Menetetty maine

 

Humanistiset tieteet ovat vaikeuksissa. Tutkimusrahoitusta ja yliopistojen opetusta vähennetään. Sama koskee taidealoja. Onko mitään konstia saada palautetuksi kotimaisen kirjallisuuden menetettyjä virkoja? Tai latinan? Tai kreikan?

Sivistystä ei enää tarvita, riittää kunhan talouskasvua ja tuotekehittelyn innovointia elinkeinoelämän tarpeisiin opiskellaan.

Syyt ovat poliittiset. Humanistinen ajattelu ei tuota suoraa hyötyä talouskasvulle. Eräitä poliittisia suuntauksia kiukuttavalla tavalla se edistää ongelmien syiden ja seurausten tiedostamista sellaisissa asioissa kuin luontokato, ihmisoikeudet, tasa-arvo, vähemmistöjen kohtelu, #metoo, ilmasto, militarismi, talouskasvu ja hyvinvointiyhteiskunta.

Tällaiset ongelmat ovat voimakkaasti kasvamassa kaikkialla, myös Suomessa. Kaikilla tahoilla näitä ei edes pidetä ongelmina.

Tieteellisen ajattelun vastustus on vahvasti kasvussa. Silläkin on poliittinen tausta. Ensin tämä alkoi näkyä lääketieteessä, jossa rokotekriittisyys nousi ja koululääketieteen rinnalle tunkeutui monenlaisia outoja oppeja. Sitten juridiikka joutui pilkan kohteeksi, kun alan asiantuntijat esittivät kritiikkiä hallituksen suunnittelemiin ihmisoikeussopimusten loukkauksiin.

Luonnontieteillä sen sijaan on toistaiseksi mennyt hyvin. Rahoitusta on riittänyt. Poliittista kannustusta on saatavilla, sillä talouskasvun eväät löytyvät insinööritieteistä.

Muutoksen ensimmäinen merkki tähän oli havaittavissa, kun tunnettu tähtitieteen emeritusprofessori kirjoitti kolumnissaan kriittisiä huomioita erään puolueen ”mestarin” meiningeistä. Kommenteissa teoreettinen fysiikka tuli epäillyksi punaviherpiipertäjien epäluotettavaksi tieteenalaksi.

Nyt voi fysiikan maine olla lopullisesti menetetty, kun kuva paljastaa alan ikonin Isaac Newtonin olevan näitä sateenkaariväen Pride-piehiä.

P.S. Lauantain iloiseen Pride-suurkulkueeseen ja puistojuhlaan olen valmistautumassa minäkin yhdessä entisen työpaikkani joukkueen kanssa..

 

Perinteisin menoin

 

Alkamassa ensimmäinen kaupunkijuhannus liki puoleen vuosisataan. Tai itse asiassa jo toinen, mutta vuosi sitten korona ja leikkauksen jälkiharmit estivät juhlatunnelman.

Miten Helsingissä voi viettää mielekkäällä tavalla mittumaaria kaikkien maalaisjuhannusten muistojen jälkeen? Menenkö vaan taas yökävelylle pitkin rantoja? Olen vähän aikeissa testata Seurasaaren kuuluisan juhannustapahtuman.

Selailin laajasta arkistostani menneiden vuosikymmenten juhannuksenviettoni kohokohtia.

1968 kesäkirkonkylässäni järjestettiin suuret urheilukilpailut. Paikalla mm. maailman parhaat keihäänheittäjät. Illalla paikallisen pioneerivarikon juhannusjuhlat. Paljon väkeä, paljon ohjelmaa. Juontajana itse Arska Elo. Tuttu tyttö Jyväskylästä käsikynkässä.

1985 kesämökkipaikkakuntani kyläjuhla. Kyläkoulun innokas opettaja oli tuottanut paljon Kalevala-virikkeistä ohjelmaa. Yksi ongelma kuitenkin nousi päällimmäiseksi. Suomen lippu valahti vähän väliä alas kepin nokasta. Sinnikkäästi opettaja kävi sen aina kiskomassa ylös, mutta ei vaan pysynyt. Lopuksi opettajalta lipsahti ruma sana yleisön ja lasten edessä. Sitten kun lippu lopulta saatiin pysymään ylhäällä, koko salko oli vääntynyt vinoon.

Juhannus on alkukantaisen kansanperinteen suurta juhlaa. Jos Seurasaareen onnistun menemään, siellä uskon kohtaavani tunnelman, jota Martta Wendelin on loistokkaasti kuvittanut. Toisaalta myös rahvaanomainen kansankulttuuri on juhannuksena ollut aina kukoistavimmillaan. Kolmanneksi Muumipapan asennetta ei pidä unohtaa.

Hyvää juhannusta blogin lukijoille!

Häiriöitä

Tarkoitus oli matkustaa Vallilaan. Sinne vie raitiovaunulinja 8.

