Hilda

Mummoni Hilda opetti minulle 1950-luvulla, että hillo- ja marja-astioiden pinnalle kasvaneesta homeesta on hyötyäkin. Jos sitä syö, se parantaa lauluääntä.

Radion lauantain toivotuissa levyissä niihin aikoihin soi usein Miliza Korjusin laulama Warum.  (klik). Se oli minun korvissani hurjinta laulutaitoa, mitä kuvitella voi: hyvin korkealta ja kovaa. Kyllä on Milizan täytynyt syödä paljon homehtunutta marjahilloa.

Minä en tainnut syödä riittävästi. En pärjännyt ollenkaan koulun laulukokeessa. Todistukseen laulun arvosanan kohdalle merkittiin viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liian hyvä arvosana. Viiva ei siitä koskaan muuksi muuttunut. En myöskään päässyt alakoulun kuoroon, vaikka kovasti halusin. Halun motivaatio oli kyllä aika kyseenalainen. Halusin kuoroon, koska siellä oli muuan Leena, ja minä halusin olla siellä missä Leenakin. Laulamisesta ei ollut niin väliä. 

Sama Hilda-mummo opetti minua alle kouluikäisenä rukoilemaan nukkumaan mennessä. Tärkeää oli panna sormet ristiin. Jos sitä ei tehnyt, rukoileminen oli turhaa, ei Jumala kuullut.

Jos muistaa rukoilla sormet ristissä joka ilta, pääsee taivaaseen, muuten ei pääse. Kaikki rukoilijat pääsevät, ei pidä uskoa naapurin Mailista, joka sanoo, että vain 144000 parasta ihmistä pääsee ja kaikki huonommat jäävät pois. Mailis on vaan sellainen vierasuskoinen.

Yhdestä asiasta minulle jäi paha mieli. Tiesin yhden mukavan miehen, joka ei voi päästä taivaaseen. Hän oli Eino, luokkatoverini Sirpan isä. Hän oli sodassa menettänyt toisen kätensä, siitä oli jäljellä vain tynkä. Kun ei ole sormia, ei voi pistää sormia ristiin.

¤

Hildalla on tänään syntymäpäivä. Hän täyttäisi 125 vuotta. Neljän sukupolven kuvassa Hilda seisoo oman äitinsä Emilian vieressä ja pitää minua kädestä.