Huimaava menestys

Tapahtui kympin raitiovaunussa muutama päivä sitten sitten.

Nousin kyytiin päätepysäkillä Tarkk´ampujankadulla Ullanlinnassa. Tarkoitus oli nousta pois Töölön kisahallin pysäkillä. Satoi kaatamalla, poutasäällä olisin moisen matkan kävellyt. Mutta matkalla sattui niin mielenkiintoinen asia, etten malttanut nousta pois Töölössä vaan jatkoin matkaa aina toiselle päätepysäkille asti Pikku-Huopalahteen.

Kirurgisen sairaalan pysäkillä kyytiin nousi kaksi naista, ehkä neli-viisikymppisiä. He istuivat edessäni olevalla penkille. Toinen otti heti tablukan esille ja alkoi selata. Minä kun olen luonteeltani tällainen salaa olkapään yli kurkistelija, en voinut vastustaa kiusausta katsella, mitä kuvaruudulle ilmestyi.

Tunnistin, että blogeja siinä selattiin ja luettiin, ensin luki yksi, sitten toinen, ja sitten sanottiin keskusteltiin ennen kuin siirryttiin seuraavaan.  Oli ruuhka-aika, vaunu eteni hitaasti. Sokoksen pysäkin paikkeilla näytölle ilmestyi yllättävän tutun näköinen sivu. Hemmetti, sehän on minun blogini! Se jossa on lasten piirtämiä kuvia presidenteistä.

Ei voi olla totta. Hetken ajattelin, että pitäisikö minun ilmoittautua tekijäksi. Koputtaisin vain olkapäähän ja sanoisin, että minä olen tuon kirjoittanut. Maltoin kuitenkin mieleni.

Ensin luki toinen, sitten toinen. Sitten he kuiskivat jotakin ja vilkuilivat Eduskuntatalon edessä seisovia ja istuvia patsaita. Toista nauratti. Harmitti etten kuullut. Pilkkasivat varmaan minua. Hesperianpuiston paikkeilla siirryttiin edelliseen kirjoitukseeni, siihen jonka kuvana on piirroskuva miehestä nelilehtinen apila suussaan. Se luettiin nopeammin eikä se naurattanut. Kisahallin pysäkki oli kuitenkin jo ohi. Katselin, luetaanko minun aikaansaannoksiani enemmänkin, mutta ei. Siirryttiin vieraan näköisiin sivuihin.

Tilkan pysäkillä naiset jäivät pois. Minä jatkoin päätepysäkille ja palasin samalla vaunulla Töölöön.

-    -   - 

Blogini on hiljattain saavuttanut merkittävän rajan, kuten vieressä olevasta lukijalaskurista näkyy. Sata tuhatta on paljon. Olen otettu.

Vauhti oli pitkään sellainen, että lukijoita oli 100 - 150 niinä päivinä kun uusi kirjoitus ilmestyi, muulloin suunnilleen 50 - 60.  Kesän pitkän tauon aikana kävijämäärä laski pariinkymmenen päivässä.

Suosituin yksittäinen sivu on ollut pornografista ainesta tarjoava sivu, tämä .  (VAROITUS! Ei suositella lukijoille, joiden tuomitsemisvietti on ylikehittynyt.)

Mutta tänä syksynä on tapahtunut kummallinen asia, jota en ymmärrä. Päivittäinen lukijamäärä on moninkertaistunut. Päivässä on ollut jopa 400 lukijaa.  Lisääntymisen kohteena ei kuitenkaan ole ollut uusin kirjoitukseni vaan vanha, tämän vuoden toukokuun lopussa ilmestynyt kirjoitus, tämä .

En ymmärrä, mikä siinä kirjoituksessa vetää lukijoita. Siinä ei ole pornografiaa, ei mitään erityistä. Silti se saa mittarin mukaa jopa satoja lukijoita päivässä. Jossakin täytyy olla linkki siihen, sellainen linkki, joka houkuttelee ihmisiä klikkaamaan ja vilkaisemaan, mitä sieltä löytyy. - Jostain syystä käynnissä oleva laskuri Statcounter ei huomaa tätä vierailijajoukkoa ollenkaan. Osaisiko joku lukijoista valaista, mistä tässä on kysymys?

Kaikenlaisia harmeja

Ostin uudet kengät. Kaupan sovituksessa ne tuntuivat mukavilta, mutta pessimismiin taipuvaisena luonteena ounastelen harmeja. Niin kuin yleensä aina ennenkin uusien kenkien kanssa.

Uusilla kengillä on taipumus tuottaa rakkoja tai hiertymiä jalkoihin. Useimmiten se tulee akillesjänteen kohdalle tai pikkuvarpaan ulkoreunaan. Minun jalkani on leveää maatiaismallia, niin kuin suomalaisella kuuluu ollakin. Italialaistyyppiset kapeat kengät eivät sovi ollenkaan. Tämän totuuden jouduin tunnustamaan jo 60-luvun alussa, kun piti kiiltävillä ja suippokärkisillä kengillä yrittää päästä tyttöjen suosioon. En päässyt, mutta rakkoja tuli.

Perinnetietoisena miehenä luin vanhoja kansanviisauksia, miten uusien kenkien aiheuttamat harmit vältetään. Tässä sitaatti.

  

En ole vielä pistänyt ohjeita käytäntöön. Hieman arveluttaa tuo kananmunakohta ohjeessa. Pitäisikö olla "vapaan kanan" munia vai käyvätkö häkkikanat? Kysynkin lukijoita, onko kokemuksia. Voiko joku suositella?

Kotitaloni hissi on jo kolmatta päivää korjauksessa. Asun viidennessä kerroksessa. Vanhan talon kerrokset ovat aika korkeita, joten portaita on paljon.

Ylöspäin portaita kiivetessä ei ole isoa ongelmaa. Olen ymmärtänyt välttää raskaita kantamuksia. Alaspäin meno on vaikeampaa. Jostain omituisesta syystä minun vasen polveni kipuilee alaspäin kulkiessa, ei ylöspäin. Tämä on vanha vaiva ja osasin varautua siihen. Helpotan polven taakkaa kulkemalla toispuoleisesti, vasen jalka joka portaalla suorana edellä, jolloin se ei rasitu.

Löytyi porraskävelyynkin vanhaa viisautta. Liitän sen tähän lukijoille ohjeeksi ja hyödyksi.

Outoja vehkeitä

Vuoden kiertokulku on taas edennyt siihen pisteeseen, jolloin pistin autoni talviteloille. Ajoin Yariksen tänään Vantaalle kaverini ystävällisesti käyttööni antamaan vanhaan varastoon, jossa se saa uinua käyttämättömänä kevääseen asti. Herätys tapahtuu sitten, kun lumi on sulanut ja uusi kesä antaa merkkejä tulosta.

Näin on tapahtunut jo vuosikymmeniä joka syksy siinä vaiheessa kun ensilumi uhkaa sataa ja pitäisi vaihtaa talvirenkaat. Minä en tarvitse autoa talvisin, sillä en aio lähteä kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Helsingissä on erinomainen joukkoliikenne. Töölöntorillta on helppo matkustaa joka suuntaan raitiovaunulla tai bussilla. Kuukausilippu maksaa vähän yli neljäkymppiä, ja sillä saa matkustaa Helsingin sisällä niin paljon kuin haluaa raitiovaunuilla, metrolla, busseilla ja paikallisjunalla.

