Vanhan viehätys

On asioita, joissa en ole ollenkaan pysynyt ajan tasalla. Yksi sellainen on rock-musiikki.

Minun kultakauteni oli 1960-luku. 1970-luvulla oli vielä paljon hyvää, mutta sen jälkeen otteeni ja kiinnostukseni alan kehitykseen pikkuhiljaa hiipui. Viimeistään 1990-luvulla kiinnostus loppui kokonaan. Ei löytynyt mitään seuraamisen arvoista.

Kultakauden bändit ovat edelleen hyvässä muistissa ja levyt hyllyssä. Ylivoimainen ykkönen oli Beatles, mutta sen vanavedessä oli monta hienoa yhtyettä ja levyä. Palaan edelleen niiden kuunteluun sopivissa tilanteissa. Tiedän paljon ikäisiäni ihmisiä, joilla on samankaltainen kokemus. Se oli sukupolvikokemus, joka ei katoa sielusta.

Yllättävän monta kultakauden bändiä on edelleen toiminnassa. Minä olen pyrkinyt käymään niiden konserteissa, kun niitä on Suomeen tai Ruotsiin saapunut.

Tiedän, että monen mielestä on jotenkin säälittävää, kun ikämiehet yrittävät vielä rahastaa vuosikymmenten takaisella rock-maineella. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä olen havainnut, että moni bändi on aivan huippuvireessä. En ole nähnyt sellaista, minkä voisin tuomita rahastukseksi tai millään tavalla säälittäväksi. Alkuperäinen miehitys on kyllä kaikissa jonkin verran muuttunut mutta vanhaa kaartiakin on kaikissa jäljellä.

Olen parin viime vuoden aikana käynyt Procol Harumin, Rolling Stonesin, Jethro Tullin ja Yardbirdsin konsertissa. Stonesien näyttämöllisestä rock-kukkoilusta en hirveästi innostu, vaikka hyvin jaksavat sedät heilua. Yardbirds oli vaisuhko, mutta kaksi muuta olivat mielestäni aivan huippuja.

Lista sai keskiviikkona jatkoa. The Hollies esiintyi Finlandia-talossa. 60-lukulaiset muistavat Holliesin tarttuvat melodiat ja heleän kolmiäänisen laulusoundin. Maailmanluokan hittejä olivat mm. I´m alive, Bus Stop, I can´t let go, Carrie Ann, Stop, stop, stop ja Sorry Suzanne.

Alkuperäisistä jäsenistä oli vain kaksi jäljellä mutta soundi oli entinen. Laulu oli pääasia, ei show. En ryhdy musiikkikriitikoksi, sillä siihen minulla ei ole edellytyksiä, mutta vaikutelmani oli erittäin myönteinen. Esitys oli kunnianhimoinen ja käsittääkseni erittäin vaativa, ei lainkaan mikään teini-pop-tyyppinen, jollaiseksi alkuaikojen Hollies joskus leimattiin. Salillinen varttuneessa iässä olevaa yleisöä riemastui esityksestä oikein kunnolla, minä mukana. Klikkaamalla kuvan suuremmaksi näkee tarkemmin, millaista ikäluokkaa nykyinen rock-yleisö on.

Liitän tähän linkiksi YouTubesta löytyneen kappaleen  He Ain´t Heavy, He is My Brother . Se oli minulle yksi varhaisimmista pop-elämyksistä, jonka sanoitus aiheutti ihan oikeasti liikutuksen tunteita ja johdatteli ymmärtämään maailman asioita uudesta näkökulmasta.

http://www.youtube.com/watch?v=EYzfTdIZoP0 

Fanitusta

 

Ensin neiti riisui paitansa. Sitten hän avasi rintaliiviään sen verran, että vasen rinta paljastui lähes kokonaan.  

Ei, ei! Blogin lukijan mielikuvitus harhautui nyt perusteellisesti. Dessu ei ole vieraillut millään strippariklubilla. Yllä kuvattu kohtaus tapahtui aivan säädyllisessä ympäristössä, työpaikkani kahvihuoneessa. Meitä oli koko joukko katsomassa. Työpaikan nuoret naiset melkein kaikki ja minun lisäkseni vielä toinenkin mies, tällainen yhtä varttuneessa iässä oleva.   

Tuli siinä kyllä vähän hämmennystä - onko sopivaa katsoa kohti vai pitäisikö katse kääntää nurkkiin vai pitäisikö olla niin ettei huomaa ollenkaan, vaikkapa sanomalehteä lukien. Mutta kaipa nuoret naiset ovat niin vapaamielisiä, etteivät noteeraa tällaisia vähän varttuneempia herroja ollenkaan. Sopi siis katsoa. Nätiltä näytti.  

Siinä melkein paljaassa rinnassa oli tunnetun rokkitähden omakätinen nimikirjoitus. Neiti vaikutti olevan siitä tosi ylpeä.  

*   *   *    

Olen minäkin kerännyt nimikirjoituksia, ja kerään edelleenkin. Lapsena keräsin urheilijoita - joukossa monta olympiavoittajaakin. Aikuisena olen kerännyt kirjailijoita - joukossa monta nobelistiakin. Mutta minä olen kerännyt ne paperille, vihkoon ja kirjan nimiösivulle. Paitaa en ole avannut.  

