Kelpaako?

 

Tuttu blogin lukija tuli kadulla vastaan ja pysäytti. Kehui ensin, moitti sitten pikkuisen. Liikaa kuulemma kiukuttelen. Hymyä saisi olla enemmän.  

Niin varmaan. Minkäpä Dessu luonteelleen voi, tällaiselle melankoliselle, joka katselee maailmaa pessimistisin silmin ja näkee vikoja. Hymy tulee harvoin ja silloinkin vain toiseen suupieleen. Nauru vain jos joku tulee ja kutittaa, mieluiten jalkapohjista.  

Sitten tuli moitteita blogin ulkoasusta. Rumat värit. Epätaiteellinen, vaikka siinä jos missä minulta voisi odottaa parempaa. Ei koskaan mitään uudistuksia.   

Ja sitten se omituinen profiilikuva, josta hädin tuskin tuttukaan minua tunnistaa! Mitä se oikeastaan esittää, mitä olen siinä tekemässä? Nyrkki pystyssä marssin ja jalka niin kuin olisin käärmettä kantapään alle polkaisemassa?  

Olisi myös toivottavaa, että ottaisin kirjahyllystäni jonkin toisen kohdan otsikon kuvaksi. Vaihtelu virkistäisi.  

*   *   *    

Dessu on kritiikille herkkä. Niinpä päätin innovoida palstaani. Sopiva hetkikin sattui - sattumalta. Laskuri näyttää, että tämä on Töölöntorin reunalta -palstan teksti numero 365. Hyvä numero uudistukselle.  

Niinpä valitsin tarjolla olevista valmiista malleista yhden ja pistin sen käyttöön. Valinta kohdistui tällaiseen vesivärimalliin, laseeraukseen. Valokuvia en ainakaan heti vaihda, ehkä myöhemmin, kunhan ehdin.  

Sen sanoin, että en ole logokuvassa käärmettä polkemassa. Kuvaa on photoshoppailtu, siitä on poistettu kaikki muu paitsi päähenkilö. Jätin / jätän arvailtavaksi.  

Nyt pelkään reaktioita. Menikö entistäkin huonommaksi?

 

 

Shemeikat

 

Katsoin äskettäin taas kerran Aki Kaurismäen elokuvan Juha (1999). Tämä pieni helmi on hyvin korkealla arvostuslistallani.   

Kaurismäki keksi tehdä Juhani Ahon romaanista mykkäelokuvan. Idea toimii. Väkevä kolmiodraama saa ansaitsemansa toteutuksen. Se on kuvaus viattoman ja puhtaan suomalaisuuden katoamisesta. Se ei kuitenkaan kuvaa kaukaista menneisyyttä, niin kuin Ahon romaani. Se kuvaa nykyisempää aikaa.   

Juha ja hänen vaimonsa Marja ajavat sivuvaunullisella moottoripyörällä kotiin päin oltuaan markkinoilla myymässä kasvattamiaan kaaleja. Kaikki on hyvin, elämä on hallinnassa. Aurinko paistaa pariskunnalle.  

Turmeltunutta maailmaa edustava Shemeikka ajaa urheiluautolla, joka menee rikki juuri Juhan ja Marjan talon kohdalla. Ystävällinen Juha auttaa pulaan joutunutta.  

Vieraan maailman viekoitukset tulevat Shemeikan mukana. Hän iskee silmänsä Marjaan, joka mielistyy. Juha ei huomaa mitään, ennen kuin on myöhäistä. Shemeikka vie Marjan synkkään betonimaailmaan, jossa aurinko ei näy. Lopussa käy huonosti.  

*   *   *    

Näitä legendaarisia Shemeikkoja riittää, kuvio on tosielämästä tuttu.   

Moraalistakin on asiaan liittyen puhuttu. Bisneksen suurmestari Björn Wahlroos selvitti taannoin kirjassaan, että liiketoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille, ei miettiä moraalikysymyksiä. Senhän me kaikki olemme toki havainneet ja yrittäneet ottaa oppia, jotta paremmin elämässä menestyisimme.  

Kaupungilla maleksiessani olen havainnut ilmiöitä, joissa liikemaailma ja Shemeikka kohtaavat. 

Yksi reaalimaailman legendaarinen Shemeikka on nyt joutunut mannekiiniksi liiketoiminnalle, joka kaupallistaa Kaurismäen elokuvan asetelman.   

Kuva, joka peittää kerrostalon seinän Fredrikinkadun ja Pohjoisen Rautatiekadun kulmassa, edustaa tätä uutta elämää, sitä, joka Shemeikan mukana saapui Juhan ja Marjan idylliseen maailmaan. Olen varma, että näin innovatiivinen bisnesidea tuottaa omistajilleen valtavasti rahaa. Suurmestarin ohjeet osoittautuvat taas kerran loistaviksi. Isänmaallisuuttakaan ei ole unohdettu: Suomen lippu on osa kuvaa. Bisnes pyörii, siinä sivussa Suomi nousee lamasta!  

