"Pilvihin mä hyppäisin..."

Dessu on palannut pohjoisesta, jossa hän oli sijaiskoulutettavana. Kurssi olisi ollut hyödyllinen, jos Dessu olisi aloittelija työssään. Hän on kuitenkin vuosikausia ollut työpaikassaan Vuoronvarausvirastossa vastuullisessa esimiesasemassa, johon kuuluu juuri niitä tehtäviä, joihin Saariselällä tarjottiin tasokasta perehdyttämisopetusta.

Pakkanen oli hirvittävä mutta huimapäisenä luonteena Dessu uhmasi luonnonvoimia ja lähti kerran lainasuksilla hiihtämään. Edellisestä hiihtokerrasta ei ole kuin vajaa kahdeksan kuukautta, kuten blogistani 17. helmikuuta (”Loistava come back”) ilmenee. Sitä edellisestä kerrasta oli kuitenkin vuosikymmeniä, joten rutiinissa on lieviä puutteita.

Hiihtolenkki arktisessa maisemassa ei ollut kovin pitkä, vain viisi kilometriä, mutta siinäkin ehti nousta muistiin kotimaisen kirjallisuuden klassikko, jossa nälkäisen miehen hysteerinen hiihto kuutamoyössä hirmupakkasessa läpi Kairanmaan korpien tuli mestarillisesti kuvatuksi. Tarkoitan Pentti Haanpään postuumina (1956) julkisuuteen päässyttä romaania Noitaympyrä. 

Dessun tunturihiihdossa ei ollut hengenvaaraa eikä kintereillä kuulunut susilauman ulvontaa. Pahin katastrofi oli kaatuminen pitkässä alamäessä, jossa yllättäen tuli vastaan kurvi. Menin kunnolla mukkelis & makkelis. Vasempaan olkapäähän sattuu vieläkin, kun nostan käden pystyyn.

Mutta mikäpä pakko on nostaa kättä pystyyn? Selviän kyllä arkipäivästä kädet ala-asennossa.

Dessu vähän harmittelee mäenlaskussa ilmennyttä taitamattomuutta. Lapsena Jyväskylässä mäenlasku kyllä sujui. Meillä pojilla oli kelpo hyppyrimäki Kypärämäen laitamilla. Oli joukossa yksi tyttökin, se Anita, jonka raisuista otteista kerroin kirjoituksessani ”Virnuileva kiduttaja” 8. marraskuuta. 

Hyppyrimme oli jyrkässä rinteessä. Siinä pystyi lentämään kymmenmetrisiä leiskautuksia. Alastulon jälkeen oli kuitenkin pakko kaatua tahallaan, sillä kohta edessä oli pajupöheikkö. Piti jarruttaa kaatumalla ennen kuin törmäsi pajukkoon. Niissä kaatumisissa ei käynyt kuinkaan. Seuraavana talvena jotkut isät tulivat vesureiden kanssa kaatamaan sen pöheikön. Siitä homma muuttui vaarallisemmaksi, sillä lumipeitteen läpi esiin pilkisti teräviä pajun kantoja. Niiden läpi ei uskaltanut pystyssä laskea, ja kaatuminenkin oli vaarallista. Jos olisi liukunut teräviin esteisiin, olisi tullut vahinkoja. Yhdelle pojalle tulikin.

Lapsuuden hyppyritouhuissa tyylillä ei ollut väliä, pituudella oli. Näin ollen Dessun on pakko myöntää, että hän ei ole pysynyt mukana ajan riennossa. Hyppyrimäen V-tyyliä hän ei hallitse. Osaaminen valitettavasti on puutteellinen myös sellaisissa uusissa talvilajeissa kuin freestyle, kumparelasku ja lumikouru.

Samanlainen puute vaivaa muitakin lajeja, joissa kehitys on mennyt eteenpäin 60-luvun jälkeen. Korkeushypyssä Dessu ei hallitse Forsbury-floppia vaan hyppää edelleen saksityylillä, kuulantyönnössä hän ei hallitse pyörähdystekniikkaa vaan paiskaa pakittamalla. Nämä ovat kuin puutteita yleissivistyksessä.

