisen Längelmäveden rannalla kasvattamiaan sipuleita. Niiden maun suhteen mielipiteemme ja intohimomme osuvat paremmin yhteen. Sipuli-intonikin hän tuntee vuosikymmenien ajalta, joten hän on kohtuullisen vakuuttunut, että jopa helsinkiläiset vouhottajat ymmärtävät hyvän maun päälle.

Tuliaisten tuottama mielihyvä lievensi poliittista kiistaamme. Minä lepytin häntä vakuuttamalla, että voisinhan minä toki Väyrystäkin äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Väyrynen ja Soini. Hän taas lepytti minua vakuuttamalla, että voisi toki Haavistoa äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Haavisto ja se Essaja tai se Pidee.

Leppymisen rohkaisemana hän pyysi minua kuskiksi, kun hän itse on tottumaton ajamaan Helsingissä. Autonsa hän oli jättänyt olympiastadionin parkkipaikalle ja kävellyt siitä ylämäkeen Töölöntorille. Tavoite oli päästä autolla Jätkäsaaren satamaan ottamaan vastaan Tallinnan-reissulta palaavia sukulaisia.

Näin tapahtui. Ajoin Länsisatamaan ja takaisin ja vein matkalaiset vielä Hämeenlinnan moottoritien alkuun, josta heidän oli helppo lähteä jatkamaan matkaa kohti Pirkanmaata. Minä palasin Töölöön bussilla.

Sain Tallinnan-tuliaisiksi vielä ison suklaalevyn. En kehdannut kieltäytyä, mutta sitä en syö. Annan sen vaikka eteenpäin jollekin. Syy jyrkkään asenteeseeni ei ole mikään helsinkiläinen kotkotus eikä edes presidentinvaali. Lukija ymmärtää kielteisen asenteeni, jos viitsii kelata blogiani taaksepäin kaksi pykälää ja lukea sieltä postauksen nimeltä ”Kohtalaisen komea mies”. Sieelä on koko surkea totuus.

[sipulitarina jatkuu]

Kuolemansynti numero 5

Tein harkitsemattoman teon. Yleensä olen pidättyväinen, mutta mikä lie voima sai minut ahnehtimaan. 

Jo Danten Jumalainen näytelmä (La divina commedia) varoittelee ahneudesta. Seitsemän kuolemansynnin luettelossa se on numero 5. Ahnehtijoita odottaa Danten mukaan kamala tulevaisuus helvetin syövereissä.

Kohtuuteen vetoaminen on keskeinen osa yhteiskunnallista moraalia. Näyttää siltä, että sellaista moraalia ei ole. Ahneus on mm. kaatanut niskaamme finanssikriisin. Kaikki nämä laajaa huomiota herättäneet optioskandaalit, jättieläkkeet ja muut ylenpalttiset palkitsemiset ja räikeät saneerausohjelmat ja muut kahmitut edut näyttäytyvät ahneuden ilmenemismuotoina.

Auttaako ahneudentorjunnassa mikään? Johtava presidenttiehdokkaamme on vedonnut ahnehtijoiden omaantuntoon. Lakeja ja sanktioita sen sijaan ei ole luvassa.

Miksi kohtuuteen vetoaminen toimisi nyt, kun se ei ole koskaan ennenkään toiminut. Se on täyttä toiveajattelua. Tällaisesta ei selvitä sormea heristämällä. En usko, että ainakaan eräillä finanssialan suurmestareilla alkaisi omatunto kolkuttaa - varsinkaan kun eräät heistä näyttävät olevan johtavan presidenttiehdokkaan suurrahoittajia.

* * * 
Katselin tänään kaksi elokuvaa, molemmat komedioita, jota pidän äärimmäisen vaikeana lajina. Huippuonnistujia on vähän: mestariluokkaan kelpuutan vain Chaplinin, Jacques Tatin ja Buster Keatonin. Tatin ”Enoni on toista maata” tuli taas Yle-Teemalta. Se liittyy tämän kirjoituksen teemaan siltä osin, että siinä esitetään satiirinen näkemys rahakkaan nousukasmaisuuden ja vanhan hyvän ajan elämäntyylien yhteentörmäyksestä. 

