maanantai 25. elokuuta 2014

Elämyksiä etsimässä



Helsingin Sanomien varsin tasokkaassa Lauantaiessee-sarjassa ilmestyi viimeksi kulttuuritoimittaja Kaisa Viljasen kirjoitus "Taas itkettää". Pidin lukemastani.

Taiteella on tunnetusti mahdollisuus tuottaa vahvoja tunne-elämyksiä. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Katarsis-elämystä kuvataan jopa parantavaksi voimaksi. Äärimmillään puhutaan ns. Stendhal-syndroomasta, jonka tämä ranskalainen kirjailija koki Firenzen taideaarteiden äärellä. "Syndroomaa poteva ihmispolo kokee taiteen niin vahvasti, että se aiheuttaa pahoinvointia ja huimausta."

Näin vahvaa taide-elämystä harva on kokenut - minä en ainakaan. Sen sijaan useimmat meistä ovat kokeneet liikutuksen kokemuksia, sellaisia jossa itkettää. Tavallisinta se lienee kunnon melodraamaa katsoessa, siis elokuvissa. Tällaisista kokemuksista Viljasen essee puhuu. Hän mainitsee nimeltä useita teoksia, joista hän itse on alkanut kyynelehtiä. Huomasin yllättyväni, sillä hänen luettelossaan oli useita sellaisia, joissa minäkin olen ainakin yrittänyt nieleskellä kyyneleitä. Meillä on siis samansuuntainen taidemaku. Tällaisen toimittajan kirjoituksia täytyy siis ruveta seuraamaan entistäkin tarkemmin.

Olen taas kesän mittaan kiertänyt monenlaisissa taidetilaisuuksissa pitkin Pirkanmaata. Suurimman huomion sai taas kerran Mänttä, tuo merkillinen kuvataidekeskus keskellä ei-mitään. Kävin peräti neljään kertaan katsomassa samat näyttelyt - joka kerralla minulla oli kyydissä eri vieraat. Serlachius-museo Göstan uusi paviljonki kiinnosti vieraitani. Se avattiin alkukesästä, ja sitä sanottiin Helsingin Kiasma-museon ykköshaastajaksi.

Etukäteen pelättiin, miten uusi, huomattavan isokokoinen lisärakennus soveltuu vanhan hienon kartanomuseon puistoon. Kyllä se soveltui, herkkä miljöö ei mennyt pilalle. Uusi osa oli täynnä nykytaidetta, vanha puoli jatkoi Suomen taiteen kultakauden aarteilla.

Jos etsin vahvoja elämyksiä, kyllä ne löytyivät edelleen vanhalta puolelta. "Porilaisten marssi", Symposium" ja monet muut ovat ikiaikaisia suorikkejani. Kartanossa on myös kaksi järisyttävän vaikuttavaa huonetilaa, kirjasto kattomaalauksineen ja viinikellari kustavilaisine seinä- ja lasimaalauksineen. Eläytyminen etenee sitä kautta, kun miettii, millaisia juhlia siinä holvissa isoon tammipöydän ympärillä on vuosien mittaan pidetty. Kartanon vieraina on ollut vaikka ketä, Mannerheimista ja Kekkosesta alkaen.

Uuden paviljongin puolella vaikuttavin oli Eeva-Liisa Ahtilan pitkä filosofinen videoteos Draaman ekologiasta. Siinä kuva tulee yhtä aikaa neljälle ympäröivälle seinälle. Kati Outinen kulkee ympäri seiniä ja puhuu syvällisiä mietteitä.

Salin puolella on mm. Andy Warholia, kaikki Marilynit ja Maot ja Säilyketölkit. Näillä oli 60-luvun lopulta alkaen valtava merkitys pop-taiteen suunnannäyttäjänä, mutta en minä enää oikein jaksa innostua. Ei tule katharsista.



Mäntän toinen tärkeä näyttely on Pekilossa suomalaisen nykytaiteen katselmus, kuraattorina tällä kerralla runoraadin Minna Joenniemi. Pekilo on entinen tehdas, jonka kerroksissa viihtuu ja viipyy mielellään. Mutta kovasti vierastan sitä, että tällaisesta näyttelystä käytetään samaa sanaa kuin niistä Firenzen taideaarteista. Taide. Se on samaa sanaperhettä kuin taitava, taituruus. Klassiseen taiteeseen tämä sana sopii hyvin, nykytaiteeseen ei. Ei siinä taitavuus ole ollenkaan esillä.


Väärä sana, väärä nimi. Tämä antaa kaikenlaisille pilkkakirveille ainekset irvailuun. Tympeimmät poliitikot pääsevät huseeraamaan, kun nykytaiteesta ei löydy taituruutta. Ei tule Stendhal-syndroomaa. Idea on ihan toisaalla. Mistä löytyisi parempi nimi?

(Kuvat Pekilosta 2014)


1 kommentti:

Heidi kirjoitti...

Linkitin juttusi omaan päivitykseeni.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...