Seisoin pysäkillä, mutta kahdeksikkoa ei tullut.  Helsingin liikenne on sekaisin. Kadut on kaivettu auki, niin kuin aina (ks. kuva Helsingfors gator sommaren 1908, efter naturen / teckning af H. Aspelin). Raitiovaunut ja bussit ovat poikkeusreiteillä. Niitä on kyllä lehdissä selostettu, mutta ei niitä muista. (Myöhemmin selvisi, että Oopperan risteyksen kaikki linjat ovat koko kesän pois käytöstä ja kahdeksikon reitti ajetaan bussilla.)

Mitäpä minä oikeastaan Vallilassa tekisin? Ehtiihän sinne syksylläkin. Ajoin keskustaan, sillä Runeberginkatu on käytössä. Keskustassa oli paljon kansaa Elokapinan mielenosoituksessa. Jäin seuraamaan.

Vähän kateellisin mielin katselin iloista joukkoa, joka sai ohikulkijoilta paljon sympatiaa ja kannustusta.  Luultavasti olisin  itsekin  mukana, jos olisin nuori. Siinä ollaan elintärkeällä asialla.

Onkohan tuuli vihdoin kääntymässä? Takavuosina katselin ihmetellen aggressiota, jota vähäinen liikenteen häirintä ja muu kansalaistottelemattomuus eräissä ilmeisen ideologisesti suuntautuneissa piireisssä aiheutti. Niissä piireissä ilmaston ja elinympäristön tuhoutumisella ei ole niin väliä - tärkeintä on pistää huligaanit kuriin.

Asennemalli varmaankin löytyi vastakkaisen ideologian käytännöstä, jossa sujuvan liikenteen häirintään myös suhtauduttiin aggressiivisesti.

 

Vimma

On synti ja häpeä istua valoisaa kesäyötä sisällä näyttöruudun äärellä

Olen yöeläjä. Blogin lukijat tietävät, että uudet kirjoitukseni ilmestyvät kahden kolmen paikkeilla aamuyöstä. Mutta nyt on se kohta vuoden kiertokulussa, että kahden kolmen paikkeilla aamuyöstä on syytä olla ulkona.

Ulkona tapahtuu yöllä. En nyt tarkoita lisääntynyttä turvattomuutta, kuten kadulla ammuskelua, josta on paljon kerrottu julkisuudessa. Tarkoitan luonnon tapahtumia. Luonto kukkii ja kasvaa nyt raivokkaalla vimmalla. Linnut karjuvat puissa. Nyt niillä on kiire – aikaa kukkimiseen, karjumiseen ja lisääntymiseen ei ole paljon.

Tätä minä haluan olla aistimassa, vaikka vietänkin ensimmäistä kertaa puoleen vuosisataan kesää kaupungissa. Kyllä kaupungissakin on puistoja, rantoja ja metsiä. Niissä yövaeltaja uskoo ja toivoo näkevänsä, kuulevansa ja haistavansa kaiken sen, minkä aiemmin kesäkotinsa kyläteillä. Töölöntorin kotitalon viidennen kerroksen lamppu sammuu vasta kun kävelykierros on päättynyt.

Blogi mukautuu tähän. Ei se enää kokonaan sammu kesäkuukausiksi niin kuin takavuosina. Mutta se harvenee, lyhenee, käy satunnaiseksi, muuttuu toissijaiseksi yöpuuhasteluksi  -  sadepäivien ja hallaöiden vaihtoehdoksi.

Yritin etsiä tähän runoa, jossa olisi aiheena kuuma kesä kaupungissa. Mielessä pyöri nuoruuden hippivuosien kuuma hitti Summer in the City (Lovin Spoonful 1967). Kuuntelin sen pitkästä aikaa ja hämmästyin. Kummallisen laimealta tuntuu nyt ikämiehen korvissa nuoruuden villi hitti, jota tanssittiin Jyväskylän Lounaispuistossa kesäyössä ja vuotta myöhemmin Visbyn muurinraunioilla.

Enää tuo ei erityisen villiin tanssiin yökulkijaa innosta. Pistän tähän kuitenkin linkin (KLIK) , jos lukijalla on laulusta omia nostalgioita

Mutta kyllä paljon vimmaisempi kosketus kesään löytyy vanhalta kunnon Katri Valalta. Hän on selvästi löytänyt sen, mitä minäkin olen etsimässä.

 

Kaikenlaista sattuu

Laidunkausi avattu. Kolmen äijän perinteelliseksi muodostunut mökkireissu toteutui viikonloppuna kamalan kuuman sään vallitessa. Onneksi perillä oli järvi, jossa pääsi vilvoittelemaan. Saunaa ei olisi tarvinnut lämmittää, mutta silti lämmitettiin.

 ”Perinteelliseksi muodostunut” tarkoittaa tässä sitä, että sama kokoonpano on samassa paikassa ennenkin retkeillyt ja olen siitä täällä ennenkin kirjoittanut.

 Kun samasta aiheesta kirjoittaa uudestaan, uhkaa toistamisen vaara. Se on kirjoittajalle paha virhe. Yritän välttää toistoa liittämällä tähän linkin (KLICK ), josta blogin lukija voi käydä vilkaisemassa, miten edellisellä keralla neljä vuotta sitten kävi. Nyt melkein kaikki kävi samalla tavalla. 

