Ihmisillä on kummallisia intohimoja.
Eräs ystäväni (nainen, insinööri, viisissäkymmenissä) pistää facebookiin kuvan aina kun on saanut valmiiksi ison palapelin. Sitten hän panee pelin kiertämään. Aina joku kavereista innostuu yrittämään.
Kerran minäkin otin häneltä 1000-palaisen pelin, kun oikein tyrkytettiin. Tunnin verran, ehkä kaksikin, yritin päästä alkuun. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että tämä ei ole minun luonteelleni soveliasta puuhaa. Minulla ei ole sen sortin kärsivällisyyttä. Vauhtiin pitää päästä siedettävän nopeasti.
Sama ongelma tuli esiin jo opiskeluaikana. Kirjallisuustieteessä tuli vastaan tekstejä, joista ei kohtuullisella yrittämisellä saanut mitään otetta. Ja sitten sellaisesta tekstistä piti kirjoittaa pitkä essee.
Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta olisin saanut aikaan hyvinkin innostuneita tutkielmia, jos aiheena olisi ollut Poltettu oranssi, Tämä matka, Orfiset laulut, Varokaa voittajat tai Uuden vuoden yö. Mutta miksi tutkielman aiheeksi pitikin määrätä pitkä runoelma nimeltä Kromaattiset tasot – juuri se teksti, josta ei yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella saanut mitään tolkkua!
Voi tuskaa. Kärsivällisyys oli koetuksella. Muistan sen kirjoittamisen tunnelman vieläkin. Siinä taisi olla jotakin samaa kuin 1000-palaisen pelin yrittämisessä. Kai siitäkin esseestä kelvollinen tuli, kun pakko oli. Palapelin sain sentään heitetyksi huushemmettiin.
(Kuvassa Eeva-Liisa Mannerin Ikäviä kirjailijoita. Se on valikoima Mannerin laajasta kirjallisuusesseistin ja -arvostelijan työstä. Kirjan nimessä on aavistettavissa ironiaa.)
1 kommentti:
Ikinä en unohda sitä päivää, kun Kai Laitinen kirjoitti arvostelun Mannerin "Tästä matkasta". Olin itse lehdissä puolustanut innolla Jyrki Vihman haukuttua modernistista kokoelmaa Arpa, mutta vanhan blogini mukaan:
"Keskustelu Vihmasta keskeytyi syyskuussa -56, sillä tuolloin jysähti uuteen runouteemme sellainen pommi, ettei sen voimaa juuri enää kyetty ylittämään vuosisadan viimeisilläkään vuosikymmenillä. Siitä Kai Laitinen kirjoitti Helsingin Sanomiin 14.10.56, 20-vuotispäiväni aattona, kuuluisan arvostelunsa joka loppuu näin:
"Se antaisi aihetta laajoihin pohdintoihin; se houkuttelee, suorastaan haastaa, tulkintaan, esseeseen. Mutta en voi antaa periksi noille houkutuksille, vaan kiiruhdan niiden ohi ja jätän tällaiset työt aikakauslehtien arvostelijan tehtäväksi, sillä päivänkriitikkona tunnen itseni viestinjuoksijaksi, jonka velvollisuutena on mahdollisimman nopeasti saattaa lyriikan ystäville sanoma: ota ja lue! Runoilija on syntynyt".
Eeva-Liisa Mannerin "Tämä matka" oli ilmestynyt, ja heti Laitisen kirjoituksen luettuani ryntäsin Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin kirjan. Se kirja muutti lyyrisen maailmani kokonaan, mutta se onkin sitten toisen kertomuksen aihe".
Lähetä kommentti