Toinen elokuva oli monimutkaisempi mutta aiheeseeni silti aineksia antava. Joel ja Ethan Coen ovat tarkkailulistallani vahvasti tyrkyllä komedian mestariohjaajien joukkoon, eivät vielä perillä mutta nousussa. ”Fargo” kuvaa mustan komedian keinoin tunaroivaa autokauppiasta, joka ajautuu liemeen. Sotkujen syynä on vähäväkisen ihmisen suuri rahanhimo. Siitä syntyy draama, jota voi kuvata sanoilla ”jokamiehen Shakespearea”. Huippuhyvä ironia syntyy siitä, että suupaltti naispoliisi, joka on viimeisillään raskaana, hoitaa pienin keinoin tilanteen, jossa amerikkalaisilta miespuolisilta kollegoilta olisi kulunut suuri määrä luoteja. 

* * * 

Minun ahneuteni oli tällä kerralla aika pientä. Tulin Sokoksen alakerroksen ruokakaupasta. Käytävällä on pitkä rivi pelikoneita. Minulla oli kassalta kourassa yksi euro. Pistin sen ohi kulkiessani vapaana olevan pelikoneen nieluun ja painelin nappuloita. Kone lähti pyörimään ja eikös tullut voitto. Viisi euroa.

Jos olisin ollut viisas, olisin lopettanut siihen. Mutta ahneus iski. Pelasin ne viisi euroa. Ei voittoja. Kaivoin harmissani lompakosta kourallisen kolikoita, ehkä kympin verran. Kaikki meni. Onkohan niille pelikoneille osuvaa suomenkielistä nimeä? Ruotsissa sellaisilla oli erinomaisen kuvaava nimi: ”enarmade banditer”.

Kyllä siinä menossa ahneus oli pontimena.

Kohtalaisen komea mies

Söin jouluna suklaata. Ei olisi pitänyt. Siitä saa finnejä.

Heti pyhien jälkeen ilmestyi finni poskeen. Oikein pulska ja punainen. Sitten ilmestyi kaksi finniä lisää, onneksi molemmat parran sekaan, josta ne eivät näy, vain tuntuvat. Sitten kasvoi yksi niskaan.

Mitä tämä tällainen on? Olenko palannut murrosikään?

Onhan minulla tietysti muutenkin teinin tavat, täytyy myöntää. Yökaudet räplään tietokonetta, aamulla nukun pitkään ja päivät olen enemmän tai vähemmän torkuksissa ja oikutteleva. 

Olenkohan edes koskaan tullut kunnolla aikuiseksi, sillä minulla on vielä kaksi viisaudenhammastakin puhkeamatta.
Toisaalta voin lohduttautua sillä, että optikko suositteli minulle viime kesänä silmälaseja, joista hän käytti nimitystä ”aikuisnäkölasit”. Ei siis mitkään teininäkölasit.

Mutta tämä finnitauti ei tunnu menevän ohi. Kuinka kauan suklaan vaikutus voi kestää? Koko loppuelämänkö? Tänään ilmestyi uusi lihava finni, entistä pahempaan paikkaan, keskelle otsaa.

Pisteliäs ja nuori sihteerini neiti B. sanoi kerran minun olevan ”kohtalaisen komea mies, ainakin nenästä ylöspäin”. En ole varma, mitä hän sillä tarkoitti. Ehkä sitä, että minulla on tukkaa tallella.

Mutta silloin kun hän kehuvan lausuntonsa antoi, minulla ei ollut finniä keskellä otsaa.

Nyt ryhdyn tutkimaan, löytyykö finnitautisille kuusikymppisille terapiaa tai vertaistukiryhmää.

