Rohkaisin mieleni ja lähdin puolen vuoden tauon jälkeen kaupunkikävelylle. Fysioterapeutin ohjeen mukaan kävely on paras lääke erityisesti lonkkaluksaatioon, joka on vaivannut jo vuosikymmenen ajat. Polvea kuntouttavaa kotijumppaa olen tehnyt ohjeen mukaan jo toista viikkoa.
Reitin aloituspaikaksi valikoitui Kirurgisen sairaalan lähellä sijaitsevan raitiolinja 10:n päätepysäkki. Siitä vierestä menee Korkeavuorenkatu, minulle aikamoinen muistojen maisema. Minä kun olen tällainen muistoihin ja paikkoihin kiintynyt nostalgikko.
Nyt ei ollut kiirettä, mutta muistoihin nousi aika, jolloin tällä samalla pysäkillä oli aina stressaava kiire.
90-luvun loppuvuosina minulla oli joka tiistaina puoliltapäivin kiireinen siirtymä Töölöstä Tehtaankadulle, jossa minulla oli kerran viikossa iltapäivän mittainen projektityö. Siirtymiselle oli niin vähän aikaa, etten ehtinyt kummassakaan päässä edes lounasta syödä.
Hätäapuna nälkään toimi Café Succès. Kympin pysäkiltä ryntäsin loivaa alamäkeä kahvilaan, joka oli tunnettu poikkeuksellisen isokokoisista ja maukkaista korvapuusteistaan. Kuppi kahvia ja korvapuusti, aikaa viitisen minuuttia, viimeiset haukkapalat vasta kadulla. Näin selvisin nelituntisesta iltapäiväprojektista.
Näillä nurkilla olen blogissani kulkenut ennenkin. Täällä (klik 1) kerron Tehtaankadulla tapahtuneesta julmasta rikoksesta, jonka selvittelyssä minä itsekin jouduin hetkeksi poliisin epäluulon kohteeksi. Täällä (klik 2) kerron sanoin ja kuvin, kuinka 16-vuotias runoilijaneito Saima Harmaja lähti salaa tapaamaan nuorta kirjailijaa nimeltä Mika Waltari, joka oli villiä taiteilijaelämää kuvaavalla kirjallaan saanut kovin epämääräisen maineen. Ei nuoren neidon sovi sellaista miestä tavata, määräsivät Saiman vanhemmat. Mutta Saima meni silti. – Tämäkin muinainen episodi tapahtui aivan kulkureittini varrella.
Kapteeninkadun kulmassa pysähdyin hetkeksi katsomaan erästä ikkunaa, jonka takana olen monet kerrat vieraillut. Siinä asui eräs blogini alkuaikoina usein puheeksi tullut sihteeri (ks. tunniste Neiti B). Tänäkin vuonna Pikkuwappu-niminen perinnejuhla jää siellä viettämättä, sillä neiti B on Hollannissa ja välillä Yhdysvalloissa. On kyllä luvannut palata.
Siitä jatkoin matkaa Agricolan kirkon ohi Punavuoreen. Näin tein myös silloin muinoin, kun korvapuusti korvasi lounaan. Ei yhdellä korvapuustilla koko päivää elä, joten töistä päästyäni suuntasin turkkilaiseen ravintolaan nimeltä Ani Telakkakadulla. Siellä oli aivan poikkeuksellisen runsas mutta halpa noutopöytä. – Siellä se Ani näytti olevan edelleen. Taidanpa joskus poiketa.
Siitä matkani jatkui Merimiehenkadulle. Pysähdyin katselemaan taloa numero 19 ja ikkunaa, jonka takana asuin pari vuotta 70-luvulla. Siellä tapahtui paljon. - Siitä vierestä nousin sitten raitiovaunuun, jolla ajoin kotiin.
Ensimmäinen kävelyretki pitkään aikaan, lyhyt mutta nostalgiaa täynnä. Herätti lupauksia, että ehkä tämä tästä. Polvi kesti, lonkkaa vaivasi enemmän. Talvisin usein iltapäivisin vaivaava silmäluomilupsaatio otti kyllä vallan kotiin päästyäni, mutta kesäisin se yleensä on helpottanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti