Treenaan polvea nousemalla portaita ala-aulasta ensimmäiseen kerrokseen. Siinä on 16 porrasta. Siitä ylöspäin viidenteen kerrokseen ajan hissillä.
Kyllä portaat jo sujuvat, vaikka pikkuisen pelottavatkin. Olen jo kävellyt pihassa rollaattorin kanssa. Sisällä olen siitä jo irtaantunut. Kipua polvessa ei enää ole. Enemmänkin kipua on kyljessä. Taisi tulla kylkiluihin jotain vikaa, kun viikko sitten kompastuin nurin ja rollaattori karkasi käsistä.
Niistä 16 portaasta tuli hieman masentunut tunnelma, kun tv-uutisissa mainittiin toiset minulle hyvin tutut portaat. Kotikaupunkini Jyväskylän kuuluisat Neron portaat Yliopistonkadulta Harjun huipulle. Ne täyttävät nyt 100 vuotta.
Niitäkin portaita olen noussut, joskus suorastaan juossut. Kerrankin 60-luvun lopulla kapakkaillan jälkeen nostettiin tytöt selkärepuiksi ja juostiin kahden kaverin kanssa kilpaa portaat ylös asti. Minulla oli kyydissä kaunis Ulla Tyttölyseosta.
Että kyllä tässä aika alas on vaivuttu, kun nyt 16 porrasta hitaasti kävellen ilman Ullaa tuntuu ihan kelpo saavutukselta.
Heti porrastreenin jälkeen televisiosta tuli Oliver Stonen Vietnamin sotaa kuvaava elokuva Platoon – nuoret sotilaat (1986). Sen raamatullinen alkusitaatti sopi tilanteen tunnelmaan oikein osuvasti:
En ole näiden amerikkalaisten isojen Vietnam-filmien erityisempi ystävä, vaikka niistä moni mestariteoksiksi luokitellaankin. Ne ovat synkkää katsottavaa. Rennoista jenkkipojista tulee viidakkosodassa nopeasti silmittömän väkivallan käyttäjiä, ja siitä ei kukaan tolkuissaan selviä.
Elokuvan sisältöön nähden alun raamattusitaatti on viiltävän ironinen. Eivät iloinneet nämä sodan miehet nuoruudestaan.
Toisin oli minun nuoruudessani. Kyllä Neron portaiden kilpajuoksut ja muut vallattomuudet olivat silkkaa iloa. Ja erityisen ilon ja jälkimuistelun aihe on siinä, että ymmärsin mennä Tukholman-vuosinani mukaan Vietnamin sotaa vastustaneeseen kansanliikkeeseen. Me kaikki yhdessä saimme sen hulluuden loppumaan, ja rentojen jenkkipoikien nuoremmat vuosiluokat ehkä pelastuivat iloisempaan nuoruuteen.
2 kommenttia:
Onpa merkillinen vaiva! 'Vanhuus' ilmoittaa itsensä joskus omituisella ja yllättävällä tavalla. Minulla se iski joitakin vuosia sitten. Kymmeniä kiloja putosi, ruoka ei maistunut, ja jossain vaiheessa oltiin tiputuksessa. Mutta nyt vissiin lääkitys on sopiva, kun olo on omituisen hyvä. Tyyntä myrskyn edellä? - Mutta eipä televiisorin uutisia tee mieli katsoa, eikä tuollaisia elokuviakaan. Mieluummin satuja ja onnellisesti päättyviä. Oletko nähnyt Woody Allenin "Midnight in Paris" (2011)? Nostalgian hurmaava kevyt vivisektio! Vanhana sitä tämmöisiäkin mietiskelee.
Allen on hyvin tuttu. Likimain koko tuotanto löytyy hyllyltäni dvd-levyillä. Harvinainen amerikkalainen, täytyy suorastaan ihmetellä, että sieltä löytyy mies, joka ymmärtää jopa Ingmar Bergmania. - Taidat kyllä olla oikeassa siinä, että iän lisääntyesssä jopa minulla tuntuu imu romantiikan suuntaan hitusen lisääntyneen. Enpä olisi nuorempana tätäkään uskonut.
Lähetä kommentti