Paha kieli

On kiusallista kun joutuu huomauttamaan toiselle ihmiselle hänen tekemästään virheestä.

Juuri niin olen kuitenkin joutunut tänään tekemään. Vieläpä varsin arvovaltaisille englantilaiselle kollegalleni, joka on kirjoittamassa virka-alaamme liittyvää artikkelia. Siihen on tulossa myös viittauksia Suomeen ja siinä yhteydessä mainitaan kolme suomalaista henkilöä nimeltä.

Tänään sain tekstiluonnoksen lausuntoa varten luettavakseni. Huomasin, että yksikään kolmesta suomalaisnimestä ei ollut oikein kirjoitettu. Kyse ei edes ollut mistään ä:n ja ö:n yläpilkkujen puuttumisesta vaan oikein kunnolla sekaisin menneestä kirjainjonosta. Ja minä kun olin taatusti lähettänyt hänelle huolellisesti oikein kirjoitetun mallin juuri tätä käyttöä varten.

Tässäpä nyt sitten jouduin huomauttelemaan, että et tainnut olla aivan huolellinen. Pohdittavaksi jäi, onnistuinko olemaan riittävän hienotunteinen ja kätkemään kiusallisen yksityiskohdan monien kehujen sekaan johonkin loppupuolen sivulauseeseen.

Kaikkiahan me toki tiedämme, että kielemme on vaikea ja omituisen kuuloinen ja näköinen. Mutta kuinka vaikea? Sanat ovat pitkiä, niissä on omituisia kaksoisvokaaleita ja - konsonantteja. Niin näissä väärin kirjoitetuissa nimissäkin.

Parhaan tuntemani todisteen Suomen kielen mahdottomuudesta antoi aikanaan amerikkalainen rikoskirjailija Raymond Chandler. Siteeraan tässä hänen kirjettään kustantajalle vuodelta 1954. (Tekstin suomentajaa en valitettavasti ole tullut merkinneeksi muistiin.) 

Parahin Roger:
Ennen kuin ryhdyn vastaamaan lukuisiin asioihin mainiossa kirjeessäsi, pari kolme asiaa jotka pelkään muuten unohtavani. 


1. Säästä Herran tähden väeltäsi se vaiva että lähettäisivät minulle 8 kappaletta suomennettua kirjaa. Neljä riittää mainiosti. Vaimoni haluaa yhden (hän säilyttää yhden kappaleen kaikista töistäni jotka koskaan on julkaistu, jopa roskalehdissä painetuista jutuista), itselläni pidän yhden ns. arkistokappaleen ja ainahan voi sattua, että tässä maailmassa tapaa jonkun, joka haluaisi kirjan suomeksi. 


Suomalaiset tekevät hyvää jälkeä, mutta Jeesus mikä kieli! Siinä on kaikki väärinpäin. Aikoinaan kuvittelin tulevani vertailevaksi kielitieteilijäksi (epäilemättä pelkkää nuoruuden haihattelua) ja tutustuin pintapuolisesti sellaisiin kieliin kuten nykykreikkaan (siinä vasta rappeutunut kieli - se vain muistuttaa kreikkaa, mutta rikkaus ja monimuotoisuus on kadonnut, kaikki sävyt, koko kielen viehätys), armeniaan, unkariin, puhumattakaan itsestäänselvistä kuten romaanisista kielistä tai germaanisesta kieliryhmästä. Minulla oli jopa vuoteeni vieressä seinällä taulu jossa oli mandariinin- kiinan 214 keskeistä ideogrammia kun asuin Pension Naijolletissa, 27 Boulevard St. Michel, au einquieme. 


Mutta suomi. Helvetti, sehän on pahempaa kuin mikään muu kieli.

Kirjoituksesta kaikuu syvällinen perehtyneisyys.

