Mummoni Hilda opetti minulle 1950-luvulla, että hillo- ja marja-astioiden pinnalle kasvaneesta homeesta on hyötyäkin. Jos sitä syö, se parantaa lauluääntä.
Radion lauantain toivotuissa levyissä niihin aikoihin soi usein Miliza Korjusin laulama Warum (klik). Se oli minun korvissani hurjinta laulutaitoa, mitä kuvitella voi: hyvin korkealta ja kovaa. Kyllä on Milizan täytynyt syödä paljon homehtunutta marjahilloa.
Minä en tainnut syödä riittävästi. En pärjännyt ollenkaan koulun laulukokeessa. Todistukseen laulun arvosanan kohdalle merkittiin viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liian hyvä arvosana. Viiva ei siitä koskaan muuksi muuttunut. En myöskään päässyt alakoulun kuoroon, vaikka kovasti halusin. Halun motivaatio oli kyllä aika kyseenalainen. Halusin kuoroon, koska siellä oli muuan Leena, ja minä halusin olla siellä missä Leenakin. Laulamisesta ei ollut niin väliä.
Hilda-mummo opetti minua alle kouluikäisenä rukoilemaan nukkumaan mennessä. Tärkeää oli panna sormet ristiin. Jos sitä ei tehnyt, rukoileminen oli turhaa, ei Jumala kuullut.
Jos muistaa rukoilla sormet ristissä joka ilta, pääsee taivaaseen, muuten ei pääse. Kaikki rukoilijat pääsevät, ei pidä uskoa naapurin Mailista, joka sanoo, että vain 144000 parasta ihmistä pääsee ja kaikki huonommat jäävät pois. Mailis on vaan sellainen vierasuskoinen.
Yhdestä asiasta minulle jäi paha mieli. Tiesin yhden mukavan miehen, joka ei voi päästä taivaaseen. Hän oli Eino, luokkatoverini Sirpan isä. Hän oli sodassa menettänyt toisen kätensä, siitä oli jäljellä vain tynkä. Kun ei ole sormia, ei voi pistää sormia ristiin.
¤
Hildalla on tänään syntymäpäivä. Hän täyttäisi 125 vuotta. Neljän sukupolven kuvassa Hilda seisoo oman äitinsä Emilian vieressä ja pitää minua kädestä.
2 kommenttia:
Tuo laulunumero on perinteinen klassillinen moka lukemattomissa kouluissa. Joku tuttava sanoi menevänsä ennemmin alasti torille kuin laulavansa täysissä pukeissa. Kaiken lisäksi tiedän kokemuksesta, että kuta kuinkin kaikki oppivat laulamaan jos heitä opetetaan oikein. Mutta laulaminen on kuitenkin jotenkin intiimiä toimintaa, ja siinä on isoja sosiaalisen häpeän mahdollisuuksia. Kerronpa tarinan: Minulla oli kerran pikkuinen ekaluokkalainen tyttö, joka ei millään oppinut lukemaan ja laskemaan. Lisäksi hän puhuikin vähän kuin kurnuttaen kuin sammakko. No, minä opetin ekaluokkalaisille heti jo nuotteja, ja niitä taputettiin yhdessä. Kävi ilmi että tämä pikku surkea sammakko oli aivan ylivoimaisen hyvä rytmisessä taputuksessa, ja onnistui hyvin jopa monimutkaisissa rytmikuvioissa, jotka näki ensimmäistä kertaa. Kaikki kaverit ihailivat suuresti. Yhtäkkiä tytön kasvoilla tuli hymy, hän oppi kirjaimet ja numerot siitä vain. Meillä oli tapana sanoa tällaisissa tapauksissa, että lapsen "aivokalvo puhkesi"! En tiedä miten tytön tulevaisuus kehittyi, sillä perhe muutti pian toiselle paikkakunnalle. - Niistä sormien ristimisestä: Lönnrot kertoi itäisestä kylästä, joka oli jakautunut raivokkaasti kahtia. Joku guru oli tullut sinne, ja ilmoittanut että ristinmerkki tehdään kahdella sormella, kun pappi vaati kolmea. Puolin ja toisin väkeä julistettiin perkeleen riivaamiksi. En muista ratkesiko tappelu joskus, täytyy kaivaa Lönnrot esille joskus.
Tuo koulun laulukokeen trauma on ikuinen, ainakin minulla. Minä olisin saanut ammattitaitoista kotiopetusta parisuhteessani. Kerran tai pari sitä alussa yritettiinkin, mutta ei se lähtenyt vetämään. Riitti kun perheessä on yksi musiikki-ihminen.
Sillä oli kyllä vaikutusta, kun kotona soi koko ajan. Vaikutuksen voiman huomasin siinä, että oman kuunteluni painopiste siirtyi 60-luvun pop-rockista pikkuhiljaa klassiseen suuntaaan. Mutta se oma laulu? Ei, ei. Edes kesäpitäjän kyläjuhlan yhteislaulu ei saanut minua avaamaan suuta. Riehaannuin korkeintaan läpsäyttämääm kädet yhteen rytmikohdissa: Hei KAR-jalasta heilin minä löysin...
Lähetä kommentti