Oli
aikomus lähteä tänään liikkeelle. Ei onnistunut.
Kun
aamulla vilkaisin ikkunasta ulos, tajusin heti pettymyksen: tuonne ei ole
tänään menemistä. Satoi vaakasuoraan.
Jälkiviisaana
tämä tosiasia tietysti pitää hyväksyä, sillä Ylen Uutisten Kerttu sen jo
illalla ennusti. Mutta minä en ole jälkiviisas. Olen etuviisas. Päätin jo
illalla, että sää on kelvollinen ja nämä tämmöiset kertut ovat erehtyväisiä. (Poikkeus on Huutosen Matti, joka on luotettavan oloinen mies. Hän osaa katsoa
sääkartat niin että siihen voi luottaa. Kerttu on vielä nuori - kyllä hänkin
vielä oppii kunhan kokemus karttuu. - No, tämän kerran Kerttu osui kohdalleen.)
Olen
syksyn hämärän ja tihkusateen ystävä. En kaatosateen. Piti hylätä aikeet
kierrellä kävellen kaupungin rantoja. Olin aikeissa edetä Seurasaareen asti.
Ulkoilu
jäi siihen, että livahdin kulman ympäri kauppaan. Leipä ja leikkeleet olivat
lopussa. Uskoin selviäväni lyhyestä pyrähdyksestä ilman sateenvarjoa. Niin
kävikin: selvisin hengissä mutta en kuivana. Tukka oli aivan litussa kun pääsin
kotiin.
Tässä
taitaa olla vuoden kiertokulun äärihetki. Mustaa, pimeää, märkää. Tällaisena
hetkenä lohtua löytää katselemalla kesän kuvia ja lukemalla valosta kertovia
kirjoituksia, mieluisten runoja. Niin tein heti kun sain littuun painuneen
tukan taas pörhistymään tyylikkääksi.
Kuvassa
on kaunis runo kesän kirkkaudesta. Runoilija on ruotsalainen Nobel-voittaja
vuodelta 2011. Kuva on peräisin Mäntän
Serlachius-museon näyttelystä viime kesältä.
Olenhan
näköjään minä itsekin näkyvissä varjokuvana. Olen ollut kuvieni kanssa
pidättyväinen. Tämä taitaa olla vasta toinen kerta, kun pistän itseni näkyviin
profiilikuvan lisäksi. Moni ei tunne blogistin naamataulua, lukijoista
tietääkseni vain kaksi. Hyvä niin, ette säikähdä. Kuvan hahmon vartalo näyttää
oudolta. Häiriön syy on Marimekon olkalaukku, joka leventää
lantiota. Tukka on kyllä tyylikkäästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti