torstai 14. huhtikuuta 2016

Ymmärrys hoi!



"Ymmärrän kaiken, paitsi itseäni", kirjoitti Franqois Villon.

Tämä 1400-luvulla elänyt ranskalainen muistetaan värikkäistä elämänvaiheistaan, joiden keskeisiä kiintopisteitä olivat kapakka, bordelli ja vankila. Erityisen muistettava yksityiskohta oli se, kuinka täpärästi hän onnistui välttämään hirsipuun, sillä hän oli myös murhamies, juoppo, varas ja kaikella muullakin tavalla heittiömäinen kansalainen. Vähemmän tärkeää on muistaa, että hän muilta osin mitä kultaisin ihminen, joka osasi myös kirjoittaa runoja. Häntä pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen suurimmista lyyrikoista. Tai kuka pitää, kuka ei.

Välillä Villonin kuuluisa lause juolahtaa mieleen. Noinkohan? Itsensä ymmärtämisessä voi olla vaikeutensa, mutta vielä suurempaa vaikeutta voi kohdata, kun ymmärrys ei ulotu sinne, minne haluaisi sen ulottuvan.

Äskettäin olen törmännyt kahteen tällaiseen. Molemmat tulevat itämailta. Molemmat tuntuvat hienoilta ja ymmärtämisen arvoisilta. Mutta kun laaja-alaiseksi kuviteltu sivistys osoittautuukin puutteelliseksi. Villon oli eurooppalainen, samoin minä. Eurooppalaisesta näkökulmasta ei ymmärrä koko maailmaa, vaikka haluaisi.

Äskettäin löysin kirjailija Jorge Luis Borgesin esseestä viittauksen vanhaan kiinalaiseen tietosanakirjaan, jossa on eläinlajien luokittelu. Näin se kuuluu:
1) keisarille kuuluvat, 2) balsamoidut, 3) kesytetyt, 4) siat, 5) merenneidot, 6) tarunomaiset, 7) juoksukoirat, 8) tässä luokitellut, 9) ne jotka riehuvat kuin hullut, 10) lukemattomat, 11) hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, 12) juuri nahkansa luoneet, 13) etäältä kärpästä muistuttavat.
Lista tuntuu absurdilta, mutta jotain ajatusta siinä täytyy olla, kun se on tietosanakirjan päässyt. Eurooppalainen ei pääse kulttuurieron yli.

Kävin äskettäin Ateneumin "Japanomania Pohjoismaisessa taiteessa" -näyttelyssä. Se oli tavattoman kiinnostava ja antoisa kokemus. Se avasi huomaamaan lukemattoman määrän japanista tulleita vaikutteita keskeisimmässä kultakauden taiteessamme.

Mutta ne japanilaiset taidekuvat ovat ja pysyvät minulle vaikeasti avautuvina. Miten siihen saisi eläytyvän otteen? Kuvat ovat kauniita, mutta aihepiirit ovat aina samat: lumihuippuinen tulivuori ja ilmeettömät geishat perinnepuvussaan. En mitenkään löydä itsestäni innostumisen kykyä, kun en tunne riittävästi kulttuuria.

Luulen, että Villon olisi myös myöntänyt ymmärryksessään puutteita, jos olisi tällaisia haasteita kohdannut.

Villon oli roisto, minä en. Jotain lurjustelua sentään minussakin. Ateneumissa on valokuvauskielto, paitsi siellä missä voi kokeilla japanilaisia pukuja. Minä tietysti kokeilin, mutta en löytänyt tyyliini sopivaa. Kuvia otettiin.

Valokuvauskielto pistää minussa tietysti liikkeelle halun kokeilla, onnistuisiko salakuvaus. Ei onnistunut. Kuvan etualalla vartija on huomannut, mitä olen tekemässä. Sain nuhteet.

Vähäinen rike Villoniin verrattuna, minun mielestäni.





1 kommentti:

ketjukolaaja kirjoitti...

Villonia olen ajatellut joskus lukea. Sen Testamentin.

Olipa kiva kuulla tuosta Japanomania-näyttelystä. Taisi joskus 90-luvulla olla Turun taidemuseossa (?) Suomen maalaustaiteen japanismi-näyttely, luin joskus siitä näyttelystä tehdyn kirjan ja ajattelin, että olisipa ollut ihan kiva nähdä se itse näyttelykin. Juuri 15. päivä olikin ajateltu käväistä Helsingissä, joten sattuu sopivasti viime tippaan.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...