Mutta se auton laittaminen talviteloille ei taaskaan onnistunut aivan niin sujuvasti kuin olisin halunnut. Minä en ole mikään tekniikan ihmemies, sen kaikki blogin vakituiset lukijat ovat jo moneen kertaan tulleet tietämään.

Piti irrottaa akun johdot. Ensin piti avata konepelti. Se ei ole aivan helppo tehtävä, kun sen tekee vain kerran vuodessa. Tai itse asiassa kaksi kertaa vuodessa, sillä avaanhan minä sen taas keväällä, kun pitää kiinnittää akun johdot. No, aukesi se, kun hetken olin kopeloinut sitä loukkoa kuskin vasemman polven yläpuolisessa tilassa. Pellin tukikepin sain paikalleen ihailtavan helposti.

Sen sijaan johtojen irrottamiseen tarvittavan työkalun löytyminen oli vaikeaa. Kyllä tallissa työkaluja oli vaikka kuinka paljon, mutta oikeaa kokoa ei meinannut löytyä. Lisäksi pelkona oli sähköisku. Muistan kaverini varoitukset, että ensin pitää irrottaa punainen johto, vai oliko se sittenkin musta johto. Jompikumpi joka tapauksessa se oli. Eikä työkalu saa osua kahteen kohtaan yhtä aikaa.

Avaamatta jäi. Pitkän yrittämisen jälkeen piti hakea kaveri seinän takaa apuun, niin kuin melkein aina ennenkin. Häneltä homma sujui. Työkalu löytyi heti ja johdot irtosivat suunnilleen kymmenessä sekunnissa.

En voi muuta kuin kunnioittaa ammattimiehiä, joilta verstashommat sujuvat. Toinen samanlainen kunnioituksen kohde ovat rakennusmiehet. Minä olen molemmissa täysi tumpelo. Välillä tulee näitä tilanteita, joissa osaamattomuus hävettää. Kyllä tällaiset käytännöllisten alojen osaamiset ansaitsevat kunnioituksen ja ovat täyin rinnastettavissa akateemisen koulutuksen antamaan osaamiseen.

Jäin hetkeksi katselemaan kaverini työtä verstaassaan. Hänellä on siellä oudon näköisiä vehkeitä. Jotkut niistä olivat korjattavana, jotkut työkaluja. Minulla ei ole aavistustakaan vehkeiden käyttötarkoituksesta. Olisi oikeastaan pitänyt ottaa niistä valokuvia, mutta en hoksannut. Netistä löysin vähän samannäköisiä. Liitän tähän yhden. Kovasti tarpeellisen näköinen vehje, mutta ei aavistustakaan, mikä on sen käyttötarkoitus. Ehkä joku lukijoista tietää?

Kotisokeus

Kotisokeus on harmillinen tauti. Se on vähän samankaltainen kuin itsekseen naureskelu eli hiipivä hulluus. Kumpaakaan ei itse huomaa.  Mutta ulkopuolinen huomaa.

Olen kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan vuosien mittaan tuhansia kertoja. Matkaa on parisen kilometriä, ja olen siihen niin tottunut, ettei paljon tule katselluksi kadunvarsien näkymiä. Aivan tuiki tavallinen työmatka, kaikenlaisia taloja katujen varsilla, paljon autoja, paljon jalankulkijoita.

Herättäjäksi tarvittiin vieras Ruotsista, jonka kanssa kävelin reitin viime keväänä. Hän pysähteli vähän väliä ja kyseli ja kiinnitti huomiotani kadunvarsien yksityiskohtiin. Siinä olivat peräkkäin Finlandia-talo, Kansallismuseo, Musiikkitalo, Eduskuntatalo, Kiasma, Rautatieasema, Kansallisteatteri, Ateneum, Yliopiston päärakennus, Tuomiokirkko, Valtioneuvosto, Suomen pankki ja Säätytalo. Melkoinen määrä valtakunnan tärkeimpiä ja monumentaalisimpia rakennuksia. Kaikki siinä minun "tavallisen" työmatkani varrella.

Puhumattakaan patsaista ja muistomerkeistä. Matkan varrella ohitetaan kaikki kuolleet presidentit. Relander on heti nurkan takana, kun kävelen Runeberginkatua alamäkeen Hesperiankadulle.  Ryti Hesperiankadun toisessa päässä. Kekkonen Finlandia-talon nurkalla, Kallio, Svinhufvud ja Ståhlberg Eduskuntatalon edessä, Mannerheim Kiasman vieressä ja Paasikivi kadun toisella puolella. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä keisari Aleksanteri II keskellä Senaatintoria.

Arvioimme samalla näkemäämme. Tuntui kummalliselta, että yksikään presidenttipatsaista ei tee erityisempää vaikutusta. Relander on rykelmä kummallisia kivikuutioita, Ryti on kuin leikkipuiston kiipeilyteline. Kekkosen muistomerkissä on aineksia vaikuttavuuteen, mutta ongelma on käytännöllinen. Lammikko on näyttävä vain kesällä. Syksyllä puiden lehdet sotkevat veden kierron ja talvella vesi jäätyy.

Eduskuntatalon edustan kolme näköispatsasta ovat omalaatuinen haamugalleria. Kallio istua nököttää vähän kuin vessanpöntöllä, Ståhlberg ja Svinhufvud seisovat sentään suorassa mutta eivät erityisen vaikuttavina. Molemmilla on housut jääneet haaroista kiikkumaan kummallisen alas, vähän kuin myöhempien aikojen teinipoikamuodissa. Mannerheim hevosen selässä on kyllä uljas, mutta kyllä Marcus Aurelius Roomassa on vaikuttavampi. Pilkkakirveet nostavat aina vappuisin heinäpaalin hevosen eteen, ja hevosekspertit ovat huomanneet hevosen askelluksessa virheen. Sen sijaan Paasikivi on kyllä oikein onnistunut, mutta Alli on liian lihava, kuten pilapiirtäjä Kari aikoinaan arvioi.

Siitä asti olen tiedostanut, että työmatkani taitaa olla ainutlaatuinen. Olen oppinut katselemaan ympärilleni.

Harmaata joukkoa muistomerkeistä päätellen nämä entiset presidentit. Liitän tähän vähän nuorempaa ja dynaamisempaa näkemystä.

Onnellinen mies

Onnen määrää yritetään mitata lompakon paksuudella, asunnon sijaintipaikalla, yhteiskunnallisella arvoasemalla ja monenlaisella muulla. Ei taida onnistua.

Onnen aikamuoto on preesens. Jos onnesta puhutaan imperfektissä, silloin ei pitäisi käyttää nimitystä onni. Oikeampi nimi olisi nostalgia. Sillä tasolla kai jokainen meistä on joskus ollut onnellinen. Tai onneton? Kokonaisuuden ratkaisee, ovatko nämä kaksi tiliä tasan tai jommankumman eduksi.

Antiikin Kreikan filosofi Epikuros mietti asian sillä tavalla, että onni on tuskan poissaoloa. Sen enempää ei voi edes odottaa saavansa.

Enpä nyt oikein tiedä, uskoisinko Epikurosta. Jos ajatus viedään loppuun asti, se tarkoittaa, että ihminen tulee onnelliseksi vasta kuollessaan.

Minä tunsin epätavallisen voimakasta onnellisuutta alkuviikosta, enkä ollut kuolemaisillani. Olin poikkeuksellisen vahvasti elossa. Onnellisuuden puuska iski töölöläisellä kadulla, kun astuin ulos hammaslääkärin ovesta.