Ruokahuolto tähtäsi edelleen terveellisyyteen. Ei makkaraa!. Isäntä halusi näyttää erityisosaamistaan, mikä tarkoitti karjalanpiirakoiden leipomista. Hän väitti oppineensa joskus jollain kurssilla jopa piirakoiden oikeaoppisen rypytyksen.

Hyvin rypytys onnistuikin. Jotain muuta pientä vikaa piirakoihin tuli, mutta emme me olleet nirsoja emmekä ottaneet asiaa puheeksi. Kaikenlaista sattuu itse kullekin - pääasia oli onnistunut rypytys.

Kyykäärmeitä näkyi runsaasti. Yksi oli noussut mökin portaalle. Niiden kanssa minä en ole tottunut elämään, mutta isäntä oli. Häntä ne eivät häirinneet ollenkaan. Käski vaan katsomaan jalkoihin pihassa kulkiessa. Minun piti tarkkaan tutkia makuukamari sängynalusia myöten nukkumaan mennessä, ja silti pelotti. 

Hyttysiäkin oli runsaasti. Näyttää tulevan hyvä hyttyskesä - suorastaan erinomainen.

Puolikirjallisen blogin odotusten mukaisesti liitän tähän ainoan juuri nyt muistamani hyttysrunon.

Sisältövaroitus on kuitenkin tarpeen herkkiä ja puhdassieluisia lukijoita varten. Larin-Kyöstin kirjailijakuvaan kuuluu välillä jonkinasteinen kurittomuus. Tämä on juuri sellainen pikkuisen tuhma runo..

Melkein ainoa mies

Luulin osaavani strategian, jolla pääsen aina haastattelun loputtua signeerausjonon kärkipäähän. Tänään taitoni kuitenkin petti.

Jono oli pitkä ja hidas. Se kiersi Akateemisen kirjakaupan hyllyjen seassa melkein koko salin ympäri. Minä olin suunnilleen puolivälissä. 40 minuuttia kesti ennen kuin pääsin perille.

Jonon hidas eteneminen tuli siitä, että kirjailija tuntui olevan puheliasta sorttia. Melkein jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän kanssa hän aloitti juttelun. Minun kanssani hän ihmetteli, että olen vasta jonon kolmas tai neljäs mies, ja niistäkin kaksi oli vaimonsa seuralaisena.

Siis vain kaksi yksin jonottavaa miestä. Eivätkö suomalaiset miehet lue kirjoja? Vai eivätkö he lue naisten kirjoittamia kirjoja? Vai lukevatko suomalaiset miehet jonkun toisen kirjailijan kirjoja, mutta eivät hänen? Olenko siis minä, suomalainen mies, tiennyt, mihin jonoon olen tullut?

Selitin, että Olive Kitteridgestä minun kiinnostukseni alkoi, siis erinomaisesta tv-sarjasta. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kuusi suomennettua kirjaa.

Hän pyysi minua tavaamaan nimeni omistuskirjoitusta varten. Viikonloppu on nyt pelastettu. Tulkoonpa millainen helle tahansa, minä istun nojatuolissani pöytätuulettimen hellässä hyväilyssä ja luen Elizabeth Stroutin uusinta kirjaa. Samalla esitän arvostavat onnitteluni kustannusosakeyhtiö Tammelle Keltainen kirjasto -sarjan täyttäessä 70 vuotta. 

 

Uusi yritys

 

Helluntai ja kaatuneiden muistopäivä – jotenkin epäsuhtainen pari samalle sunnuntaille. Toisaalta yllättävät ja yhteen sopimattomat rinnastukset antavat usein ajattelulle ja taiteelle uutta oivallusta.

Helluntaihin liittyy alkusoinnullisia sanoja, kuten heleä ja heila. Tänä vuonna myös helle. Jostakin luin, että nyt pitää nauttia kauan kaivatusta helteestä.

Nauttikoon ken voi. Minulta ei onnistu. Helle on silkkaa tukaluutta. Ulkona nääntyy, pitää pysyä sisällä. Pöytätuulettimet hain jo kellarikomerosta. Vielä nytkin yöllä yksi puhaltaa ja puhkuu työtuolini takana.

Herää huolestuneita aavistuksia, että tätä saattaa jatkua koko kesän. Ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä. Kaksi (vai peräti kolme?) edellistä kesää olivat aika äärimmäisiä.

Viime kesä oli melkein puoleen vuosisataan ensimmäinen, jota en viettänyt maalla. Syynä oli harmillinen sairastuminen. Toukokuun lopussa olin leikkauksessa. Pari viikkoa myöhemmin jouduin uudestaan sairaalaan, sillä leikkaushaava tulehtui. Vasta juhannuksena tämä alkoi olla kunnossa. Sitten iski korona. Se oli kohtalaisen lievä, mutta maalle meno ei kaiken jälkeen houkutellut. Vuokramökki olisi ollut käytettävissä, mutta sen sai peruutetuksi.