Tuli vaan mieleen, että varmaankin myös nuoret miehet keräävät tyttörokkaritähtien nimikirjoituksia. Mihinkähän ne kirjoitetaan?  

Kuvasta käy ilmi, millä tavalla tähtien nimikirjoitukset aikaisemmin on hoidettu. Se on vuodelta 1966. Kotimaisten tähtien lisäksi siinä on Renegades-yhtyeen jäseniä. Muistattehan hitin "Cadillac"?   

Ohjeessa käyttökohteiksi mainitaan mm. kirjat ja vihot ja äänilevyt. Ei kai mikään silloinkaan estänyt siirtämästä nimikirjoitusta vaikkapa neidin paljaaseen rintaan. Minä en kuitenkaan sellaista muista nähneeni, siis nimikirjoitusta.

 

 

 

Impulssiostos

 

En yleensä ole altis impulssiostoksille, mutta loppukesästä maalla olin. Ostin kirpputorilta vanhan radion. Ei se kallis ollut, maksoi kympin. Myyjä vakuutteli, että kyllä se toimii, ainakin oli toiminut viime syksynä kuolleen mummon piirongin päällä.  

Innostukseni perustui nostalgiaan, sillä minun lapsuudenkodissani Jyväskylässä oli 60-luvulla samanlainen. Radion nimi on Celeston. Se on tyylikäs lisä vanhan kesäkotini sisustukseen.  

Juuri tuollaisesta radiosta olen 60-luvun alkupuolella kuullut ensimmäiset Beatles-kappaleet, ja ne veivät nuoren miehen mennessään. Radioon liitettiin levysoitin. Siihen tarvittiin banaanikoskettimet. Opin vuolemaan piuhan päästä kuorta irti ja kiinnittämään hyvin pienellä ruuvilla koskettimeen.  

Seuraavaksi tuli avokelamagnetofoni. Markku Veijalaisen, Markku Helismaan ja Pentti Kemppaisen Poppamies-ohjelmista sekä Paavo Einiön Kaleidoskoopista ja Eino Virtasen Kahdeksan kärjessä -ohjelmista otettiin nauhalle talteen kaikki mikä voitiin. Aluksi se piti tehdä mirofonilla, ja äänen taso jäi heikoksi.  

Radio Luxemburgia ja muita maailman kanavia haettiin yömyöhällä. Jotain kuuluikin kohinan ja rätinän seassa. Radion etupanelissa on melkoinen määrä radioasemien nimiä (kuvan saa suuremmaksi ja asemaluettelon lukukelpoiseksi klikkaamalla). Sitä asemaluetteloa olen kai aikoinaan tarkastellut niin paljon, että se tuntui nyt vuosikymmenten jälkeenkin aivan tutulta. Jostain muistin hämärästä kumpusi kuitenkin yksi puuttuva nimi. Rohkenisin väittää, että minun lapsuudenkotini Celestonissa oli kaikkien näiden lisäksi vielä yksi: Motala. Mihin se on tästä kadonnut? Vai muistanko väärin.  

Aika pian Celeston jäi kuitenkin vanhempieni käyttöön, sillä minä sain huoneeseeni oman matkaradion. Vasta siitä kunnon 60-luvun rieha repesi.   

Toin kirpputorilta löytämäni nostalgiaradion kesäasunnolleni ja rupesin kokeilemaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä töpseli ei sopinut pistorasiaan. Olen kovin osaamaton sähköteknisissä asioissa, mutta jostakin olen joskus päässyt käsitykseen, että tällaisella ongelmalla on tekemistä maadotuksen kanssa. Pistorasian reunoissa on pienet väkäset ja niille pitäisi pistokkeessa olla vastaavat kolot. Minun Celestonissani ei ole.  

Sinne Längelmäveden rannalla sijaitsevaan torppaan jäi radio talveksi odottamaan, jos jostakin saisin talven mittaan ymmärrystä ongelman ratkaisemiseen.

 

 

 

Kävin konsertissa

 

Procol Harum on yksi vanhoista suosikeistani. Tiistai-iltana se esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla.  

Yleisöstä päätellen nuoriso ei tunne yhtyettä. Paikalle oli vaivautunut täysi salillinen jokseenkin ikäistäni väkeä, tällaisia + - kuusikymppisiä. Meille yhtye iski tietoisuuteen vuonna 1967 kappaleella A Whiter Shade of Pale. Se jäi pysyvästi mieleen. Ehkä nykynuorisokin vielä sen tunnistaa, jos ei muuta. 

Yhtye on edelleen täydessä vireessä. Laulaja-kosketinsoittaja Gary Brooker on yhtyeen sielu. Ääni on edelleen tunnistettava. Tyylilaji on kai määriteltävissä progressiiviseksi rockiksi. Siinä on kuitenkin muistumia klassisen musiikin suuntaan. Nitrodisko innostui kunnolla kuulemastaan nostalgiamatkasta. 

Tavallaan sekä liikutti että hymyilytti yleisöä katsellessa, että tämä on juuri sitä porukkaa, joka hillui hippivaatteissa ensimmäisessä Ruisrokissa vuonna 1970. Minä yhtenä joukossa.  

Kuva on konsertista. Huomaan, etten vieläkään oikein taida osata kuvata tällaisessa tilanteessa. Pimeä sali, kaukana oleva valaistu näyttämö. Paremmin onnistuneita kuvia olin toivonut mutta eipä vaan.  

Nostalgiaa kaipaaville 60-lukulaisille ehdotan kuunneltavaksi kappaletta Conquistador. Samoin nuorille, jotka eivät tunne tätä yhtyettä.

 

 

"Asiat kääntyvät paremmiksi"

 

Pitihän se katsoa, kun kerrankin tulee televisiosta. Edellisestä katsomisesta onkin kauan. Aloittaessa kyllä vähän epäilin, tuntuuko tämä enää miltään.  

Tarkoitan Teema-kanavalta äsken tullutta elokuvaa "Kuka pelkää Virginia Woolfia? (ohj. Mike Nichols 1966). Siinä kaksi pariskuntaa yön ja humalatilan edetessä raatelee henkisesti toisiaan ja paljastaa vähin erin menneisyytensä kipeitä kohtia. Lisäsävyn tapahtumille antoi tieto pääosan supertähtien (Elizabeth Taylor ja Richard Burton) myrskyisästä avioliitosta.  

Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla ilmestynyt amerikkalainen draamakirjallisuus tuotti suuria menestyksiä sekä teatterissa että elokuvissa. Aiheet käsittelivät modernilla tavalla kipeitä ihmissuhteita. Siitä syntyi suurta draamaa. Tarkoitan Edward Albeen lisäksi Arthur Milleriä ja varsinkin Tennessee Williamsia, sellaisia tekstejä kuin Kissa kuumalla katolla, Nuoruuden suloinen lintu, Tatuoitu ruusu, Liskojen yö ja Viettelysten vaunu.  

Kaikki nämä elokuvat ovat dvd-tallenteina hyllyssäni. Mietin, olisiko aika katsoa ne pitkästä aikaa. En kuitenkaan  oikein tunne syttyväni ajatukselle. Olisiko niin, että tämän lajityypin Parasta Ennen -päivämäärä on jo ohitettu? Eivätkö nämä jääkään pysyviksi draamakirjallisuuden aarteiksi, vai onko tämä vain minun henkilökohtainen tunnelmani?  

Kirjoitukseni otsikko on Virginia Woolf -elokuvan toiseksi viimeinen repliikki. Sen jälkeen sanotaan vain pelko, ettei niin käy, etteivät asiat käänny.  

*   *   *     

Huomattavasti innokkaammin suhtaudun toiseen menneisyyden asian paluuseen. Olen kahdestakin lehdestä lukenut, että vinyylilevy on tekemässä paluuta ja cd-levy syrjäytymässä.   

Pitäisikö uskoa?  

Minulla on tallella koko LP-levyvarastoni, joka sisältää aika kattavasti 1960-luvun pop- ja rock-musiikin merkkiteokset. Lisäksi hyllyssä on paljon muita aarteita, kuten Love Recordsin julkaisemaa Laululiikkeen parhaimmistoa, kirjallisia äänilevyjä ja laaja mutta satunnainen valikoima klassista.  

Aikanaan sanottiin, että turha niitä on säilyttää. Minä kuitenkin säilytin, sillä ne tuntuivat henkilökohtaisesti tärkeiltä aarteilta. Ja ne tuntuivat hyviltä pitää kädessä.  

LP-levyni ovat olleet vuosikymmenet vailla kuuntelumahdollisuutta. Minulla on kyllä hyllyssäni levysoitin mutta ei kelvollista levysoittimen neulaa. Niitä ei ole saanut mistään. Siksi olen hankkinut monet levyt cd-formaatissa, muutamat siinä välissä myös c-kasetteina. Lisäksi minulla on tallella melkoinen kasa 60-luvun musiikkia avokela-magnetofoninauhoituksina (neliraitainen). Ei vain ole vekotinta, jolla niitä soittaisin. En tiedä, kuuluisiko enää mitään.  

*    *    *  

Muistikuva 60-luvun alkupuolelta:  

Ostin säästöilläni ensimmäisen levysoittimen, malli näkyy kuvassa. Kummitätini toi minulle lahjaksi levyn. Hänen valintansa oli täysi katastrofi. Meinasin varmaan lyödä häntä, kun paketista löytyi EP-levy, jonka A-puolella oli Taisto Tammen Tango merellä / Lapin tango, ja B-puolella Ragni Malmstenin Tango amerikkalaisittain / Tango metsässä. Vanhemmiltani sain syntymäpäivänä jotain Saukin ja Pikkuoravien määkimistä.  

Ei siis mitään tajua nykyajan meiningistä.  

Asiat kääntyivät paremmiksi, kun sain hankituksi sen verran rahaa, että pääsin itse ostoksille Väinönkadun musiikkikauppaan (Jyväskylä). Ensimmäinen ostokseni oli Beatlesien Please Please Me. Se on tallella hyllyssäni.