Sitä hammaslääkärikäyntiä olin odottanut kauhu sydämessä, kuten aina. Kertaalleen jouduin käyntiä siirtämään myöhemmäksi  flunssakuumeen vuoksi. En minä hammaslääkäriä poraamisen tai muun rassaamisen vuoksi pelkää. Pelko tulee siitä, että lääkäri työntää suuhuni liikaa tavaraa. Hetken sitä sietää, mutta jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin ensin alkaa hädissään työntää kielellä tavaraa ulos suusta, ja kun se ei onnistu, tulee yökötys. Se on kamalaa, äänekästä ja noloa. Näin käy aina. Onpa herkkä nielu, ihmettelee lääkäri.

Näin kävi nytkin. Lääkäri havaitsi alkavan paniikin ja käski pistämään silmät kiinni ja ajattelemaan jotain oikein mukavaa. Minä pistin silmät kiinni ja ajattelin jotain oikein mukavaa. En kerro, mitä. Kyllä se hetken auttoikin. Sitten paniikki iski uudestaan. Pakotin itseni ajattelemaan uudestaan jotain oikein mukavaa. Se auttoi taas.

Selvisin hengissä. Kun astuin ulos kadulle, tunsin olevani epätavallisen onnellinen mies. Aikamuoto oli preesens.

Tiedon probleemi

Luin lehdestä hämmentävän uutisen. Paavi ei enää kiistä evoluutiota ja alkuräjähdystä.

Eipä kauan mennytkään. Vasta äskenhän sieltä myönnettiin, että se kiertää sittenkin. Kohta varmaan saamme kuulla, että naisesta on muuhunkin kuin omenan antajaksi.

Miten käy nyt Raamatun luomiskertomuksen? Pilallehan suuri kertomus menee tällaisesta poukkoilusta.

Piti oikein kaivaa esille aiheeseen liittyvä hieno runo.

P. Mustapää: Tiedon probleemi (1969)

                             (Aadam, se on ihminen  - Augustinus)

Ja yhä puhutaan,

kun varjo Aadamin

vaeltaa eksyksissä

ja ajattelee aikaa

muinaista Eedenissä.

Hän Eeva, henkäys, mielessään

vaeltaa yksinään.

Kolkolla retkellään

hän osuu sattumalta

portille Eedenin

ja kysyy vartijalta

pääsyä muurin taa.

Ei, eipä mikään estä:

kirous muinainen

ei nykyaikaan kestä.

Niin, kyllä tulla saa.

Isämme Aadami

juurella Tiedonpuun

yhyttää paikan vapaan

ja siihen istahtaa.

Hän madon havaitsee

lehvissä, vanhaan tapaan

mielessä petoksen ansa.

Ja tutut omenat

riippuvat oksistansa.

Isämme Aadami

odottaa ikävissään.

Ei hymyilyä missään,

ei taive olkapään

kuvastu lähteen peiliin,

ei oksan värähdys,

ei käsi, ojentuva

hedelmään.

Lahjavinkkejä

Helsingin Sanomissa oli kirjoitus, joka yllättäen vahvisti miehistä itsekuvaani. En sittenkään taida olla ihan niin omituinen mies kuin yleensä kuvittelen.

Kirjoitukseen oli kerätty neljä äijää istumaan vierekkäin penkille ja miettimään, millaiset isänpäivälahjat ovat onnistuneita. Heidät oli pistetty testaamaan kirjalahjaa, kosmetiikkalahjaa ja tekniikkalahjaa. Kahdessa kohdassa minä olin kyllä raadin kanssa eri linjoilla mutta yhdessä kohdassa vallitsi yllättäen yhteisymmärrys. Sellaiseen en ole tottunut.

Ensin ne kaksi kehnoa:

Äijäraati oli innostunut saamaan lahjaksi kirjan nimeltä Horna. Sen on kirjoittanut Ilkka Remes. Yksi tosin sanoi aina lainaavansa kirjat  kirjastosta, ettei kodin hylly turhaan täyty kirjoista. Toiselle Remes oli outo kirjailija, mutta takakannen teksti herätti kiinnostuksen.

Miten sen nyt hienotunteisesti ilmaisisin. Minä en missään nimessä suostuisi lukemaan yhtään ainutta Remeksen kirjaa. Kahta kokeilin joskus vuosia sitten ja sain poikkeuksellisen vastenmielisen käsityksen. Yhtä reuhaamista ympäri maailmaa, ammuskelua ja räjähdyksiä ja actionia. Ei hitusen vertaa mitään kiinnostusta herättävää. Onneksi voin olla turvallisin mielin siitä, ettei minulle tätä kirjaa kukaan keksi lahjaksi edes miettiä.

Tekniseksi vekottimeksi lahjavinkkilistalle oli valittu älypuhelimeen liitettävä lisälaite ja sovellus, joka etsii kadonneen esineen, esim. avainnipun. Tämä oli kaikkien raatilaisten mielestä loistolahja. Vähäisenä harmin aiheena kävi ilmi, että sovellus ei raatilaisten älypuhelimissa toiminut, mutta loistolahja silti. Tuleepa mukavaa puuhasteltavaa.

Minä en tuollaista lahjaa sinänsä vastustaisi, mutta tarpeeton se olisi. Minulta ei avainnippu ole koskaan kadonnut, ei yhtä ainoaa kertaa. Kun astun kotiovesta sisään, avain on aina oikeassa kädessä ja minulla on oven vieressä oikealla puolella avaintaulu ja siinä tyhjä koukku. Siihen pistän avaimen aina ensimmäiseksi, jotta saisin käden tyhjäksi sulkeakseni oven perässäni, en koskaan mihinkään muualle. Kun lähden ulos, viimeiseksi ennen oven avaamista otan avaimen siitä koukusta ja työnnän sen aina oikeanpuoleiseen housuntaskuun, en koskaan mihinkään muualle. Ei ole paljon tarvetta kadonneen avaimen etsimiselle. On vain kaksi paikkaa, koukku ja tasku. Niistä löytyy. Aina.

Sitten se yksi yksimielisyyden aihe.

Kosmetiikka-alan lahjavinkki on Lumenen voidesarjan silmänympärysvoide ja kasvonaamio.

Tällaisista eivät raatilaiset innostu, etenkään silmänympärysvoiteesta. En innostu minäkään, siinä olen äijä. Ei ole mitään kokemusta enkä ole havainnut silmänympäryksissä erityisempiä tarpeita voiteille. Sama pätee kasvonaamioon. Sellainen tuskin minulle onnistuisikaan, kun on parta - puolen sentin sänki, joka peittää leuan, posket ja kaulan.

Minun kosmetiikkani on partavesi. Sitä minulle annetaan myös lahjaksi, isänpäivänäkin, ja se tulee tarpeeseen ja päivittäiseen käyttöön. Usein kuulee valituksia, että suomalaiset miehet ovat epäsiistejä possuja ja tarvitsisivat kosmetiikkaa. Voi olla näinkin. Kuva on elokuvasta "Rakkaus alkaa aamuyöstä" (ohj. Jarno Hiilloskorpi 1966).

Turistimme tutustuu

Kävin reissussa Pohjanmaalla. Matka sujui rattoisasti junakyydissä. Pendolino on verraton vehje matkustaa kauas, sillä matka Helsingistä Vaasaan sujuu kolmessa ja puolessa tunnissa. Jos ajaisi autolla, kuluisi kaksinkertainen aika.