Nyt on uusi yritys viettää kaupunkikesä. Terveys on kunnossa, paitsi oikutteleva alaselkä ja lonkka. Pitkät kävelyretket - vanha mielipuuhani – eivät oikein luonnistu. Helteellä eivät senkään vertaa. Puiston penkit houkuttelevat istumaan ja kävelykilometrit jäävät vähäisiksi.

 

Vain arvokkaille

 

Käynti äidin haudalla. Tämä oli kymmenes äitienpäivä Maunulan uurnalehdossa.

Valkovuokkokimppu hautakiven maljakkoon, kuten aina ennenkin. Äitienpäiväkortti on kuitenkin jäänyt piirtämättä. Sen korvikkeeksi laitan tähän kortin 1960-luvun alkupuolelta. Runoa en tunnusta itse sepittäneeni. Sen opettaja kirjoitti malliksi liitutaululle, ja siitä se kopioitiin kortteihin.

Käsialani näyttää omituisen oudolta. Vuosien myötä se kehittyi aivan toisenlaiseksi. Kauniimmaksi – jos rohkenen itse kehua. Eikä kukkakaan kovin hehkeä ole. Mutta on tuossa jotain vanhanaikaista tyyliä ja arvokkuutta. Eräskin tuttu äiti kertoi muutama vuosi sitten saaneensa äitienpäiväkortin, jossa kuvana oli Batman ja vihreä yökkö.

Äidille kuului antaa lahja äitienpäivänä. Lahjan keksiminen oli vaikeaa. Isä siitä lopullisen päätöksen teki. Yksi niistä lahjoista on vieläkin tallessa astiakaapissani. Voi ihmetellä, miten 60-luvun puolivälin Jyväskylän sekatavarakauppaan oli löytänyt tiensä kiinalainen astiasto. Kuusi kuppia, kannu, kermakko ja sokeriskooli.

Vähälle käytölle astiat jäivät. Ei niitä aivan tavallisten vieraiden tullessa esiin otettu. Vain poikkeuksellisen arvokkaille vieraille niistä kahvit tarjottiin. Nykyäänkin ne ovat enemmän koristeina kuin käytössä. Täysin ehjänä astiat ovat säilyneet jo kuutisenkymmentä vuotta. Sellainen kestävyys taitaa olla aika harvinaista näiden myöhempien aikojen hienojen lahjatavaroiden kohdalla.

 

Pitkä rivi nollia

Talousuutisia ja pörssikursseja en lue. Sivu, jossa on paljon numeroita, tulee nopeasti käännetyksi.

Harmin häivähdys sumentaa aivot, kun joutuu laskua maksaessa näpyttelemään pitkiä tili- tai viitenumeroita. Niissä on yleensä pitkä rivi nollia. Ihmettelen, ovatko ne kaikki tarpeellisia.

Nyt kuitenkin sattumalta luin jutun, jossa oli paljon numeroita. Se oli yllättäen kulttuuripalstalla.  Siksi luin sen loppuun asti. Juttu kertoi kelpo sinimustan hallituksemme toimenpiteistä.

Jutussa kerrottiin ensimmäiseksi, että hallitus leikkaa vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen, joka on ollut 860000 € (hankala laskea nollien lukumäärä, piti laittaa lukulasit nenälle, että tuli oikein). Ei ole Suomella varaa sellaiseen. Ja nyt on ”hyvä hallitusohjelma”, kuten ministerit kaiken aikaa toistelevat.

Onneksi sentään hallitus on tajunnut hyvässä hallitusohjelmassaan antaa raviurheilun tukemiseen 40 miljoonaa € (tämä oli kirjoitettu näin, yhdellä nollalla!). Lisäksi huomaan, että hallitus on tajunnut tukea miljoonilla muitakin tulevaisuuden suuria megatrendejä ja menestystarinoita, kuten turkisten, turpeen ja sellun tuotantoa ja halvempaa bensiiniä.

                        (Tapio Piirainen & Harri Nykänen: RAID / Yle 2000  //  Oiva Lohtander & Kirsti Väänänen)

Ylivoimaisen vaikeaa

 

Alakerran insinööri valitti elämänsä surkeutta. Kaikki oli ennen paremmin. Enää ei uskalla edes naisia lähestyä. Siitä saa ikävää palautetta.

Niin. Mitäpä siinä mukava naapuri voi muuta kuin kuunnella naapurinsa suruja. Niin kuin monta 

kertaa ennenkin samasta asiasta. Näitä suruja hänelle ilmaantui joitakin vuosia sitten, kun hän palasi pitkän tauon jälkeen sinkkumiesten säätyyn. Päättelen, että hän tuntee kuuluvansa nykyisin kuuluisiin incel-miehiin (vaikka ei mikään nuorukainen olekaan).