 

 

 

 

Tytöstä polvi paranee

 

Kun tulin kotiin ja astuin kadulta kotitaloni ala-aulaan, hissin vieressä oli suuteleva pari. Jotenkin hämäännyin. Tunsin osuneeni paikalle häiritsemään tärkeää toimitusta.  

Eivät he kuitenkaan näyttäneet häiriintyvän, eivät ehkä huomanneetkaan minua, niin keskittyneitä he olivat keskinäiseen eroottiseen kommunikaatioonsa. En siis kääntynyt takaisin vaan ohitin nuoren parin aivan kosketusetäisyydeltä ja menin hissiin. Todellakin nuoren parin, paino sanalla nuori. Olisivatkohan olleet viisitoistavuotiaita.  

Aika nuoria, aika kiihkeitä. Nuori neito näytti olevan päällepäsmäri, jos nyt oikein havaitsin. Ei sellaista meininkiä kehtaa kovin tarkasti jäädä tutkiskelemaan, jotenkin tuntee itsensä noloksi. Mutta sen mitä silmäkulmastani hissiin mennessä havaitsin, nuori neito vei ja nuori herra oli aika tiukoilla. Mihinkähän päätyivätkään?  

Hämmentynyt ohikulkija mietti hississä noustessaan viidenteen kerrokseen, millainen oli hänen oma kokemuksensa samassa iässä. Eipä hääppöinen. Ehkä suunnilleen niin kuin Hector riimittelee:  

" - - tuskin uskalsin mä koskee / aroin huulin jotakin poskee / kuinka paljon, kuinka turhaan / hellyyttä mä silloin pelkäsin - - "   

Ja sekin vähä tuntui silloin kuumalta, tosi kuumalta. Tuollaista ala-aulan kaltaista tyttöä ei osannut kuvitellakaan. Tai kyllä sittenkin osasi, nimenomaan kuvitella. Reaalimaailmassa sellaisia ei ollut.  

Kuvassa näytteitä entisajoilta.

 

 

 

Rienausta?

 

Flunssapotilaan paraneminen on hieman edistynyt. Tärkeimpänä terapiana on ollut musiikki. Eikä mikään cd-levyiltä kuunneltu vaan aidoilta vanhoilta LP-levyiltä kuunneltu Beatles, Cream, Moody Blues, Jethro Tull ja Procol Harum.

Aivan erityisen tarkasti olen kuunnellut Beatlesin Valkoisen tuplan kappaletta Revolution 9. Syy kiinnostukseen on Helsingin Sanomissa lauantaina (6.10.) julkaistu Vesa Sirenin essee Pitkä tie Bésame muchosta Sibeliukseen.  Siinä kerrotaan, että John Lennon "lainasi" kappaleeseen Sibeliusta: " pa­ri tah­din­puo­li­kas­ta, jois­sa or­kes­te­ri su­kel­taa c-sä­ve­leen ja viu­lut ryh­ty­vät soit­ta­maan kor­keal­ta h-sä­vel­tä. Len­non tois­taa tä­män suu­ren sep­ti­min luu­pis­sa yhä uu­del­leen juu­ri en­nen sin­fo­nian vii­meis­tä tah­din­puo­li­kas­ta, jos­sa Si­be­lius päät­tää mes­ta­ri­teok­sen­sa C-duu­ri­kol­mi­soin­tuun."

Minun on tunnustettava, että musiikin teoria ei kuulu sivistykseeni eikä minulla näin ollen ole hajuakaan näistä suurista septimeistä ja muista. Mutta esseen kirjoittaja on ottanut huomioon meidät musiikki-idiootit ja johdattaa meidät käsi sekuntikellosta kiinni pitäen oikeaan paikkaan. Sibeliukset löytyvät 2 minuuttia 20 sekuntia ja 5 minuuttia 50 sekuntia kappaleen alusta. Sitten minun täytyi tietysti vielä kuunnella Sibeliuksen Seitsemäs sinfonia ja yrittää löytää lainan antaja sieltä. Vaikeaa oli.  

Tuli vaan mieleen, miten tällaiseen lainakäyttöön on suhtauduttu klassisen musiikin piirissä. Sibelius joutuu ikään kuin väärään ympäristöön. Rienaustako?  

Musiikkia kuunnellessani tarkastelen kirjahyllyjäni. Taas olen sen tosiasian edessä, että hyllyni ovat täynnä ja pitäisi raivata tilaa uusille kirjoille. Löytyisikö jotain divariin vietävää? Aloitan A:sta.  

Yhdestäkään en halua luopua. Sama koskee seuraavia aakkosia. F:n kohdalla pysähdyn. Otan esille Jalmari Finnen Kiljusen perhe -sarjan.  Niihin en ole vuosikymmeniin koskenut. Ei, en niistäkään voi luopua, ne ovat vanhoja ja arvokkaita.  

Selailen Kiljusia. Esiin tulee sivu, jossa on piirretty kuva Mannerheimista.  

Mannerheim on tunnetusti aina ajankohtainen. Olen lievän huvittuneena seurannut, millaisen pöhinän musta Mannerheim sai aikaan. Iltapäivälehtien lööpeistä olen tullut tietämään, että "kansa raivostui".  

Pikkuisen minulla oli hajua, mistä oikeasti oli kysymys. Tahallisesta provokaatiosta, tuomitsemisvietin herättelystä. Siinä onnistuttiin. Olisi kyllä ollut eduksi, että kelpo ideaan olisi saatu riittävä rahoitus, jotta olisi saatu tehdyksi laadukasta työtä.  

Onkohan Kiljusten Mannerheim aikoinaan aiheuttanut tuomitsemista? En tiedä, en löydä tietoa. Ainekset kyllä olisivat valmiina. Ei taida olla Mannerheimin arvovallalle eduksi, että hän myöntää vapaudenristin Kiljusen Plätälle ja ripustaa kunnianauhan Pulla-koiran kaulaan.  

Tekiköhän Lennon Sibeliukselle vähän saman kuin Finne Mannerheimille: sijoitti sankarit epätyypilliseen kontekstiin.

 

Tekisikö joku Kiljusista elokuvan? Saisivat iltapäivälehdet myynninlisäystä.  

Lähdeteos: Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki partiolaisina - 1919. Kuvissa Mannerheimiin liittyvä teksti ja R. Rindellin piirtämä kuva. Ne saa klikkaamalla suuremmiksi.

 

Vanhat Suosikit

 

Olen ennenkin tällä palstalla kehunut, että vanhojen lehtien selailu on harvinaisen mieltäylentävää puuhaa. Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäasuntoni ullakolla ja aitassa sattuu olemaan mahtavat pinot erilaisia lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, joten selailtavaa minulla riittää.  

Päättyneenä kesänä selailuni kohdistui erityisesti 1960-luvun puolivälin Suosikki-lehtiin. Ne olivat minulle hyvin tuttuja ja tärkeitä lehtiä, sillä kuulun sukupolveen, joka murrosiässä syttyi pop- ja rock-musiikkiin Beatles-yhtyeen johdattamana. Siinä humussa maailma muuttui täysin eri näköiseksi kuin mitä se oli edellisten sukupolvien jäljiltä. Vaikutukset jäivät pysyviksi.  

Tänään uutisissa kerrottiin, että Suosikki-lehti on päätetty lakkauttaa.  

Ei se minua enää mitenkään kosketa, muutoin kuin nostalgiamielessä. Kosketukseni lehteen loppui parikymppisenä. Kesäkotini ullakolla lehtiä selaillessa sain kuitenkin hyvin eläväisen kosketuksen aikaan, joka kerran oli.  

Suosikin välissä oli ihailijakuvia, lakanan kokoisia. Beatles-lakana pysyi huoneeni seinällä vuosikaudet. Rollarit, Hepstars, Hollies, Yardbirds, Swinging Blue Jeans, Kinks, Renegades, Herman´s Hermits sekä Johnny ja Danny vaihtuivat useammin. Naisartisteista kelpasivat Anki ja Carola.  

Jokainen Suosikki piti saada heti. Kerran kuukaudessa ilmestymispäivänä kävelin Kirkkopuiston lehtikioskille ostamaan, kuten useimmat kaverinikin. Puheenaihetta riitti moneksi päiväksi. Erityisen kiinnostava oli edellisen kuukauden myyntilista (näytteenä lista marraskuulta 1964; kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseksi).  

Suosikissa oli villi meininki - uusi rento elämänasenne. Jutut olivat usein silkkaa mielikuvitusta, kuten "paljastukset" kuvien kera, että Beatleseilla on salaiset tyttöystävät Suomessa. Jammun palsta antoi venkoilevia ja aika tuhmia vastauksia ja ohjeita lukijoiden kysymyksiin. Kirjeenvaihtotovereita etsivillä oli omat osastot - sivukaupalla postimerkin kokoisia mustavalkoisia valokuvia, nimiä ja osoitteita.   

Oli myös levyarvosteluosasto. Sitä piti nykyinen blogikaverini Kari Rydman. Lempeänpuoleinen kriitikko, paljon kehuvia arviointeja, vähemmän moittivia.  

*   *   *    

Aikakausi ei ollut suosiollinen Suosikin tarjoamalle nuorisotyylille. Minäkin kasvatin pitkän tukan ja ostin Beatles-bootsit. Rasvaletit huutelivat meille herjoja: "Mitäs tytöt!" Radiosta tuli aluksi vain kaksi ohjelmaa, joissa nuorisomusiikki pääsi esiin: Kaleidoskooppi ja Kahdeksan kärjessä, vähän myöhemmin alkoi myös Poppamies. Isäni sai raivokohtauksen, kun hänen yhdeksältä alkanut yöunensa häiriintyi, kun minun huoneestani kuului musiikkia. Olin kyllä aina yrittänyt vaientaa ääntä kuuntelemalla Kaleidoskooppia korva kiinni matkaradioni kyljessä sängyssäni peiton alla, mutta sitten tuli se hetki, jolloin Can´t buy me love innosti lisäämään liikaa volyymia.  