Nopeuden haittapuoli on siinä, että maisemat vilisevät ohi liian nopeasti. Maisemien katselulle on myös harmillinen kilpailija. Monitori katseen puoleensa. Siitä näkee junan nopeuden reaaliajassa, ja sitä jää väkisinkin seuraamaan. Ei hyvä. Mieluummin katselisin ikkunasta Pohjanmaan lakeuksia, mutta vähän väliä yllättää itsensä tuijottamasta katossa kiikkuvaa kojetta.

Asuin hotellissa. En ole koskaan erityisemmin viihtynyt hotelleissa. Nukkuminen sujuu huonosti, sänky ei ole koskaan mukava. Aamiaisella tulee ahneuksissaan syödyksi liikaa, vaikka kuinka etukäteen päättää, että en ota kuin yhden sämpylän ja päälle vain yhden viipaleen juustoa. Mutta ei, aina tulee otetuksi toinenkin sämpylä ja kananmuna, kinkkuviipaleita ja nakkeja, kun sellaisia kerran on valmiiksi katettu. Sitten tulee ähky olo, ja harmittaa.

Vapaa-aikaa ei paljon jäänyt, mutta vähän kuitenkin. Matkoilla tulee aina himo kulkea katselemassa kauppoja. Yksi antikvariaatti tuli koluttua, muuten oli tyydyttävä tavarataloihin siinä toivossa, että niissä olisi erilaista kuin Helsingin tavarataloissa. Ei ollut. Valkotakkiset kosmetiikan myyjät seisoivat pääoven vieressä kojuissaan tarjoamassa kauneudenhoidon palveluja. En suostunut, vaikka olisi ehkä ollut syytä.

Yksi erikoisuus kaupungin tarjonnasta löytyi. Sattumalta poikkesin paikkaan, jossa myytiin minulle outoa tavaraa. Monenlaista juomasekoitusta olen elämässäni kurkkuuni kaatanut, mutta en koskaan tällaista. Pisti mietteliääksi. En vielä ostanut mutta otin esitteen mukaan. Loppukaneetti on erityisen omintakeinen: "Älä juo kiviä."

Tätä pitää vielä miettiä. Mahtaako olla edes hyvän makuista?

Naiset keskuudessamme

Päivän koskettavin uutinen: tuttavapariskunta eroaa.

Jos nyt ihan rehellinen olen, ei se minulle mikään uutinen ollut. Suunta on ollut näkyvissä jo kauan. Harjoittelivatkin eroa jo pariin kertaan, mutta parin viikon katkon jälkeen tekivät välirauhan. Nyt ei enää harjoitella. Viidennesvuosisadan se kesti.

Välillä oli kiusallisiakin hetkiä. Kerran marraskuun myrryksessä pariskunnan miespuolinen jäsen tuli pyytämään minulta lupaa käyttää salaisena pakopaikkana minun kesäasuntoani pohjoisella Pirkanmaalla. En oikein osannut kieltäytyäkään, vaikka mieli teki. Tiesin, että ei hän sinne yksin pakene. Kun rouva sitten tuli minulta kysymään, tiedänkö missä mies menee, jouduin valehtelemaan. Luulen että hän näki valheeni.

En ole asiassa puolueeton, sillä olen tietoinen vain toisen osapuolen syytöksistä kumppaniaan kohtaan. Syytös on se ikivanha mutta aina uus: "Sietämätön nalkuttaja."

Äskettäin tuli Yle-Teemalta hieno vanha klassikkoelokuva Sumujen laituiri (Le Quai des brumes, ohj. Marcel Carné 1938). Nappasin siitä muistiin Jean Gabinin repliikin: "Ei mies ja nainen voi ymmärtää toisiaan. Ei ole yhteistä kieltä."

En ymmärrä tuota, en halua uskoa tuota. Olenkohan poikkeava?

Minun kokemukseni mukaan nimenomaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli, ja korostan, että en viittaa tällä mihinkään seksuaaliseen. Tai siihenkin, joissakin tilanteissa, mutta en pelkästään siihen. Minun kokemukseni mukaan miehellä ja naisella on yhteinen kieli siinä kaikkein olennaisimmassa keskustelussa, jossa yhdistyvät  teesi, antiteesi ja synteesi. Voiko hyvältä yhteisymmärrykseltä enempää toivoa?

Miesten keskustelussa on vain synteesi. Antiteesi tulee vain öisellä nakkikioskilla, ja sen toinen nimi on tappelu.

Kävin kirkossa

Kävin kirkossa.

Sitä ei ole kovin usein tapahtunut, sillä en ole jäsen. Olen kyllä kasvanut perinteisessä kristillisessä ympäristössä, saanut koulussa uskonnon opetusta ja käynyt rippikoulun. Mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Tuli ylitsepääsemättömiä ristiriitoja.

Mutta joskus harvakseltaan tulee eteen tilanteita, joissa on asiaa kirkkoon. Nyt ajoin kauas maaseudulle juhlapuku päällä. Lähisukuun oli syntynyt vauva, jonka ristiäisiä vietettiin.

Juhla oli kaunis, umpirakastunut nuori pari säteili onnea, sukulaisia ja ystäviä oli paljon koolla juhlistamassa tilaisuutta. Juhlan päähenkilö nukkui suurimman osan ajasta. Hän virkistyi vain hetkeksi kastetoimituksen ydinhetkellä. Ongelmia ei ollut.

Ongelmia ei ollut muilla, paitsi kirkolla.

Nuorella rakastuneella parilla oli nimittäin vaikeuksia saada kirkko ja pappi myötämieliseksi tälle juhlalle. Ei meinannut löytyä pappia, joka suostuisi toimittamaan kasteseremonian.

Siinä oli nimittäin sellainen monelle papille sietämätön yksityiskohta, että tuo nuori rakastunut pari koostui kahdesta naisesta.

-   -   -

Mikä kumma siinä on, että kirkko ei saa näitä asioita sisällään järjestykseen? Yhteiskunta on muutenkin kylmä ja kyyninen, mutta kristillisellä kirkolla olisi jo lähtökohdassaan ainutlaatuinen opillinen vastalääke - rakkaus -  ihmisten keskinäiseen armottomuuteen. Mutta vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen se tuhlaa voimavarojaan taisteluun kaikenlaisten kuppikuntien, lahkojen ja yksittäisen pikkupäälliköiden kanssa.  Ja ratkaisuksi tarjotaan lopultakin pelastusta tuonpuoleisessa. Ihmisten seksuaaliset taipumukset ovat tässä näkyvin ongelma, toinen on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.

Olen hyvin selvillä, että kirkko on kehittynyt hyvään suuntaan ja siellä on vaikuttavissa asemissa henkilöitä, jotka ovat syvällisesti ymmärtäneet ongelman. Suuresti arvostamani Helsingin nykyinen piispa Irja Askola on yksi heistä. Kehityksestä on todisteena sekin, että tämä kastejuhla saatiin toimitetuksi.  Muutama vuosi aikaisemmin ei olisi tullut mitään.

Mutta vielä kestää. Kai siellä laskelmoidaan jäsenmäärillä ja verotuloilla. Rakkauden ja oikeudenmukaisuuden oppi saa väistyä ilottomuuden ja taivaspaikan ansaitsemisen tieltä. 

