Olen vuosikymmenestä toiseen umpisolmussa uskontojen kanssa. Miten on mahdollista, että kristinusko on niin näkyvästi hukannut suuren sanomansa?
Minun ymmärrykseni mukaan kristinuskolla olisi ainutlaatuiset ainekset olla maailman arvostettu omatunto. Ei tarvitsisi muuta kuin noudattaa Vuorisaarnan rakkauden kaksoiskäskyä. Siinä sanotaan kaikki tärkeä.
Mutta ei. Reaalikristinuskon päätehtävä näyttää olevan kränätä loputtomasti ihmisten makuukammaripuuhista sekä erinäisten uskonkappaleiden oikeaoppisista tulkinnoista.
Yhdessä suurvallassa uskovaisen suuri joukko on valinnut itselleen poikkeuksellisen 'hurskaan' presidentin, joka näyttäytyy kuvissa uutena Jeesuksena mutta on ahne, itsekäs ja puhuu siivottomia. Varapresidentti komentaa paavia varomaan sanojaan, jos aikoo teologisia asioita käsitellä.
Toisessa suurvallassa kirkon suuri päällikkö siunaa sotaa ja tuhoa ystävänsä presidentin rinnalla.
Isommissa ja pienemmissä saarnamiesten porukoissa lähellä ja kaukana kuuluu jatkuvan vanha meno, jossa henkinen ja seksuaalinen väkivalta kukoistaa - piilossa.
Virkapukujen värit ja liturgian nuotit vaihtelevat, mutta se kaksoiskäskyn sanoma pysyy poissa. Ei edes maallistunut protestanttinen kansankirkkomme saa suoraan sanotuksi, mitä se ajattelee näistä meiningeistä. Kaikenlaista kuulemma mahtuu mukaan, katto on korkealla ja seinät leveällä. Yllättäen näyttää siltä, että juuri nyt Vatikaanin uudella paavilla on muita paremmin tallella edes jonkinlainen moraalinen kompassi.
2 kommenttia:
minun on vaikea suhtautua näihin farisealaisuuteen sidoksissa oleviin pressoihin viileästi. tarkoitan farisealaisuudella sitä, että oikean ja väärän rajat vaihtavat paikkaa sopivalla hetkellä. lisäksi heidän ajatuksellinen otteensa on niin tempoilevaa, etten meinaa jaksaa sitä pateettista mellastusta enää yhtään. pidän tästä amerikkalaisesta paavista, jonka ajatukset laajenevat filantrooppisiin mittoihin vaivattomasti. hänen uskonpuheensa on harkitun arkista, yleistä selkeyttä tavoittelevaa eikä edes ohimenevästi tekopyhää.
Hyvyyyden oppi on monin osin muuttunut tuhovoimaksi. Tämä ei tarkoita, etteikö tavallisissa uskonyhteisön jäsenissä (ja myös johtotasolla) olisi paljon viisasta näkemystä ja tuskallista tietoisuutta vallitsevan tilanteen kamaluudesta.
Mutta voimat eivät riitä korjaamiseen, ja kirkollinen organisaatio on jotenkin kummallisesti kyvytön uudistamaan itseään. Vaikutusvaltaisimpana tuntuu olevan näkemys, että jokainen epäkohta on ehdottomasti säilytettävä, jos pyhästä kirjasta löytyy vähäinenkin vihje sellaisen tulkinnan tueksi.
Lähetä kommentti