Suosikki poistuu. Se oli minun ikäluokalleni tärkeä sukupolvikokemus. Kai näillä nykyisilläkin sellaisia on.

 

 

 

Kerrostumia

Pääsin muutama vuosi sitten seuraamaan arkeologista kaivausta. Sain myös kuulla kaivauksen johtajan esittelevän löytöjä ja selostavan kerrostumia ja niiden merkitystä. 

Silloin tuli mieleen, että miksi en itse hakeutunut nuorena sen alan koulutukseen. Se olisi varmaankin ollut mielenkiintoista ja minun luonteelleni sopivaa. Tuoreen kokemuksen innoittamana luin aiheeseen liittyvän kirjan ja opin jotain historiallisista kerrostumista.

Jostakin muistin kätköistä tämä pulpahti esille, kun tänään kiipesin Töölöntorin laidalla sijaitsevan kotini ullakolle. Se on aina kovin ristiriitaisia ajatuksia herättävä kokemus. Siellä sijaitsevat henkilökohtaisen elämäni kerrostumat. Joskus nekin pitäisi kaivaa laatikoista ja koreista esille ja katsoa, mitä kaikkea niistä löytyy.

Ullakko on hämärä paikka, taskulamppu on hyvä ottaa mukaan, varsinkin jos ole kiirettä. Jos vähänkin alkaa kurkistella hyllyillä ja lattioilla olevien pakettien sisuksiin, sinne juuttuu tuntikausiksi. Nyt olin päättänyt, että korkeintaan varttitunnin viivyn.

Mitä löytyi? Ei, isoisän olkihattua siellä ei ole, vaikka tunnetun laulun mukaan pitäisi.

Kun vedin yhden pölyisen pahvilaatikon pinosta ja avasin kannen, päällimmäisenä oli leveä nahkavyö, jossa oli sheriffintähti solkena. Kansakoulun alaluokilla käytössä ollut. Nyt ei ulotu kuin reiden ympäri. Vanhat silmälasini, paksut mustat sangat. Pino kouluvihkoja, kaunokirjoitusta, kotilaskuja, kielioppiharjoituksia, ainekirjoitusta. Nippu joulukortteja. 

Koko paketin alaosa oli täynnä magnetofoninauhoja, parikymmentä, avokelamallia. Vihko, johon olin kirjoittanut listoja nauhojen sisällöistä. Magnetofonin mikrofoni ja muutama piuha, joiden päässä banaanikosketin. Matkaradiosta nauhoitin mielikappaleita niistä harvoista pop-ohjelmista joita oli. 

Magnetofonia, jolla voisin nauhat kuunnella, ei minulla tietenkään ole, viimeinen tuli käytetyksi loppuun joskus 70-luvulla. Vieläköhän sellaisia jostain saisi? Neliraitamallia.
* * * 

Siinä kohdassa tajusin, että kaivaukset ullakkokerrostumiin on tällä kertaa lopetettava tähän. En tullut ullakolle tekemään nostalgiamatkaa menneisyyteeni. Tulin ihan oikealle asialle.

Matkalaukku, sitä tulin hakemaan. Se ei ollut kerrostumien alla vaan keskellä lattiaa, siinä mihin sen kesällä Saksan-matkani jälkeen jätin.

Olen siis lähdössä matkalle, virkani velvoittamana, kuten aina. Päämääränä on Milano. Eurooppalaisten Vuoronvarausvirastojen yhteistyökongressi kestää kolme päivää, mutta olemme ruotsalaisen kollegani kanssa päättäneet viipyä muutaman päivän lisää viikonlopun yli tutustumassa kaupungin runsaaseen kulttuurikerrostumiin. Ilmeisesti myös virkasisaremme Norjasta ja Islannista onnistuvat järjestämään itselleen pidennetyn oleskelun.

Katoan siis blogosfääristä joksikin aikaa. Matkalaukun kerrostumien rakentelu on tunnetusti hankalaa puuhaa. Liitän tähän ohjeita hyödyksi ja iloksi niin itselleni kuin muille matkamiehille. (Klikkaamalla kuvat saa suuremmiksi ja kaksi kertaa klikkaamalla vieläkin suuremmiksi , niin suuriksi, että tekstin voi lukea)(Ohjeet peräisin Kotiliesi-lehdestä v. 1935)

Ketkuta ja jyrää

Viime viikolla flunssan kynsissä kituessaan Dessutom pyrki terapoimaan synkeää sieluaan taantumalla lapsen tasolle. Siis ihan vapaaehtoisesti, vailla häpeän tai nolouden tuntemuksia.

Regressioaikeeni ei tarkoittanut, että olisin ryhtynyt leikkimään autoilla tai pelkäämään pimeää tai ampumaan ritsalla, eikä sitä, että olisin hakenut pihalta tyttöjä, joiden kanssa alkaisin leikkiä lääkärileikkejä. Eikä edes sitä, että olisin ostanut kinuskia tai nallekarkkeja ja ahminut niitä suun täydeltä.

Mutta sitä se tarkoitti, että kaivoin kirjahyllyjeni perukoilta lapsuuteni aikaisia kirjoja, joita on tallella.

Ei niiden kanssa suuria elämyksiä syntynyt. Aikamatka eteni kohti murrosiän tavaroita, ja silloin eteeni ilmestyivät äänilevyt. Niitä on paljon tallella. On myös toimiva levysoitin.

Sieltä löytyi tehokasta sielun terapiaa. 

Tämän keinon olen kokeillut ja hyväksi havainnut ennenkin, entisten flunssien, kremppojen ja muiden matalapaineiden lieventäjänä. 

Olo parani heti, kun sain soimaan suurimpia aarteitani 60-luvun loppupuolelta. Tällä kerralla vuoroon tulivat:

Beatles, Abbey Road
Procol Harum, Procol´s Ninth
Jethro Tull, Aqualung
Cream, Disraeli Gears
Wigwam, Hard N´Horny 
Blood, Sweat and Tears (1968)
Moody Blues, Nights in White Satin

Nämä kaikki ovat minulla LP-levyjä, vanhaa vinyyliä, oikeita kunnon esineitä, isokokoisia. Niissä on kunnon pahvikotelo, kansikuva ja takakannen tekstit.

Tuntuu, että nykyaika menettää jotain merkittävää, kun LP-levyjä ei ole. CD-levyissä on kansikuva mutta ei samaa käsituntumaa kuin isossa pahvikotelossa. MP3-soittimessa ei ole mitään jäljellä (on Dessulla sellainenkin, ja Dessu arvostaa sen kätevyyttä!)

Dessu on Beatles-sukupolvea, herääminen uuteen aikaan tapahtui 1964 13-vuotiaana. Radion Kaleidoskooppi, Kahdeksan kärjessä ja Veijalaisen Pop-radio aiheuttivat massiivisen reaktion, jonka jälkiseuraukset jatkuvat vieläkin.

Vanhempien sukupolvi tyrmistyi ja reagoi enimmäkseen kielteisesti, ainakin siihen asti kun tuli Yesterday. Siinä kohdassa moni äiti heltyi.

Vielä vanhempi sukupolvi ei ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kysymys, kun 50-luvulla tulla tupsahti rock. Siitä oheinen teksti, jonka Dessu löysi Seura-lehdestä selatessaan kesäkotinsa ullakon loputtomia aarteita. Tuli häpeän ja nolouden tuntemuksia, toisin kuin omasta synkeän flunssasielun terapoinnista.

Nämä Creamit ja muut nostivat esiin hyvinkin nautinnollisia muistikuvia nuoren miehen näppyläisimmiltä mutta muutoin viriileimmiltä vuosilta. Sellaisissa tunnelmissa flunssakin äkkiä tokenee.

(Klikkaamalla kuva suuremmaksi!)

Piiput piiloon

Eilinen kahvila-aihe sisälsi lyhyen viitteen aikaan, jolloin jopa kahviloissa sai poltella piippua. Kirjoitukseen tullut lukijan kommentti mietti haikeasti menneitä aikoja, jolloin voitiin olla piippu suussa vaikka missä: opettajainhuoneessa, yliopiston kahvilassa, koulun käytävällä… Piipun tuoksua kehuttiin hyväksi. ”Merkillistä, että moralismi voi ulottua tuoksuihinkin…”

Dessutom kiittää hyvästä kommentista ja saa siitä virikkeen jatkaa aiheesta, sillä Dessutom on itsekin ollut piippumies ja tuntee siksi omakohtaisesti piippuun ja sen tuoksuun liittyvät tunnelmat ja muistelee niitä kohtuullisesti kaihoten.

Ensimmäisen kerran muistan imaisseeni piipun savua suunnilleen viisivuotiaana. Olin isäni ja hänen kavereittensa kanssa saunassa. Jäähdyttelytauolla ukot maistelivat juomiaan ja yhdellä oli piippu. Minä kiinnostuin siitä ja minun annettiin imaista. Saivat ukot hyvät naurut, kun melkein tukehduin.

Piipun poltto oli ennen yleistä. Alakouluajalta jäi muistiin, että muutama miesopettaja tuli joka välitunti polttelemaan pihalle. Se oli kai välituntivalvontaa. Minun opettajani piti tupakkatauon joka oppitunnin puolivälissä. Hän määräsi luokalle ”hiljaisen” tehtävän ja lähti sitten opettajainhuoneeseen. Hänen vaatteistaan opin erottamaan piipun hajun tavallisesta savukkeen hajusta. Kun hän tarvitsi karttakeppiä, hän kaivoi taskustaan piipun siihen tarkoitukseen.

Televisiossa Ylen uutisten lopussa tuli silloinkin säätiedotus. Meteorologina oli piippumies Paavo Salmensuu. Hän imeskeli piippuaan ja osoitteli sen varrella sääkartan aurinkoja ja sadepilviä. Televisiossa tupakointi oli ainakin 1970-luvun taitteeseen asti aivan yleistä. Viime kesänä näytettiin uusintana ”Kuustudio” ensimmäisen kuuhun yltäneen avaruuslennon 40-vuotismuistoksi. Studio oli täynnä tohtoreita ja muita asiantuntijoita, ja tupakka paloi koko ajan, joillakin myös piippu.