Kuten Joe Hill lauloi jo viime vuosisadan alussa:

"Work and pray, live on hay

You´ll get pie in the sky when you die..."

Automaattista

Kävin bensa-asemalla tankkaamassa. Se on aina hieman stressaavaa puuhaa, sillä siinä pitäisi olla sujuva. Perässä jonottaa seuraava auto kärsimättömänä. Ja minä kun en ole koneiden kanssa kovin rentoutunut.

Maksuautomaatin näppäilyn suurin ongelma on se, että näppäimet ovat kovin pienet ja kiiltävät, joten numeroita on vaikea nähdä. Pitää laskea näppäinten järjestyksestä, että tuon täytyy olla seiska, tuon viitonen. Asiaa helpottaisi, jos olisin muistanut ottaa lukulasit mukaan, mutta en koskaan muista.

Sitten on se bensapistooli. Vaikka minulla on vuosikymmenien kokemus, edelleenkin tahtoo tulla  häiriöitä. Pistoolin piippu kai osuu jotenkin vinoon, sillä suihku pätkii vähän väliä. Bensaa tulee desi tai pari, ja sitten poikki, ja sama uudestaan, loputtomasti, kun kolmekymmentä litraa olisi saatava. Ei auta vaikka kuinka väännän ja vemputan piippua parempaan asentoon.

Kyllä ennen oli tämäkin asia paremmin. Muistan lapsuudestani, kun olin isän kanssa IFAlla reissussa ja pysähdyimme Soinisen Heikin Gulf-asemalle ja Heikki tuli puolijuoksua ja täytti tankin ja sitten pesi ikkunat.

Selviydyn onnellisesti tankin täyttämisestä. Muistan lopuksi hemputtaa piippua tankin sisälle, ettei taas tulisi bensaroiskeita housunlahkeille. Menen sisälle, sillä tarvitsen kahvit palkitakseni itseni onnistuneesta suorituksesta.

Taas edessäni on automaatti. Taistelen aikani jauhavan ja maitovaahtoa ruiskivan koneen äärellä ilmeisesti väärän kokoisen kupin kanssa. Etenen kassalle puoliksi tyhjän kupin kanssa. Kassalla pärjään maksuautomaatin kanssa, sillä täsmälleen samannäköinen on lähikaupassani Töölöntorilla, joten olen tottunut.

Maitoa ja sokeria löytyisi kassan jälkeen, lautasliinoja ei. Ilmeisesti sellainen olisi pitänyt huomata kerätä jostakin aikaisemmasta kohdasta. Kahvilusikan otan, vaikka heti hoksaan sen tarpeettomaksi, kun ei ole mitään sekoitettavaa. Yksinäinen kahvikuppi isolla tarjottimella näyttää vähän orvolta. Tai onhan sillä kaverina lompakko, sillä en ehtinyt sitä kassan tohinassa taskuun työntää.

Löydän vapaan pöydän, hörpin kahvin ja palvelen ravintolaa kantamalla kahvikuppini tarjottimella kärryyn. Lompakko on jo taskussa, se ei unohtunut. Jostakin juolahti mieleen BBC:n epookkisarja, jossa hienostuneet hovimestarit huolehtivat asiakkaiden tarpeista kahvilassa. Mutta ei se taida liittyä tähän?

Jostakin ovat ilmestyneet ja ottaneet määräysvallan nämä itsepalvelut ja palvelumaksut. Ja itsepalvelumaksut.

Kehitystä?

Otin nukahtamislukemiseksi raportin nimeltä "Palvelujen saavutettavuus". Toisin kävi. Ei nukahtamisesta tietoakaan. Siitä raportista vasta piristyinkin.

Raportin perusteella Suomea ollaan lakkauttamassa.

Tässä muutamia tilastotietoja minua kiinnostavilta aloilta:

Vuosi 1960:                                               Vuosi 2011 

6000 maalaiskansakoulua                          610 kyläkoulua

4007 kirjastoa                                             836 kirjastoa

4716 postitoimipistettä                               101 postitoimipistettä

1501 henkilöjuna-asemaa                           196 henkilöjuna-asemaa

618 elokuvateatteria                                   172 elokuvateatteria

Ja tällaisia lisää vaikka kuinka paljon. Kaikki loppuu, varsinkin maaseudulta.

Syyt muutokseen ovat aivan ilmeiset. Kansa saa sitä mitä vaaleissa äänestää. Se katoaa, mikä ei tuota voittoa. Talousoppineet ovat asian tarkasti laskeneet. Pääministeri kutsuu tätä myönteiseksi kehitykseksi.

Vielä minun lapsuudessani 1960-luvulla sellaisissa pikkukaupungeissä kuin Jyväskylä oli monta elokuvateatteria. Jopa maaseudun pienissä kylissä oli oma teatteri. Rakennus oli yleensä hyvin vaatimaton, tekniikka vanhaa ja istuimet epämukavia. Mutta kyllä niissä Pekka ja Pätkä -elokuvat ja Tarzanit tulivat lapsille tutuiksi. 

Löytyykö enää mistään sellaista kirkonkylää tai pikkukaupunkia, jossa olisi toimiva elokuvateatteri? Ei kai.

Taas kerran

Ensin tuli kurkku kipeäksi ja nielaiseminen sattui. Sitten alkoi yskä. Sitten alkoi korvassa tuntua vihlaisuja.

Tähän asti asiat tuntuivat olevan vielä suunnilleen hallinnassa. Tällaisia vaan tulee pari kertaa vuodessa ja ne pitää sietää. Yskänlääkettä ja Buranaa. Yötä vasten kuumaa rommitotia hunajan kera. Nostalgista musiikkia tukemaan itsesäälissä rypemistä.

Tilanne kuitenkin kääntyi huonommaksi. Kuume nousi.  Kun silmä alkoi rähmääntyä ja valkoinen muuttui punaiseksi, oli aika tilata aika terveyskeskukseen. Sen sai heti. Silmätulehdus oli heti selvä. Siihen sain antibioottitippoja.

Röntgenkuvassa ei näkynyt mörköjä, joten yskän laantumista jäädään odottelemaan. Yskänlääke on kyllä poikkeuksellisen tymäkkää laatua, sitä en muista ennen saaneeni.

Sovittuja menoja on pitänyt peruuttaa. Kaikki muu kävi helposti, mutta suuri harmi tuli siitä, etten voinut yskivänä mennä Kaj Chydenius 75 vuotta -juhlakonserttiin. Lippu oli tilattu jo keväällä. Onneksi löytyi sijainen menemään puolestani.

Eiköhän tämä tästä, kunhan kärsivällisesti odotan. Lukemiselle silmätipat eivät ole eduksi, joten musiikille jää sitäkin enemmän tilaa. Tulee taas kerran tehdyksi nostalginen aikamatka 1960-luvun loppupuolelle. Se oli se kulta-aika.

Täytyy oikein ihmetellä, kuinka moni sen ajan kappale on säilynyt muistissa ja tuntuu edelleenkin onnistuneelta. Liitteenä Suosikki-lehden lista heinäkuulta 1967, kultakauden ytimestä. Kuinka tuttua, kuinka elävää. Uskon, että blogia lukevat sukupolveni ihmiset löytävät listalta paljon tuttua ja unohtumatonta.

Viikon tapahtumia

Tänään, torstaina, kiinnostavin tapahtuma on erään oven aukeneminen klo 14.