Viereinen kuva on amerikkalaisen Oscar-palkitun elokuvan ”Farmarin tytär” (The Farmer´s Daughter, ohj. H. C. Potter 1947) alkuteksteistä. Se liittyy kirjoitukseni aiheeseen sillä tavalla, että elokuva perustuu Hella Wuolijoen näytelmään / elokuvaan nimeltä ”Juurakon Hulda”. Wuolijoki julkaisi sen usein käyttämällään pseudonyymillä, joka oli Juhani Tervapää.

Katsokaapa, kuinka amerikkalainen tekstinkirjoittaja kirjoitti tämän suomenkielisen nimen elokuvan alkuun. Ei sielläkään oltu aivan huolellisia. Kuvan saa klicsauttamalla suuremmaksi.

Helsinkiläinen käyttäytymiskoodi

Jacques Tatin elokuvat aiheuttavat minussa aina suurta mielihyvää. Niitä on tullut YLE-Teeman sunnuntaiklassikoissa ja tulee vielä lisääkin.

Tatin päähenkilö monsieur Hulot lomaili tänään rannikolla. Hulot pyrkii olemaan tavallinen huomaamaton jokamies. Hän kumartelee kohteliaasti joka puolelle, yrittää olla huomaavainen herrasmies. Kuitenkin hän saa aikaan häslinkiä, ei osaa toimia oikein, kompuroi, tunaroi ja kiinnittää itseensä kiusallista huomiota. Siis aika lailla tuttu hahmo kaikille meille, jotka olemme joskus joutuneet kiusallisen huomion kohteeksi. Harva kai on sellaiselta välttynyt.

Hulot´n hahmo on tuttu. Miehellä on takki ja hattu, liian lyhyet housunlahkeet, piippu suussa, sateenvarjo kädessä. Hän koikkelehtii pitkillä kintuillaan, nostelee hattuaan, kompastelee. Hän häkeltyy helposti ja sählää yrittäessään olla avulias. Hänessä on jotakin hyvin melankolista.

* * * 
Herra Hulot tuli mieleeni viikolla katsellessani bussissa erästä kohtausta. Bussi 43 lähti Elielinaukiolta, se oli melkein täysi ja siihen nousi kuusikymppinen mies. Helsinkiläinen bussimentaliteetti oli hänelle selvästikin vierasta.
Mies tervehti sisään astuessaan kuuluvasti. Ei sellainen täällä kuulu tapoihin. Hän kyseli kuljettajalta bussin reittiä ja maksoi isolla setelillä. Bussin nytkähtässä liikkeelle hän oli kaatua, matkalaukku toisessa kädessä ja pitkä sateenvarjo kainalossa tönäisi yhtä matkustajaa. Bussin perällä oli aina vapaa istuin, aivan minun edessäni, joten kuulin puheet tarkasti.

Hän tuli ainoan vapaan paikan kohdalle, tutki matkalippuaan ja kysyi ikkunan puolella istuvalta naiselta, onko paikka vapaa, sopiiko siihen istua. Tässä vaiheessa ympärillä istuva nuoriso alkoi jo tirskua. Tuli vaikutelma, että mies huomasi sen ja häkeltyi ja yritti olla mahdollisimman tavallinen.

Istuttuaan hän otti lakin päästään, ojensi kätensä vieressä istuvalle naiselle ja esitteli itsensä. Sellainen on jo ennenkuulumatonta helsinkiläisessä bussissa. Me ympäröivät ihmiset seurasimme tapahtumaa intensiivisesti. Mielenkiintoa lisäsi se, että oudosti käyttäytyvä ei selvästikään ollut päihtynyt eikä muutenkaan mikään sekopää. Savon suunnan murre hänen puheessaan oli havaittavissa. - Terveisiä Iisalamesta!