Mainoskuvaa katsoessa katse kiertää kerrostalon kulman taakse. Siellä näkyy Temppeliaukion kirkko. Sen seinässä ei ainakaan vielä kiiku julisteita, vaikka kirkkokin kärsii rahapulasta. Rippikouluajoiltani muistelen, että kirkolla oli jotain kielteistä sanottavaa Shemeikan toimialan asioihin. Ehkä se ei ollut tärkeää. Kirkollahan on tärkeämpääkin puuhaa, esim. miettiä, keitä rakastuneita voidaan vihkiä, keitä ei.  

(Suurenna klikkaamalla kuva, jotta näet lukea yksityiskohdatkin)

 

 

 

Äijämeininkiä

Katsoin televisiosta elokuvan "Leppymättömät" (Unforgiven - ohj. John Huston 1959). En muista sitä ennen nähneeni.  

Päätös katsoa perustui suuriin tähtiin. Ohjaaja on yksi Hollywoodin kultakauden merkittävimmistä, samoin pääosien näyttelijät  Burt Lancaster ja Audrey Hepburn. Tällaisilta tekijöiltä voi odottaa paljon. Audrey kuuluu ikiaikaisiin suosikkeihini. Kukapa voisi vastustaa sellaisia teoksia kuin Kaunis Sabrina, Loma Roomassa, Nunnan tarina, Aamiainen Tiffanylla, Huhu, Funny Face ja Rakkautta iltapäivällä.  

Katsomispäätökseen liittyi myös epäröintiä. Westernit eivät ole koskaan olleet minulle mieleen. Miten Audrey pärjää Villissä Lännessä? Yksittäisiä poikkeuksia on, mutta genre on pysynyt minulle vieraana. En ole ymmärtänyt niihin liittyvää katsojien intoa. Villi länsi on amerikkalaista folklorea aidoimmillaan ja siitä on tehty valtava määrä kirjallisuutta, elokuvia ja sarjakuvia.  

Lajityypin katsojat ovat ymmärtääkseni valtaosin miehiä. Niinpä kai minunkin pitäisi olla innostunut, mutta kun en ole. Penseyteni syytä ja syntyä en osaa selittää. Karjapaimenet, intiaanisodat, rosvot, ryöstöt, pyssysankarit ja hirttäjäiset muut vakioainekset ovat laadultaan sen verran yksioikoisen totista meininkiä, että en jaksa innostua, sillä vivahteikkaampiakin lajityyppejä tiedän.  

Syntyipä siinä ristiriitaisia mietteitä, kun hentoinen Audrey ammuskeli isolla pyssyllä intiaaneja, latasi ja laukaisi, uudestaan ja uudestaan.  

Ei tämäkään elokuva saanut minua muuttamaan asennoitumistani lajityyppiin. Mieluummin katson Audeyta muissa rooleissa. Myös Huston on ansainnut maineensa kokonaan toisentyyppisillä teoksilla.  

*   *   *    

Tänään jaettiin pelikieltoja muutamille jääkiekkoilijoille, jotka olivat sikailleet. En osaa sanoa, olivatko riittäviä.  

Samoin kuin westerneihin, minulla on aika nurjamielinen asenne jääkiekkoon. Tai ei lajiin sinänsä, se oli ihan kelpo peli sellaisena kuin minä sen koin pikkupoikana Jyväskylän jääkentillä. Ammattilaistasolla se kuitenkin menee aivan liikaa bisnes edellä. Siitä vastenmielisyyteni.  

Olen käynyt jäähallin katsomossa tasan yhden kerran. Siitä on vuosia ja se kerta riitti. Tapahtuma oli kamala. Jäällä tapeltiin verissä päin ja humalainen katsomo mylvi kannustusta.   

Tuli vahva tunne, että tappelu oli parasta mahdollista myynninedistämistä. Seuraavien otteluiden kiinnostusarvo lisääntyi, pääsylippujen myynti kasvoi ja mainostajat riemuitsivat suurista katsojamääristä. Saman mekanismin luulen toimivan edelleen, riippumatta muutamien otteluiden pelikielloista ja muutaman sponsorin vetäytymisestä. Bisnes pyörii ja rahaa tulee.  

*   *   *    

Kuva on luvatta näpätty yksityiskohta Kalervo Palsan taulusta, joka oli kesänäyttelyssä Serlachiuksen Honkahovi-museossa Mäntässä pohjoisella Pirkanmaalla. Heijastuma taulun lasipinnassa vertautukoon erääseen toiseen heijastumaan, joka on viime päivinä herättänyt kohua. Kuvaa ei siis ole näpännyt kuvausryhmä eikä sitä ole näpätty myöskään Lumialla, vaan tavallisella taskukameralla. Heijastumassa näkyy maisema vastapäisestä valtavan kokoisesta salin ikkunasta: honkia kasvaa, niin kuin museon nimi ilmaisee. Kauempana mäenrinteen alapuolella on kaunis järvenranta.                                                                            

Mainiota kuvaa voi tarkastella suuremmassa koossa klikkaamalla sitä hiirellä.