Aukeava ovi sijaitsee Tukholmassa. Avatusta ovesta astuu lehdistön eteen Ruotsin akatemian sihteeri ja lukee paperista, kuka saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja millä perusteella.

Veikkailut, arvailut ja vedonlyönnit ovat taas olleet vilkkaita. Joskus ne osuvat kohdalleen, yleensä eivät.

Arvailu ja spekulointi on aina ollut vilkasta. Viime kesänä törmäsin sattumalta  erikoiseen tapaukseen. Minulla on kesäkodissani Längelmäveden rannalla huomattavan paljon tallella vanhoja sanomalehtiä. Niitä luen ihan ilokseni.

Sattuipa käteen paikallislehti nimeltä Kuorevesi - Mänttä - Wilppula vuodelta 1933 (3. marraskuuta). Siinä oli tällainen "uutinen".  

Ihan varmana julkaistavaa tietoa ei pidetty, sillä verbien modus on potentiaali, mikä ilmaisee epävarmuutta. Mutta aika varmaa tietoa sen on täytynyt olla, kun se pienen maalaispitäjälehden sivulle on päässyt. Joltakin "luotettavalta taholta" on saatu tieto.

Kyllä F. E. Sillanpää Nobelinsa sai, mutta se tapahtui vasta vuonna 1939. Lehti julkaisi tiedon asiasta kuusi vuotta liian aikaisin.

Muutakin mielenkiintoista pohjoisen Pirkanmaan lehdessä julkaistiin samana päivänä. Liitän tähän lukijoiden nautittavaksi koko "pikku-uutisten" palstan.

Lisää kirjoja

Olen vuosia yrittänyt olla pidättyväinen kirjojen ostamisessa. Syynä ei ole lukemisen väheneminen vaan se, että kirjahyllyni ovat täynnä. Jos uuden kirjan ostan, se jää pöydälle, tuolille tai pahimmassa tapauksessa lattialle. Sitä paitsi päässäni tikittää ajatus, että minulla on jo kaikki tarpeelliset kirjat enkä tarvitse uusia. Riittää näissä nykyisissäkin lukemista loppuiäksi.

Kuluva syksy on osoittanut pidättyvyyteni hauraaksi. Itsekurini on pettänyt: vähän väliä olen ostanut kirjoja. Tänäänkin ostin kaksi. Tätä menoa en itse enää kauan mahdu kotiini.

Kirjakaupat ovat kummallisia paikkoja. Minun lisäkseni niissä on vain naisia. Tänään poikkeuksena oli yksi miesmyyjä kassakoneen takana. Hän katseli minua oudoksuen, että mitä tuo täällä tekee. Varmaankin nukkavieru olemukseni lisäsi torjuntaa.

Miesten houkuttelemiseksi kirjakauppoihin valikoimaa pitäisi laajentaa. Jos hyllyssä olisi näkyvällä paikalla Biltema-katalogi, niin tilanne voisi olla toinen. Jallu-lehti voisi myös auttaa menestykseen.

Molemmat ostamani kirjat ovat tutkimuksia kirjallisuustieteen alalta ja käsittelevät samaa aihetta, Olavi Paavolaista. Toinen kirja on nimeltään "Tulisoihtu pimeään", toinen "Nukuin vasta aamuyöstä".  Kirjoittajat ovat Panu Rajala ja Hannu Riikonen, molemmat minulle tuttuja opiskeluajoiltani. Paavolainen on minulle hyvin kiinnostava henkilö. Olen kulkenut hänen jäljillään tässä blogissanikin, esim. täällä . Tohtoritasoisten kirjallisuustieteen tutkijoiden elämäkertateokset ovat merkkitapaus. Samanaikainen ilmestyminen on silkkaa sattumaa.

Tohtorit ovat jo perusluonteeltaan toistensa vastakohtia, Riikonen tiukka tekstin ja tulkintojen mies, joka ohittaa yksityiselämän, Rajala vuolas elämäkerturi, pääpainoalueenaan tunnetusti erotiikka, ja Paavolaiseltahan siihen riittää aineksia.

HS:n kritiikit olen lukenut, nekin molemmat professoritasoisia. Kuisma Korhonen kohtelee suhteellisen lempeästi Rajalan kirjaa. Riikosen kirjan kriitikoksi ilmestyy yllättäen Pekka Tarkka, ikämies ja tuttu hänkin meille 70-luvun kirjallisuusopiskelijoille. Hän ei ole kovin lempeä vaan tölvii Riikosta pitkäveteisyydestä ja nukuttavuudesta. Kun muistaa Tarkan itsensä aikanaan kirjoittamat kirjailijaelämäkerrat (mm. Salama, Lehtonen, Saarikoski), tuntuu, että on väärän koulukunnan mies päästetty arvioimaan Riikosen kirjaa.

Mutta minulle on tulossa mieluisia lukuhetkiä, kunhan pääsen alkuun. Ei kuitenkaan aivan lähipäivinä.

  

Tyttöjen tyylillä

[Jatkoa Kauppatorin nähtävyyksille]

Edellisessä kirjoituksessa kävin Kauppatorin kahviteltassa ja Katajanokan sillalla lemmenlukkoja katsomassa. Aiemmin olen käynyt katsomassa Havis Amanda -patsasta, joka on päässyt osaksi uuden yksihuoneisen hotellin sisustusta.

Eivät uudet nähtävyydet tähän lopu. Samalla kun kävin kuvaamassa lemmenlukot, pysähdyin ihailemaan Presidentinlinnan eteen pystytettyä uutta patsasta.  Sen nimi on Bad, bad boy, ja tekijä on nimeltään Tommi Toija. Suurikokoinen mieshahmo pissaa laiturin reunan yli mereen. Kuvassa pään päällä istuva lokki ei ole osa taideteosta. Taustalla näkyy Katajanokan uusi maailmanpyörä.

Taideteos on tilapäinen, mutta melkoinen kansanliike on innostunut vaatimaan sitä pysyväksi. Vaatimuksen tueksi kerätään adressia, johon on saatu jo ties kuinka monta tuhatta allekirjoitusta. Minä aion allekirjoittaa myös, jos vielä ehtii.

Seurailin aika pitkään patsaan aiheuttamia reaktioita ohikulkijoissa. Helsinki on edelleen täynnä turisteja, ja Kauppatorin seutu on erityisen vilkas. Harvoin näkee niin iloisia ilmeitä ja innostunutta valokuvaamista minkään patsaan äärellä kuin tässä. Eivät pärjää Keisarinnan kivi ja Runeberg tälle uudelle.

Alan yhä vahvemmin muuttaa vanhaa totista käsitystäni uudesta taiteesta. Havis Amandan hotelli ja tämä Bad bad boy ovat nokkelia, karnevalistisia ja kieli poskessa tehtyjä yllätyksiä keskellä arvokkaita perinteitä. Katsojat ovat ilmiselvästi innostuneita. Kuvat leviävät maailmalle, muistiin jää, että Helsinki on rento ja hyväntuulinen kaupunki.

Äijäasennetta vierastavana miehenä mietin kuitenkin yhtä korjausehdotusta pissapatsaaseen. Eikö olisi ollut vielä parempi laittaa patsas pissaamaan tyttöjen asennossa? Muistan jostain lehdestä lukeneeni, että asento olisi terveellisempikin. Välttyisi kuulemma vanhemmiten eturauhasvaivoilta (en tiedä tämän tiedon paikkansapitävyydestä, varmaan blogia lukevat lääkärit korjaavat, etten tule levittäneeksi väärää tietoa).