Ympäröivä uteliaisuus hieman laantui, kun vieressä istuva nainen osasi tulla makaan keskusteluun. Yleinen käytöskoodihan on, että liikennevälineessä kontaktia yrittävän höpinöitä ei olla kuulevinaan, tuijotetaan vaan ulos ikkunasta. Tämä nainen kuitenkin vastasi, esitteli nimensä, kiitteli terveisistä ja vastaili kysymyksiin. - Mistäs työ ootta kotosin? - Mihinkäs työ ootta menossa? - Ossaattekos työ neuvvoo - - 

Minä jäin Prisman kohdalla pois bussista. Edessäni istuvat jatkoivat matkaa ja keskustelu oli vilkasta. Hyvin epähelsinkiläistä! 

* * * 
Jotenkin vaan bussikokemuksesta juolahti Herra Hulot mieleen, vaikka analogia ei olekaan kovin hyvä. 

Suosittelen seuraavaa Hulot- elokuvaa erityisesti niille, jotka eivät Tatia tunne. Elokuvassa ”Enoni on toista maata” Hulot joutuu kohtaamaan nykyajan kotkotuksia. Sunnuntaina klo 18 YLE-Teemalta. Eurooppalaista komediaa parhaimmillaan.

Porthanian pyöröovet

Kävin äskettäin eräässä tilaisuudessa Porthanian isossa luentosalissa. Siellä aina herää muistoja.

Samassa salissa, suunnilleen samalla paikallakin, istuin 40 vuotta sitten pääsykokeessa pyrkiessäni yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Kuva siitä salista ja omasta sijainnistani siellä jäi pysyväksi muistoksi mieleni syvimpiin sopukoihin. Silloin tuntui kuin olisi ollut kysymys suunnilleen elämän ja kuoleman jälkeen toiseksi vakavimmasta hetkestä.

Tulin hyväksytyksi. 

Olin jo pari viikkoa aikaisemmin ollut menossa pääsykokeeseen, sillä kerralla teologiseen. Olin kotona Jyväskylässä lukenutkin jonkin pääsykoekirjan. Teologista tiedekuntaa en ollut valinnut kohteekseni ollenkaan aatteellisista syistä vaan siksi, että sinne kuulemma pääsi helposti. Taktinen näkökulma hahmottui niin, että kun on sisään yliopistoon päässyt, sitten on helppo vaihtaa alaa mieleisekseen.

Yleisesti tunnetun väitteen mukaan teologisen tiedekunnan ovi avautui kaikille, jotka onnistuvat pääsemään Porthanian moderneista pyörivistä ovista sisään. Sen jälkeen loppuosa pääsykokeesta olisi leikintekoa.

Tässä yrityksessä minulle kävi huonosti. En selvinnyt pyöröovista, tarkemmin ilmaistuna en selvinnyt pääsykoeaamuna edes pyöröoville asti.

Olin saapunut junalla Jyväskylästä Helsinkiin pari päivää ennen pääsykoetta. Sain kortteerin erään tuttavan opiskelijakämpästä Domuksella. Pääsykoetta edeltävänä iltana menin Bottalle, ihan vaan hetkeksi pistäytymään.

Bottalla jouduin joron jäljille, jos nyt tätä sanaa voi käyttää kauniista Kaarinasta, johon Bottalla tutustuin. Teologisen tiedekunnan pääsykokeen alkaessa olin sikeässä unessa Kaarinan kämpillä jossain Kannelmäessä. Arvaa harmittiko.

Kuvassa Porthanian pyöröovet (suurenevat klikkaamalla).

Ilmari Turjan idea

Dessua ovat alkaneet hienokseltaan tympiä television alituiset vaaliohjelmat. Niitä on tullut jo monta viikkoa ja tahti varmaankin kiihtyy. Jopa hölynpölypainotteiset kaupalliset kanavat ovat innostuneet - mikä sinänsä on yllättävää ja arvostettavaa.

Liika on kuitenkin liikaa. Ohjelmien laatu ei aina ole hääppöinen. Kumma ettei mikään media ole keksinyt pistää koko ehdokasporukkaa BB-taloon asumaan. Siitäpä vasta saisi revityksi otsikoita.