Vakavaan harkintaan täytyy ottaa tällaisten puutteiden pikainen korjaaminen.

Voisin aloittaa mäkihypystä. Ehkä menen hyppyrimäkeen ja leiskautan. Ei se V-tyyli vaikealta näytä. Kun ruotsalainen Jan Boklöv 80-luvun alussa aloitti tyylin, se näytti rumalta, vähän kuin varis olisi lentänyt. Pilkkakirveiden vitsejä riitti. Silmä kuitenkin tottui. Vitsinvääntö on nyt saanut uusia meheviä aineksia, kun V-mäkihypystä on tulossa myös naisten laji. 

Välineetkin ovat kehittyneet. Saariselän lenkillä Dessu sai ensikosketuksen uudenmallisiin suksiin, siteisiin ja monoihin. Omat sukset 1970-luvulta taitavat olla pois muodista. Lienevätkö uudet paremmat, en osaa sanoa. Maajoukkueen mäkimiehillä on haku päällä, jonkinlaiset taikasukset on Janne Ahoselle valmistettu mutta ne hylättiin, näin olen lukenut.

Kuvassa mainos alan parhaista tuotteista vuodelta 1926 (klikkaamalla sen saa suuremmaksi).

Aina valmis mihin vaan

Dessulla kävi vanhanaikaisesti. Niin käy niille, jotka eivät osaa sanoa ei.

Vuoronvarausviraston kehityspäällikölle tuli äkillinen este lähteä koulutukseen, johon hänet oli ilmoitettu. Tarvittiin sijainen. Soitettiin Dessulle.

Dessuhan on kuin partiolainen: aina valmis mihin vaan - erityisesti jos ei tarvitse itse maksaa. Niinpä Dessu lentää tiistaina aamulla varhain Saariselälle tunturihotelliin saamaan koulutusta. Aiheesta ei ole niin väliä, kunhan jotain.

Ikään kuin Dessu tässä iässä ei muka osaisi jo kaikkea, mikä on tarpeen osata.

Mutta kun on koulutusta tarjolla, pitäähän siitä joku lähettää nauttimaan, budjetissakin on siihen momentti. Jäisi muuten käyttämättä vaivalla anotut määrärahat. Sellainen leväperäisyys kostautuisi tulevissa määrärahoissa.

Niinpä Dessu haki ullakkokomerosta matkalaukkunsa ja alkoi pakata. Pakkaskelin vaatteet - juurikaan muuta en tarvitse. Kirjaksi valitsin Jake Nymanin ”Kovan päivän ilta”. Enemmänkin selailtavaksi kuin luettavaksi.

Läppäri tulee tietenkin mukaan. Samoin iPod. Jos vaikka kuuntelisin salaa luennolla kuulokkeista musiikkia.
Dessu poistuu siis Töölöntorilta ja myös netistä muutamaksi päiväksi.

Naisen vartalo

Sarjassamme naisen kauneudesta olemme aiemmin tarkastelleet menneiden vuosikymmenten ohjeita ja menetelmiä kauneuden lisäämiseen kasvojen alueella. Aiheina ovat olleet kauneussalongit (12. marraskuuta) ja huulipunat (5. marraskuuta). Lehtileikkeet ovat saaneet runsaasti myönteistä huomiota.

Nyt on aika edetä naisen kauneuden tarkastelussa kasvoista vartaloon. Mikäpä sen kiintoisampaa.

Näyte on yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Arvon nykynaiset, ettehän väheksy vanhempiemme / isovanhempiemme elämänkokemusta ja arvomaailmaa. Nehän ovat tunnetusti kunnioittamisen arvoisia meidän sukupolvellemme.

...ja luutalla lakasen lattioita...