Miesporukoiden kummallisuuksia on oletus, että toiselle valkoihoiselle heteromiehelle voi heittää seksististä, homofobista ja rasistista herjaa ilman että kuulija pitää puhujaa ääliönä. Joskus olen yritellyt vängätä vastaan, mutta ei sillä ole vaikutusta. Mahtaa olla vaikeaa, kun joka kerta kun naisseurassa avaa suunsa, ahdistelun tunnusmerkistö uhkaa täyttyä

Puhumisen sävystä se on kiinni, yritin joskus opettaa. Hyvät puhujat ovat aina menestyneet maailman pärjäämiskilpailuissa. Hyvät supliikkimiehet ovat aina päässeet paremmin saatille, ja niinpä luulisi, että luonnonvalinta suosi puhetaitoa.

                                   (007 ja tohtori No - 1962 // Sean Connery & Ursula Andress)

Ns. miehekkyyden merkit, kuten leijonakorut ja kaljanhaju, eivät paranna menestystä. Runojen siteeraaminen parantaa. Tämänkin olen joskus naapurille ohjeeksi antanut. Ei ole tepsinyt.

Olen tullut ymmärtämään, että #metoo-liikkeellä on ollut myönteinen vaikutus. Hidas mutta myönteinen. Toksinen maskuliinisuus on ilmeisesti vähenemässä, mutta toisin kuin nämä naapurit luulevat, se ei tarkoita, etteivätkö äijäporukat saisi mennä metsästysreissulle tai juomaan kaljaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei kohtele alentavasti toisenlaista miehuutta tai muita sukupuolia. Ja ennen kaikkea, että lähestymiselle pitää olla suostumus. Ei luulisi olevan ylivoimaisen vaikeaa.

 

                           (Ossi Elstelä. Katariina ja Munkkiniemen kreivi - 1943  // Leif Vager & Regina Linnanheimo)

Me kaikki

 

Paul Auster  03.02. 1947  -   30.04. 2024

”Me kaikki kuolemme, me kaikki sairastumme, tunnemme kaikki nälkää, himoa ja kipua, ja siksi ihmiselämä on johdonmukaista sukupolvesta toiseen. Me kaikki - useimmat meistä joka tapauksessa - haluamme yhteyksiä muihin ihmisiin ja käytämme elämämme heidän etsimiseen.” – Paul Auster

”Minusta tuntuu, että tulen aina olemaan onnellinen paikassa, jossa en ole.” – Paul Auster

 

”Maailma on niin arvaamaton. Asiat tapahtuvat yllättäen, odottamatta.  Haluamme tuntea, että hallitsemme omaa olemassaoloamme. Jollain tapaa olemme, toisaalta emme. Meitä hallitsevat sattuman voimat.” – Paul Auster

Espalle takaisin

Ei sen nyt noin pitäisi mennä.

Olenkohan sittenkin perinteiden orja, kun vierastan tätä uutta? En olisi uskonut – tavallisesti minä olen suhtautunut hieman pilkallisesti siihen vanhaan. Mutta nyt kun se vanha on poissa, uusi ei kelpaa minulle senkään vertaa.

Vuosikymmeneen en ole suostunut menemään Espan tungokseen vappuaattona. Mantan lakituksen olen katsonut televisiosta, jos sieltäkään. Mutta nyt kun Manta on poissa ja Espa tyhjä, kaipaan Espalle takaisin. Kansalaistori ei kelpaa korvikkeeksi. Siitä puuttuu ilmapiiri ja tyyli.

Menin siis ihan kiusallani tyhjälle Espalle. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa ennen oli Mantan patsas.

Kai se patsas joskus tuodaan siihen takaisin. Nyt se on korjaamolla. Silloin lakitusjuhla luultavasti palaa myös. Jääkiekon mestaruusjuhla saisi siirtyä pysyvästi kansalaistorille. Tai vielä mieluummin jääkiekon mestaruudet saisivat jäädä tulematta. Lakituksen Mantan patsas kestää, sillä se tehdään nosturilla. Humalaisten jääkiekkofanien kiipeilyä se ei kestä.

Kävin minä joskus nuorena katsomassa Mantan lakitusta. Sillä on perinteitä. Uuno Kailaskin oli jo 1920-luvun lopun keväänä kuljeskellut Mantan patsaalla ja kirjoittanut runon, jossa kaikuu hänelle harvinaisia onnellisuuden sävyjä.

Minä klenkkasin vappua hulinoimaan lonkkavaivaisena Baanaa pitkin vanha vappuviuhka olkalaukussa. Baanan kuilusta piti kuitenkin nousta pois ennen Mannerheimintietä, etten joutuisi sinne kansalaistorin ruuhkaan. Kuulokkeissa soi Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama Minä kaipaan Espalle takaisin. Se on niitä lauluja, jotka jäävät päähän pyörimään ja nostavat nostalgian kyynelhelmen silmäkulmaan. Tästä linkistä sen pääsee kuuntelemaan:  (Klik) 

 

 

 

 

Tulet katumaan

 

Lempikirjailijoihini kuuluva Mark Twain tiedetään viekkaaksi mieheksi. Häneltä piruilu sujui niin ettei hölmömpi huomannutkaan, että juuri häntä tässä tarkoitetaan.