Kaikkeen ehdokkaat suostuvatkin. Hesari on pistänyt ehdokkaat kävelemään kilpaa. Arvostukseni nousi kahta kilpailusta kieltäytynyttä (Lipponen, Soini) kohtaan, ei kuitenkaan niin paljon, että äänestäisin heitä. Jossain edellisissä vaaleissa ehdokkaat taisivat joutua vastaamaan intiimeihin kysymyksiin jossain parisuhdeohjelmassa ja hyppimään narua Speden speleissä, jos oikein muistan.

Dessu on omasta ehdokkaastaan päättänyt jo varsin aikaisessa vaiheessa. Isojen puolueiden vanhat herrat eivät ääntäni saa. Mielellään saisi taas olla nainen, mutta tällä kerralla toinen heistä ei tule kysymykseenkään ja toisen, sinänsä arvostettavan naisehdokkaan kokemus ei ole riittävän laaja-alainen. Ehdokkaallani pitää olla tähtäin tulevaisuudessa, visio tulevaisuuden ongelmien hallinnasta. Vain yksi ehdokkaista täyttää kriteerini, ulkopoliittisesti kokenutkin vielä. Hän näyttää jopa olevan vahvasti nousussa toiselle kierrokselle.

* * * 

Kun joululomalla laiskottelin muutaman päivän kesäasunnollani, luin vanhoja lehtiä. Yksi käteen osuneista oli Uusi Kuvalehti vuodelta 1961. Siinäkin odoteltiin presidentinvaaleja.

Päätoimittaja Ilmari Turja, Isonkyrön juureva äijä, oli saanut idean, jota hän esitteli pääkirjoituksessa. Näytelmän ”Särkelä itte” kirjoittanut aitosuomalainen lehtimies, jonka muotokuvan jokainen Kansallisteatterin kävijä löytää lämpiön seinältä, oli Kekkosen kavereita, mutta selvästi hän halusi antaa julkisen suunvuoron myös muille ehdokkaille, jotka olivat Rafael Paasio, Paavo Aitio ja Emil Skog. Olavi Honka oli myös alkuvaiheissa ehdolla, mutta hän luopui tunnetuista syistä.

Turjan idea toteutui. Siitä me nyt saamme ylenpalttisen liioittelevastii nauttia. 

Kuvassa on se Turjan pääkirjoitus. Sen saa klikkaamalla niin suureksi, että lukeminen onnistuu.

Laiskotteluterapiaa

Joulun hirmumyrsky oli raadellut kesäasuntoani. Sain asiasta viestin naapurin isännältä. Ei auttanut muu kuin lähteä Längelmävedelle katsomaan, vaikka kuinka Belgian-matkan jälkeen laiskotti.

Pääsin perille iltapimeällä. Taskulampun valossa vahingot eivät kovin pahoilta näyttäneet. Iso mänty oli kaatunut niin ovelasti, että sen latva oli vanhan päärakennuksen kuistilla. Räystäs oli nurkasta vääntynyt ja vesiränni irronnut. Latva tukki täysin mahdollisuuden päästä sisälle rakennukseen. 

Aikomukseni oli jäädä yöksi. Onneksi olin taas kerran ollut kaukaa viisas ja jättänyt myrskylyhdyn, lamppuöljyn ja sytyttimen helposti löydettävään ja kuivaan piiloon. Kun mökkiin en päässyt, piti lämmittää sauna. Kylpemisen jälkeen patja porstuasta lauteille ja makuupussi kaapista esiin. Käy se niinkin, vaikka vähän kapeaa oli. Eksoottinen kokemus.

Aamulla naapurin Tarmo tuli moottorisahan kanssa ja avasi väylän kuistille ja sisään mökkiin. Sähkö ihme kyllä toimi, syynä varmaankin se, että sähkön toimittaja oli se V:llä alkava ruotsalaisfirma eikä se suomalaisfirma, jonka päätoimiala on optioiden jakelu. Sain siis lamppuun valon ja patterin lämpiämään.