Mutta ainakin se lisäisi patsaskokemuksen hilpeyttä ja Helsingin mainetta uudenlaisen ajattelun tyyssijana.

Joutoaikaa

Mitä tehdä kun jää tyhjää odotteluaikaa pari tuntia?

Ensin ajattelin ehdottaa mukanani olevalle ex-sihteerilleni neiti B:lle, että mitä jos menisimme Stockmannille katselemaan ja kiertelemään. Mutta sitten tulin järkiini. Siellä on varmaankin joulutohina jo alkanut.

Toisaalta voi ajatella niinkin kuin neiti B, joka sanoi, että nyt pitäisi käyttää hyväksi viimeinen mahdollisuus käydä katselemassa joulutohinaa Stockmannilla, sillä vuoden kuluttua siinä rakennuksessa luultavasti toimii joku Halpahalli tai Säästömarket. Tai ehkä Tokmanni.

Niin varmaan. Bisnes on bisnestä ja globalisaatio jyrää. Se tarkoittaa, että tulos taikka ulos.

Sain kuitenkin ylipuhuttua hänet. Lähdimme Kauppatorin kojuun kahville. Kauppatoria hän tosin moitti kamalaksi paikaksi. Tiesin syyn entuudestaan. Ei hän lokkeja tarkoita vaan sitä, että tori on päällystetty mukulakivillä. Sellainen ei ole paras mahdollinen päällyste korkeakorkoisilla kengillä kulkevalle.

Menimme kahvikojuun. Kuten aina, hän lupasi tarjota, kunhan minä puolestani hoidan maksun. Hän valitsi kaksi isokokoista leivonnaista, vaikka minä vastustin. Sattuneesta syystä olen nykyisin pidättyväinen kalorikiusausten kanssa, pelkkä kahvi olisi riittänyt minulle. Mutta neiti otti silti kaksi.

Vasta pöydässä hän selitti, ettei hän sitä toista minulle tarkoittanut. Hän aikoi syödä itse molemmat.

Olen usein mielessäni miettinyt, miten neiti B. onnistuu pysymään solakkana, vaikka hän syö niin estottomasti, milloin hampurilaisia, milloin kakkuja ja pullia ja muita herkkuja ja työpöydälläkin hänellä on aina suklaalevy. Olen päätellyt, että syynä on se, että hän harrastaa arviolta noin sataa eri urheilulajia, varsinkin itämaisia taistelulajeja, mutta myös maratonjuoksua, vuorikiipeilyä ja käsillä kävelyä ja muita akrobaattimeininkejä. Hänessä olisi siis selvää pääministeriainesta.

Neiti söi siis molemmat pullat, minä join kahvin ja päälle otin taskusta Sisu-pastillin.

Mutta odotteluaikaa oli vielä melkein tunti. Neiti halusi mennä katsomaan yhden jutun siinä lähellä.  Hesarissa oli juttu Pariisin Pont des Arts -sillasta, josta on tullut turvallisuusriski tuhansien lemmenlukkojen vuoksi. Silta on romahtamisvaarassa, kaide on jo kertaalleen romahtanut. Lukot painavat liikaa.

Neiti halusi näyttää minulle, että on Helsingissäkin lemmenlukkojen silta. Se on Katajanokan kävelysilta siinä Kasinon puoleisella reunalla.

En ollut aikaisemmin tätä tiennyt. Kyllä siinä kaiteessa paljon lukkoja oli, mutta ei silta ehkä vielä niiden vuoksi romahtamisvaarassa ole. Neiti tiesi, että siinä kaiteessa on muutaman hänen ystävänsäkin lukot, eräällä heistä kaksikin lukkoa, kun kumppani oli vaihtunut.

Rakastuneet parit kaivertavat nimensä lukon kylkeen, kiinnittävät sen kaiteeseen ja heittävät avaimet veteen kestävän rakkauslupauksen merkiksi.  Tämä alkaa kuulemma jo kilpailla sen perinteisen kirkossa toimitettavan "Tahdon" -seremonian kanssa, ja tämä on sallittu myös niille, jotka kirkko hylkää.

Kaunista oli, ja lukot olivat jämerän näköisiä, ilmeisesti vakuutusyhtiöiden hyväksymää mallia.

Poissaolijat ovat aina väärässä

Vähän epäröiden menin helsinkiläiseen krouviin, jossa oli käynnissä "Oktoberfest". Mutta poiketa piti, koska kutsu oli käynyt. Oli tuttua porukkaa koolla.

Olin epäilyssäni oikeassa. Saksalaisen perinnejuhlan siirtäminen Suomen oloihin ei noin vain onnistu. Oktoberfest ei ole pelkkä kaljankittaustapahtuma. Pitäisi olla paljon muutakin, varsinkin pukeutuminen.

Minulla on ollut ilo kokea tämä juhla monta kertaa paikan päällä, Baijerissa. Olen ollut työasioissa reissussa. Eräs toistuva kokoustapaaminen sattuu aina osumaan samaan ajankohtaan. Kokousten jälkeen on sitten juhlittu, ja hauskaa on ollut. Helsinkiläisessä krouvissa ei ollut. Olutta olisi kyllä riittänyt, ja tarjoilijoilla oli asiaan kuuluva vaatetuskin. Mutta ei siltikään toiminut. Lähdin aikaisin pois.

Seuraavana päivänä sain kuulla juhlaan jääneiltä, mitä kaikkea menetin kun lähdin kesken pois. Oli kuulemma ollut vallan "he-le-ve-tin hauska" ilta, mitä nyt krapula vaivaa.

Joku minua viisaampi on sanonut: "Poissaolijat ovat aina väärässä."  En muista kuka, olisiko ollut Casanova?

Pukeutuminen on erittäin tärkeä osa Oktoberfestiä, ja baijerilaiset todellakin noudattavat juhlan pukeutumiskoodia. Miehillä kuuluu olla "Lederhosen". Ne ovat kyllä aika omintakeinen kulttuuriperinne. En tiedä - tai ehkä sittenkin tiedän - miksi ne tuovat minulle mieleen hieman vinoja mielleyhtymiä. En itse sellaisiin pukeutuisi.

Sen sijaan naisten asu nimeltä "Dirndl" on mielestäni oikein onnistunut. Sitä katselee mielellään. Olen saanut paikallisilta tuttaviltani ohjeita asuun liittyvien viestien tulkitsemiseksi.  Jos esiliinan rusettisolmu on vasemmalla puolella, kyseinen henkilö on ns. vapaa, jos oikealla, varattu. Se jäi epäselväksi, mitä tarkoittaa, jos se on keskellä tai takana. Aika monella oli. Ehkä heillä on asiassa tulkinnanvaraisuutta?

Ehdotin kerran sihteerilleni neiti B:lle, joka oli aina mukana matkoilla, että hän hankkisi itselleen Dirndl-asusteet. Pistäisin laskun edustustilin piikkiin. Mutta sihteeri ei innostunut asiasta. Hänen mielestään asu oli pöyristyttävä. Niinpä hän ilmestyi juhlaan pukeutuneena nahka-asuun. Ei  sellaiseen kuin juhlan miehet vaan sellaiseen kuin moottoripyöräilijät käyttävät, mustaan mutta kireään. Se oli ideologinen valinta. Juuri nyt ex-sihteerini neiti B. on taas siellä Saksan-kokouksessa, mutta minä pysyn poissa. Ne kokoukset ovat osaltani lopullisesti ohi. Pikkuisen harmittaakin, sillä poissaolijat ovat todellakin aina väärässä. Jos eivät muuten niin ainakin kokousten päätöksissä.