Mark Twain kirjoitti:

”Kahdenkymmenen vuoden päästä tulet katumaan niitä asioita, joita et tehnyt, etkä niitä, joita teit. Purjehdi siis kauas kotisatamasta, tunne tuuli purjeissa. Löydä. Unelmoi. Keksi.”   // Twenty years from now you will be more disappointed by the things you didn't do than by the ones you did. So throw off the bowlines. Sail away from the safe harbor. Catch the trade winds in your sails. Explore. Dream. Discover.

                                                                 (Kuva: Haresh Durgani)

Välillä hän kyllä taisi kirjoittaa ihan vakavaa asiaakin. Kun oikein tarkasti tätä nyt mietin, muuttaisin vuosien määrän. Kahdenkymmenen tilalle pistäisin viisikymmentä.

Huomattavasti vakavampi Jane Austen ymmärsi ongelman:

”Ja joskus olen pitänyt tunteeni omana tietonani, koska en löytänyt kieltä, jolla kuvailla niitä.”  //  And sometimes I have kept my feelings to myself, because I could find no language to describe them in.  (Ylpeys ja ennakkoluulo / Pride and Prejudice)

 

Maestro

Olen viikonlopun kuunnellut Kaj Chydeniuksen musiikkia. Sitä on paljon.  Siihen liittyy paljon muistoja.

Vuosikymmenten varrella on kertynyt melkoinen määrä teatteriesityksiä, konsertteja, juhlia ja muita tilaisuuksia, joissa olen ollut paikalla. Vain se ensimmäinen, Lapualaisooppera, jäi näkemättä. Se harmittaa vieläkin. Viimeiseksi jäi Taru Nymanin lauluilta ”Opitko tyynesti aaltoilemaan” Kom-teatterissa keväällä 2022. Maestro itse jaksoi vielä säestää.

Ensikosketus tuli teiniteatterin koulutuspäivillä Kouvolassa1969. Ensimmäinen tutuksi tullut laulu taisi olla Laulu rakastamisen vaikeudesta elokuvassa Käpy selän alla (1966). Se oli 16-vuotiaalle teinipojalle niin tyrmäävä esitys, että säveltäjänkin nimi jäi kerralla muistiin.

Minulla oli kunnia päästä nuorena tuntemaan Chydeniukset myös henkilökohtaisesti. Omaa ansiota se ei ollut. Pääsin porukoihin avec-ominaisuudessa, sillä samoista musiikkipiireistä oma parisuhteenikin löytyi. Monenlaisissa privaattitilaisuuksissa tuttavuus eteni, muistettavimpana niistä omat hääni. Niinpä nyt nautin muistokahvit Chydeniusten häälahjaksi antamista astioista.

Suru täyttää sydämen.

 

Ei enää

Jos jotain nuoruudesta kaipaan, niin rentoa reissaamista. Kun liftaamaan lähdettiin, ei ollut suurta väliä sillä, mihin päädyttiin. Kunhan johonkin.

Tukholman eteläpuolelta moottoritien liittymästä liftaus onnistui helposti. Kerran päädyin Berliiniin, kerran Amsterdamiin, kerran K:n ja E:n kanssa vain Kööpenhaminaan. Pari kertaa lähdettiin näiden teiniteatterin runotyttöjen kanssa rättisitikalla isommalle kierrokselle, mutta Amsterdamin Dam-aukiolle taas päädyttiin.

Teltta oli mukana, mutta kun sopivaa telttailupaikkaa ei aina reitille osunut, yhtä hyvin voitiin yöpyä asemilla tai puistonpenkillä. Välillä yöuni saattoi jäädä kokonaan väliin kaupungilla kulkiessa. Ei tarvittu aikatauluja eikä hotellivarauksia. Ei niihin olisi ollut varaakaan. Interrail-kokemukset jäivät minulta aika vähiin, sillä ikärajat eivät siihen aikaan osuneet ihan kohdalleen.

Reissuilla kohtasi jännittäviä ihmisiä. Kaikki tämä palautui mieleen, kun muutama päivä sitten katsoin televisiosta vanhan tutun Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, ohj. Richard Linklater 1995). Siinä nuori amerikkalainen poika (Ethan Hawke) ja ranskalainen tyttö (Julie Delpy) kohtaavat sattumalta junassa, kiinnostuvat toisistaan ja päättävät viivyttää eronhetkeä nousemalla junasta Wienissä. Siellä he kulkevat kesäyössä pitkin kaupunkia, tutustuvat toisiinsa ja ihastuvat aika lailla. Aamulla eron hetken tullessa he hätäilevät, jääkö tämä yö heinän ainoaksi kohtaamisekseen.  He päättävät palata samalle asemalaiturille tasan puolen vuoden kuluttua. – Toteutuuko suunnitelma, sen katsoja saa tietää kakkososassa, joka valmistui yhdeksän vuotta myöhemmin.

Pakko myötää, että kaikki tuollainen reissaaminen on kaukaista menneisyyttä.

Mieli tekisi, mutta ei onnistu enää. Minäkö liftaamaan moottoritien liittymään? Minäkö telttaan nukkumaan? Yön yli kuljeskelu saattaisi vielä onnistua – olenhan viime vuosiin asti vaellellut kesäyöt linnunlaulua tarkkaillen Längelmäveden rantapolulla ja Strömforsin kyläteillä.