Mökillä ei talvella voi oikein tehdä mitään. Siinä vähän kuljeskelin pihalla ja seisoskelin ja katselin. Sitten antauduin laiskuudelle. Kävin tuvan sängylle selälleni ja annoin unen viedä. Herätessä ulkona oli taas pimeää. Kävin hakemassa vintiltä luettavaa. Olisi siellä kirjojakin, mutta tunnelmaan sopivat paremmin vanhat lehdet. Niitä siellä on vaikka kuinka paljon.

Luin Urheilun Kuva-aittoja vuodelta 1960. Niissä selostettiin Rooman olympiakisoja. Eugen Ekman voitti kultaa. Eeles Landström voitti pronssia, ja muutenkin meni hyvin.

Luin 60-luvun puolivälin Suosikkeja. Niissä intoiltiin Liverpoolin nuorista karvapäistä, Beatleseista. Oli myös kotimaisia uusia tähtiä, sellaisia kuin Danny, Johnny, Irwin, Hector ja Folk-Fredi. Lehtien välissä oli lakanankokoisia kuvia tähdistä. Oli sadan myydyimmän levyn listoja. Melkein kaikki kappaleet muistin. Pientä pilkkaa esitettiin sellaisille listan kärkipään lauluille kuin Iltatuulen viesti, Häävalssi ja Rakastan elämää. Edustivat mennyttä maailmaa.

Vanhan hirsiseinäisen torpan tuvan lämpimässä sängyssä lukiessa iski uni helposti, vaikka kuinka jännittäviä juttuja luki. Piti hakea ullakolta vielä jännittävämpää lukemista. Muistin, että siellä on isot pinot Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Pirskatti, ne olivat tosi makeita.

*   *   *

Saunan lämmitin joka ilta, mitään muuta työtä en tehnyt. Ravintoni oli vähän yksipuolista. Oriveden S-kaupasta mukaan oli tarttunut lähinnä sellaista ruokaa, jonka sai valmistetuksi tikun nokassa saunan kiukaalla. Juoma oli Iisalmessa purkitettua.

Myrskyvahinkoja paljastui vähitellen enemmänkin. Niistä vakavin oli kohdistunut tyylipuhtaaseen käymälääni, sellaiseen perinnepikkulaan, punamullalla maalattuun, jossa on sydämenkuva ovessa ja sisäseinillä vanhojen filmitähtien kuvia. Olen rakennuksesta ylpeä, sillä olen itse sekä sen arkkitehti että rakennusmestari. Sitä paitsi se on kestävän kehityksen mukaisesti kompostoivaa mallia.

Nyt myrsky oli kaatanut puun sen seinään niin, että rakennus oli osittain pudonnut nurkkakiviltään. Se oli taaksepäin vinossa. Rakennuksen käyttöä varsinaiseen tarkoitukseensa vinous ei estänyt, mutta istuminen tuntui huteralta. Tuntui, että nyt ei sovi nojata peräseinään. Jos nojaan, koko pytinki keikahtaa selälleen, ja kuinkas minun silloin käy.

Neljä päivää vietin hiljaiseloa mökin yksinäisyydessä, sitten kyllästyin. 

Muistin, että ryhmä työpaikkani naisia oli käynyt äskettäin luostarissa harjoittamassa retriittiä. Oli ollut hieno kokemus. Mitenkähän tämä minun kokemukseni? Lukemisto ja ravinto eivät minulla tainneet olla aivan ihanteen mukaisia mutta hyvää silti teki. 

Ihan kuin uusi mies olisi palannut kaupunkiin: virkistynyt, energisempi, sosiaalisempi. Jaksoi taas kuunnella muita.

Ei vielä

Joulun alla jouduin kerrankin miettimään. Se oli vaikeaa. Onneksi ei usein tarvitse.