Torstai on Dessun huushollissa siivouspäivä. Se on vanha perinne, sillä viikonloppuna saattaa tulla vieraita. Jos siivous olisi alkuviikosta, pöly ehtisi vallata nurkat viikonlopuksi. Perjantai ei ole hyvä, koska silloin aika menee ostoksilla ja ruoanlaitossa. Voi olla, että vieraita käy sekä perjantaina että lauantaina.

Siivous ei ole mukavaa, joten siitä pitäisi suoriutua nopeasti ja kohtuullisin vaivoin. Fuskaaminen imuroinnissa olisi houkuttelevaa mutta itsekuri on tarpeen. Aina kuitenkin joutuu tinkimään työn tarkkuudesta. Enhän mitenkään voi tyhjentää kaikkia kirjahyllyjäni joka torstai. Kompromissiksi kelpaa yksi hylly viikossa - tai kaksi hyllyä joka toinen viikko. Sillä tavoin vuoro kiertää ja vuodessa tulevat kaikki hyllyt kertaalleen pölytetyiksi ja pyyhityiksi.

Houkutus fuskata kohdistuu eniten imuroinnin vaikeisiin paikkoihin. Kirjahyllyjen lisäksi sellaisia ovat painavien huonekalujen alatilat, kuten sohvan, kaappien ja pianon alustat. Hankalia ovat myös johtosäkkyrät, joita on television ja tietokoneiden vieressä ja takana. Jos varomattomasti imuroi, piuhat irtoavat ja menevät sotkuun. Selvittäminen voi olla konstikasta. Mattojen altakaan ei viitsi joka viikko imuroida. Seuraavan kerran jouluksi.

Kylpyhuone on jostain syystä erityisen likaantuva paikka. Imurointi ei ole helppoa ainakaan pesukoneen takaa. Täytyy ruiskuttaa käsisuihkulla vaikeista paikoista pölyt ja moskat pois ja kerätä ne sitten lattiakaivin sihdistä.

Vaivaa säästääkseen imuroija organisoi ja kehittää helpottavia menetelmiä. Dessun menetelmä on siirtää ennen imuroinnin aloittamista kaikki siirrettävissä olevat huonekalut hieman pois paikaltaan. Näin pääsen niiden taakse suoraan. Imuroidessa ainakin toinen käsi on varattu letkun pitelyyn, joten huonekalujen siirtely ainoalla vapaalla kädellä on vaikeaa. Takaisin paikalleen huonekalun voi helposti tuupata ilman käsiäkin, siihen kelpaa jääkiekosta tuttu tekniikka, lantiotaklaus.

Toinen tärkeä niksi on valita pölynimurin sähköjohdolle huoneiston pistorasiasta se, josta johto yltää mahdollisimman moneen paikkaan, mieluiten niin, ettei töpseliä tarvitse vaihtaa kertaakaan. Dessun huushollissa tämä ei aivan onnistu, sen olen mitannut ja todennut mahdottomaksi. Imurin johto ei ulotu mistään pistorasiasta joka paikkaan. Niinpä joudun kesken imuroinnin yhden kerran sammuttamaan koneen ja siirtämään johdon toiseen pistorasiaan. Dessun kämppä on tästä näkökulmasta tarkasteltuna turhan suuri. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä edes merkittävin näkökulma.

Pyykki kannattaa pistää pyörimään samalla kertaa. Kun kaikki harmit tulevat kerralla, niistä pääsee myös kerralla eroon eikä vaivaa ole kaiken viikkoa. Töölöntorin kulmilla kuivatus on ongelma, sillä ulkona on niukalti tilaa eikä liikenteen noki suosi valkopyykin kuivatusta. Ullakolla on kuivatusnaruja ja parvekkeellekin voi pystyttää tellingin. Tämä on kuitenkin yksi niistä monista asioista, joissa maaseutu voittaa kaupungin. Töölöntorilla voi vain kaihoisasti muistella Längelmävedellä puhaltavia tuulia, jotka hulmuttivat pyykin kuivaksi niin että pyykkipojilla oli vaikeuksia pitää kiinni.