Mutta kyllä se on pientä kateutta tuntien myönnettävä, että ”Nuoruus on mänt”, niin kuin Elämänmeno-sarjan päähenkilö (Ritva Oksanen) karjalan murteella suree Åke Lindmanin ohjaamassa ja Pirkko Saision kirjoittamassa teoksessa.

Kumpi parempi?

 

Orson Wellesin ohjaama Citizen Kane (1941) on vuodesta toiseen säilyttänyt asemansa

kriitikkoäänestyksissä yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Hyvin on listalla sijoittunut myös saman ohjaajan Pahan kosketus (Touch of Evil – 1958).

Pahan kosketus tuli eilen lauantaina Yle-Teeman klassikkosarjassa (myös Areenassa). Katsoin sen taas. Olen Wellesin tuotannon vuosien varrella ennenkin katsellut ja niihin liittyvää kirjallisuutta lukenut.  Analyysit ylistävät Wellesin mestarilista taitoa. Erityisesti analyysit ovat tutkineet elokuvien syvätarkkoja kuvia, suuria lähikuvia, poikkeuksellisia kuvakulmia, pitkiä kamera-ajoja, valoja ja varjoja ja leikkauksen rytmejä. Welles oli tällaisissa teknisissä taidoissa ensimmäinen pitkälle edennyt ohjaajamestari.

Odotin elokuvan alkua epävarmoin tuntein. Jokohan nyt innostuisin? Moneen kertaan olen samoissa tunnelmissa Wellesin elokuvaa aloittanut, mutta ei vaan ole lähtenyt lentoon.

Tunnistan kyllä kuvakulmat ja syvätarkkuudet ja muut ja myönnän mestarin otteet, mutta siltikään Welles ei ole minun ohjaajani. Eikä eilinen tilannetta muuksi muuttanut. Päällimmäiseksi jää hieno tekniikka ja taiteellisuus - tunteella näihin en pääse mukaan. Kun tunne puuttuu, paljon puuttuu.

Jos minä pääsisin äänestämään, nämä elokuvat eivät hätyyttelisi kärkisijoja.

Lohdutukseksi valitsin dvd-hyllystäni Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (Smultronstället – 1957). Se hätyyttelisi. Siihen pääsee tunteella mukaan.

Ei taida olla yllätys, ettei Welles pitänyt Bergmanin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.

Ei taida sekään olla yllätys, ettei Bergman pitänyt Wellesin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.

Takaisin lentoon

 

Kun ystäväsi kuolee
hän palaa sinuun kuolemaan. (Pablo Neruda, suom Pentti Saaritsa) 

Ikäpolveni suuret runoilijat / suomentajat alkavat käydä vähiin. Nyt lähti Pentti Saaritsa.(Blogikirjoituksen nimenä yksi hänen tunnetuimmista omista runoteoksistaan)

Saaritsan suurin merkitys oli tuoda eteläamerikkalainen kirjallisuus suomalaiseen tietoisuuteen. Ennen häntä se oli varsin pimeä maailmankolkka täältä katsoen. Melkoisia mestarikirjailijoita sieltä löytyikin.(esim. Jorge Luis Borges, Gabriel Garcia Marquez, Octavio Paz ja Pablo Neruda).

Minulla oli ilo tavata tämä Ritsa-nimellä tunnettu melankoliseen mietteliäisyyteen taipuvainen kirjailija, ensin sattumalta 1970-luvun puolivälissä eräillä rapujuhlilla Juankoskella, myöhemmin ammattiini liittyvissä asioissa. Välillä osuttiin istumaan yhtä aikaa Sea Horsessa tai Kosmoksesa.

Laulurunous oli yksi Saaritsan osaamisalue. Tässä yksi tunnetuimmista, Violeta Parran teoksen suomenkielien versio Arja Saijonmaan esittämänä, Miten voin kyllin kiittää   [klik]

(Pablo Neruda: Kuolema / Canto General 1950, suom. Pentti Saaritsa)

 

Pikkuvappu

 

Vietettiin pienellä porukalla Pikkuvappua. Se on vuoden kiertokulun odotetuin perinnejuhla seurapiirissämme. Siksi kirjoitan sen nimen vastoin ohjeita isolla alkukirjaimella.

Valitettavasti juhla ei vieläkään toteutunut kaikilta osin periteitä kunnioittaen. Juhla oli koronavuodet pakollisella tauolla, nyt juhlapaikka ja päähenkilö puuttuivat.

Juhlapaikka oli vuosikaudet yksityisasunto Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa. Itseoikeutettu juhlamestari oli  korkeasti kunnioitettu ex-sihteeri neiti B., josta on ollut paljon puhetta ja porua tämän blogin alkuvuosina (ks.  oikean laidan linkkilistasta ”Tällaisia Dessu on tuumaillut” kohtaa Neiti B sihteeri (80)).