Aiheena oli, jäänkö maaliskuun alusta eläkkeelle. Esimieheni, Vuoronvarausviraston Suuri Päällikkö, oli asettanut päätökseni takarajaksi vuodenvaihteen. Ettei Hän olisi päässyt moittimaan viime tinkaan jättämisestä, ilmoitin päätökseni tekstiviestinä jo jouluaattona puoliltapäivin, noin minuuttia ennen kuin Suomen Turku alkoi julistaa joulurauhaa.

Päätökseni oli, että suostun Päällikön ehdotukseen, jonka mukaan jatkan osapäiväisenä. 

Osapäiväisyys tarkoittaa sitä, että vapaudun kokonaan osastopäällikön tehtävistä mutta hoidan vuoden 2012 loppuun asti sen osan virkatyöstäni, jossa olen sijaisena äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevalle viran vakituiselle haltijalle. Tehtävä sisältää kansainvälisistä kontakteista huolehtiminen, käytännössä kuitenkin vain Euroopan osalta.

Tämä on miellyttävä ratkaisu minulle. Osaan homman, olen aikaisemmin hoitanut tehtävää päätoimisesti vuosikaudet ja minulla on laaja kontaktiverkko. Luovuin aikoinaan tehtävästä siksi, että kyllästyin matkustamiseen.

Nytkin matkoja tulee mutta ei niin paljon kuin ennen. Ehtoni suostumiselle oli, että saan edelleen täyden sihteeripalvelun. Niinpä yhteistyöni neiti B:n kanssa jatkuu.

Ratkaiseva seikka päätökselleni oli se, että voin hoitaa merkittävän osan työstä itse valitsemassani paikassa. Minun ei tarvitse päivittäin mennä toimistolle, minun ei tarvitse olla edes Helsingissä. Suuri osa työstä hoituu sähköisesti. Voin entistä vapaammin viettää pitkän kesän kesäkodissani Pirkanmaalla.

Yksi optio päätökseen liittyy. Hoitovapaalla oleva viran vakituinen haltija kertoi minulle, että hänellä on harkinnassa yksityisiä toimenpiteitä, jotka toteutuessaan johtavat uuteen äitiyslomaan. Jos niin käy, sitten edessäni on taas miettimistä.

* * * 

Eläkkeelle ryhtymien toisaalta kiehtoo, toisaalta epäilyttää. Kun omakohtainen kokemus puuttuu, kun en itse ole koskaan jäänyt eläkkeelle, olen tarkkaillut muita, kokeneempia. Yksi eläkkeelle jäänyt tuttavani sairastui ja kuoli puolen vuoden kuluttua. Toinen ryhtyi pelaamaan golfia ja voi ilmeisen hyvin. Kolmas näyttää ruvenneen ryyppäämään ja hän se aivan poikkeuksellisen hyvin voikin. Neljäs muutti Espanjaan eikä hänestä kuulu mitään.

Tähän vielä aiheeseen liittyen muodikas loppukevennys: 

"Minä odotan innolla eläkeikää. En muussa mielessä, mutta siinä mielessä, että silloin pääsen tappelemaan. Minä nimittäin inhosin pannulappujen virkkaamista jo kouluaikana. Ja kun tulee eläkeikään, ne todennäköisesti yrittävät survoa linja-autoon ja viedä jonnekin terapiaan virkkaamaan pannulappuja tai tekemään kävyistä tonttuja tai pelaamaan polttopalloa yhdessä muiden vastahankaisten pirujen kanssa. Mutta minähän en vapaaehtoisesti lähde. Silloinkin kun olisi aikaa lueskella ja olla vain...


Niin silloinkaan ei saisi sitä tehdä, vaan pitäisi vanhana nöyrtyä ja ruveta sosiaaliseksi ja tanssia tiputanssia terapiassa ja kiskoa päälleen sukkahousut ja balettihame ja mennä leikkitädin opastuksella selkä kyyryssä joutsenlampea. …Minä kyllä puren, jos yrittävätkin tulla motivoimaan ja aktivoimaan...”
(Markus Kajo: Kettusen kootut 1996)