Sata lasissa

Kaupan kassalla joku jumitti. Ensin kassatytön piti lähteä punnitsemaan banaanit, kun asiakas ei itse ollut sitä hoksannut tehdä. Sitten jonkun tavaran viivakoodi oli rikki ja kassatyttö joutui näpyttelemään sen manuaalisesti, eikä onnistunut ensiyrityksellä. Sitten kassan tupakkatelineestä puuttui juuri se laji, jonka asiakas halusi, ja tytön piti hakea se viereisen kassan telineestä. Lopuksi asiakkaan maksukortti ei meinannut kelvata koneelle, vaikka siitä moneen kertaan pyyhittiin pölyt ja rasvat.

Jono kasvoi ja yksi jonottajista alkoi käydä kuumana.

Kuultiin huutelua, ikäviä sanoja sekä jonottajalle että kassatytölle. Vastoin odotuksia huutelija ei ollut mikään syrjäytymisvaarassa oleva kaljajanoinen resupekka vaan tyylikkäästi pukeutunut nuorehko herra. Jos olemuksesta jotain voi päätellä, luokittelisin hänet uraohjusten luokkaan, sellaiseksi salkkumieheksi, joilla on aina sata lasissa ja kyynärpäät ojossa tekemään bisnestä.

Vanhempi nainen jonossa kuunteli aikansa äänekästä sättimistä ja kääntyi sitten salkkumiehen puoleen ja lausui:

"Kannattaisi varmaan ryhtyä buddhalaiseksi ja ruveta meditoimaan, jottei hermostuisi noin pienestä."

Naisissa asuu viisaus.

Kuva ei ole siitä kaupasta, josta kerroin, vaan Elannon kassalta 1950-luvulla. Silloin ei kiukuteltu kassajonossa, luulen.

Hyviäkin uutisia

Koulujen liikuntatunteja aiotaan uudistaa. Opetussuunnitelmaa puuhataan siihen suuntaan, että että "koululaiset saadaan rakastumaan liikuntaan niin että myönteinen asenne liikkumiseen säilyisi läpi elämän".

Yllättävä idea. Ainakin minun henkilökohtaisessa historiassani asia on mennyt täsmälleen päin vastoin. Koulun liikuntatunneilla sain pysyvän vastenmielisyyden kaikkeen, mikä urheilulta pikkuisenkin haiskahtaa.

Kansakoulu vielä sujui, se oli enimmäkseen leikkiliikuntaa. Mutta oppikoulussa opettajaksi tuli sellainen herra, joka aiheutti meille vähemmän liikunnallisille pojille pysyvän kammon. Kun ei pärjännyt kilpailussa, sai tuntea olevansa huonompaa kastia. Touhu oli sotilaallista. Salissa marssittiin ympyrää uimahousut jalassa ja sitten tehtiin kyykkyhyppyjä, kääpiökävelyjä. Kun piti tehdä etunojapunnerruksia, leuanvetoja, pukkihyppelyjä ja monenlaisia akrobatialta tuntuvia temppuja, homma muuttui mahdottomaksi, ja opettaja piti huolen, että pukin päälle mahalleen mätkähtäneet joutuivat yrittämään uudestaan ja uudestaan muiden seuratessa vieressä, kuinka käy.

Ulkona urheilukentällä piti jo verryttelyvaiheessa juosta itsensä kuoleman rajamaille. Sitten valittiin pelijoukkueet. Suunnilleen puolet pojista osasi pelata, loput jäivät harminaiheuttajiksi seisoskelemaan kuka mihinkin kohtaan pelikenttää.

Se mitä olen urheilua oppinut, on tapahtunut muualla kuin koulussa. Hiihtämään opin ihan itsekseni (perinteisellä tyylillä!). Seiväshyppyä harjoittelimme pihan poikien kanssa, samoin keihäänheittoa. Innoittajina olivat 60-luvun alun suomalaiset menestyjät Pentti Nikula ja Pauli Nevala. Kävelyn olen ottanut aikuisena ohjelmaan. Olen vuosikymmenet kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan. Kesämökillä työnnämme pari kertaa kesässä kuulaa kylän äijien kanssa saunomisen jäähdyttelytauolla, mutta sitä ei lasketa, sillä dopingilla on osuutta asiaan.

Nyt uuden opetussuunnitelman laadinnassa on oivallettu jotain hyvin olennaista:  "Liikuntaa ei pidä opettaa liikunnallisesti lahjakkaimpien ehdoilla, eikä myöskään urheilulajien ehdoilla."

"Liikuntatunneilla koettu pätevyys lisää intoa myös vapaa-ajalla. Urheilulajin osaamiseen ja kilpailussa pärjäämiseen perustuvat tunnit eivät ole koskaan kyenneet tarjoamaan positiivisia, liikunnan harrastamiseen rohkaisevia, kokemuksia kaikille oppilaille. Kilpailussa voittaja on tyytyväinen, mutta häviäjien motivaatio saattaa ottaa taka-askelia."

Oikein. Harmi ettei koske enää minua.

Pahalla päällä

Kävin pankissa, marketissa ja sairaalassa. Voiko ikävämpää päiväohjelmaa edes kuvitella? Satoikin ja oli kylmä. Kesän suloiset helteet ovat muisto vain.

Pankissa istuin neuvonnassa kuuntelemassa vihjeitä, miten saisin mahdollisimman isot osingot sijoittamalla euroni sinne tai tänne. Samalla saisin vähennetyksi verojani, jotta yhteiskunnan verovaroilla toimivat laitokset edelleen kurjistuisivat.

Tätä viimeksi mainittua ei tietenkään sanottu ääneen.

Pankkineuvoja selitti suuren määrän tilastoja ja kehitystrendejä ja ennusteita. Erilaiset talouselämän miraakkelioraakkelit eli ajatushautomot olivat laatineet visioita minun varallisuuteni lisäämiseksi. En suostunut ainoaankaan ehdotukseen. Meni pankkisutkilta tunti työaikaa hukkaan. Kahvi sentään tarjottiin, ja keksikin. Ei konjakkia.

Pankista siirryin markettiin. Kannelmäen marketti on ulkoa ruma kuin Tattarisuon peltihalli. Sisällä näytti, että tavoitteena on yhdistää marketti ja huvipuisto.

Oli jotenkin typerän näköistä lykätä kassalle isot ostoskärryt, joiden pohjalla oli yksi juustonpala, paketti silakkaa ja muistitikku. Niiden keräämiseksi piti kävellä suunnilleen kilometrin kierros. Apteekin puolelta kävin vielä ostamassa Buranaa, sillä kurkussa tuntuu nielaistessa pistävä kipu. Lopuksi kävin kahvilla.

Paluumatkalla poikkesin sairaalaan. Iäkäs tuttavani makaa siellä jo toista kuukautta. Potilas kertoi syöneensä pillereitä kuin aamiaismuroja. Ei näyttänyt hyvältä.

Kuva ei ole sairaalassa näppäämäni. Tähän suuntaan kuitenkin ollaan täyttä vauhtia menossa, jos pankkien, talouselämän ja eräiden puolueiden säästöohjelmat ja verosuunnittelut toteutuvat.