Nyt päähenkilö kuitenkin huitelee edelleen ympäri maailmaa – erityisesti Yhdysvalloissa ja Hollannissa – tohtorintutkintoaan tekemässä, joten kovin vajaalla joukkueella jouduimme perinnejuhlaa korvaamaan.

Juhlapaikaksi valikoitui ravintola Risuhokki Meilahdessa, joka sijaitsee kävelymatkan päässä täältä Töölöntorilta. On sillä uudempikin nimi Meiccu, mutta se on niin tyylitön ja kunniakkaan perinteensä unohtava, että hylkään sen.  (Tämä ravintola on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa arvokkaan sisustuksensa – mm. Paavo Tynellin suunnittelemien lamppujen - vuoksi. Niiden myynnin Museovirasto kielsi.) Ravintolan osoite on se kuuluista Kuusitie kuusi / Sexvägen sex).

Juhlajoukkueemme on ottanut tavaksi kokoontua silloin tällöin muulloinkin kuin Pikkuvapun aikaan ja ilman päähenkilöä. Vakikokoonpano on suorastaan pyrkinyt muokkaamaan itsestään instituution, jolla on nimi ja toimintasuunnitelma.

Nimiehdotuksia on useita: jämäjoukkue, viisastelijoiden kerho, kelmien kerho. Yksimielisyyteen ei vielä ole päästy, riitelyä, junttausta ja kuppikuntia on ilmennyt. Toimintasuunnitelma on lyhyt: takerrumme vähäpätöisiin sivuseikkoihin.

Vähäpätöisiin sivuseikkoihin takertuminen etenee käytännössä kysymyksin, joita esitämme kokouksissa toisillemme. Malli on vähän kuin Hesarin entinen Kysy Kirstiltä / Torsti tietää –palsta.

Nyt valmisteltuja kysymyksiä tuli kaksi. Minä kielitieteen edustajana kysyin, miten pitäisi menetellä ravintolamme tyylittömän nimen taivutuksessa. Kaikki tietävät, että astevaihtelu koskee k-kirjainta mutta ei c-kirjainta. Istummeko siis ravintola Meiccussa vai Meicussa?

Joukkueen fyysikko pisti pahan. Minä selvitin lukion fysiikan arvosanalla 6, enkä ollenkaan muista kaavaa tai sääntöä oheisen kuvan esittämään ongelmaan. Tätä nyt mietin kerhon seuraavaan kokoukseen asti. Osaisiko joko blogin lukijoista antaa vähän vinkkiä? Meneeekö se näin kuin kuva näyttää? (alustava arvaukseni on, että kyllä se näin menee).

 

Ei onnistu

Keskustelu suomalaisten omituisesta onnellisuudesta ei ota laantuakseen. Minäkin siihen tulin osallistuneeksi, vaikka ei minulla mitään erityisempää sanottavaa ollut. Kunhan yritin antaa fiksun vaikutelman.

Pilapiirtäjä Ville Ranta (Iltalehti) löysi ilmiöstä jotain olennaista. Minä yritin kamerani kanssa vangita talteen saman tilanteen tämänaamuisessa takatalven lumimyrskyssä.

Valmista kuvaa tarkastellessani huomaan, että kuvassani on virhe. Valokuvan bussipysäkillä on katos ja katoksen seinillä kaupallisia tiedotteita, piirroksessa ei. 

Tämä taitaa olla onnellisuuden kannalta tärkeää. Herkkänahkaiset kaupunkilaiset katoksessaan eivät altistu luonnon ja vuodenaikojen vaihtelulle. Nahka ei karaistu, vaatteet eivät kastu, aistimukset jäävät vajaiksi ja onnellisuutta antava tunnetila puutteelliseksi, sillä kontrasti kesähelteisen bussipysäkin kanssa jää katoksen vuoksi aistimatta. Epävarmempaa on, lisäävätkö kaupallisista tiedotteista saatavat ostoideat onnellisuutta.

Onnellisuuden odotukselle ei pidä asettaa liikaa vaatimuksia (Kamala luonto / HS / Vehniäinen & Lappalainen).. Muinaisilla kiinalaisilla näyttäisi olevan erilainen kulttuuri tässäkin. Ykköskohdan vielä ymmärrän mutta noista muista en oikein osaa sanoa.

Terveyskirjasto Duodecim siteeraa tutkimusta, jossa on outoja kohtia. ” - - osaavat nauttia elämän nautinnoista” /  ” - - on selviytymiskykyä elämän kriiseissä ja tragedioissa” /  ” ovat optimistisia tulevaisuuden suhteen”. 

Varmaankin onnellisuus lisääntyy niillä, joille mainitut asiat ovat mahdollisia. Aika suuri osa ihmisistä kuitenkin rajautuu ulos onnellisuudesta jo syntymästään saakka, kun ei ole eikä tule elämän nautintoja eivätkä kriisit ja tragediatkaan jakaudu tasapuolisesti. Tutkimus voisi huomauttaa, että onnellisten ihmisten määrää voisi lisätä poliittisilla päätöksillä. Nykymenolla se ei onnistu.