¤ 
Ensimmäisen oman piippuni ostin 17-vuotiaana lukiolaisena. Sitä poltellessa tunsi auktoriteettinsa kasvavan, erityisesti neiti-ihmisten seurassa. Se lisäsi uskottavuutta, ja se oli tarpeen erityisesti teinikunnan johtotehtävissä, joita alkoi kertyä. Arkitupakan nimi oli Kilta. Arvokkaimpiin hetkiin tuli jotakin muuta merkkiä, jonka nimeä en muista. Ruotsin-matkoilta ostin jotain vielä hienomman hajuista. Se oli peltipurkissa, mutta senkin nimen olen unohtanut.

Virhe oli polttaa välillä piippua, välillä savukkeita. Savukkeet olivat nopeammin käyttökunnossa, ja kiire kai painoi niskaan jo silloin. Piippuun liittyy hitaus ja vaivalloisuus, ja pesän täyttämiseen, sytyttämiseen ja tyhjentämiseen liittyvästä askartelusta seuraa toisaalta filosofinen tyyli ja hieman ylhäinen imago, toisaalta alituinen tuntemus hidastelusta ja tupakkataukojen loppumisesta kesken. Piipun kanssa ei pidä eikä voi hosua.

Ruisrock 1970 -kansanjuhlaan piti välttämättä ostaa maissipiippu. Se oli puolikelvoton tekele mutta ajan hengen mukainen. Valtavassa telttakylässä Woodstock-hengessä piiput kiersivät ringissä ja sisälsivät myös ties mitä ennen kokemattomia aromeja.

Jatkoin vielä piipun polttelua opiskeluaikoina. Se kävi halvemmaksi kuin savukkeiden polttelu. Helsingin yliopiston päärakennuksen kuppilassa oli pieni takahuone, jossa tupakointi oli sallittua vielä minun opiskeluaikoinani. Ja siellä todellakin tupakointiin. Ilmastointia ei ilmeisesti ollut, ja savu oli luentotauoilla niin sakeaa, ettei pöydän toisella puolella istunutta tahtonut nähdä. Siellä kokoontuneella porukalla oli hyvä yhteishenki yhteisen ”syntisen” kokemuksen ympärillä. Sieltä alkoi monia kaveruuksia ja romansseja. Dessutomillakin yksi pitkään kestänyt.

 Vähitellen tuli siirrytyksi enemmän ja enemmän savukkeisiin, mitä pidin periaatteessa huonona mutta käytännöllisenä. En vain onnistunut pitämään yllä sitä rauhaa ja kiireettömyyttä, mitä piippu vaatii. Savukkeista pääsin eroon kymmenen vuotta sitten. Se oli lääkärin määräämä pakko. Savukkeita en kaipaa. Piipun tuoksu - silloin harvoin kun sitä enää nykyaikana kohtaa - aiheuttaa edelleen nostalgista kaipuuta. Pitäisi joskus poiketa yliopiston kahvilan takahuoneeseen katsomaan, onko tupakkalaki tuhonnut sieltäkin tunnelman ja romanssit.

Kolme vanhaa piippua 60 - 70-luvuilta on pysynyt tallella. Tässä kuva niistä. Maissipiippu on kadonnut.

Laulan, tanssin...

Dessutom on monitaitoinen mies - ainakin omasta mielestään. Monenlaiset työt ja toimet luonnistuvat ilman hämminkiä. Jos jokin ei luonnistu, sillä ei ole niin väliäkään.

Pientä vajetta on havaittavissa kätevyyden osa-alueella. Joissakin asioissa on peukalo keskellä kämmentä, kuten aiemmassa blogissa on käynyt ilmi. Ruuvien ja muttereiden vääntämissuunta saattaa mennä väärin, mutta se on pientä. Tärkeämpää on, että kirves ja saha toimivat. Myös moottorisaha, joskin sen käyntiin saaminen on välillä vaikeaa.

Jos jotain puuttuvaa taitoa toivoisin hyvältä haltiattarelta, se olisi laulu, soitto ja tanssi. Niiden taitoa olen jäänyt vaille.

Käsitän nämä kolme yhdeksi kokonaisuudeksi. Jos yksi puuttuu, samalla puuttuvat muutkin. Niin kuin Ezra Pound sanoi:

”Musiikki rappeutuu, kun se joutuu liian kauas tanssista.
Runous näivettyy, kun se joutuu liian kauas musiikista.”

1950 - 60-luvulla musiikinopetus monissa kansa- ja oppikouluissa oli aivan muuta kuin myöhempinä aikoina. Yleisesti tunnettu herja on, että musiikki oli koulun ahdistavin oppiaine. Toinen oli liikunta.

Vahvistan herjan omalta kohdaltani. Musiikkitunnille meno oli pelottavaa. Opettaja oli iso mies, oli kova ääni ja suora ryhti ja muutenkin kersanttikelpoinen. Pääosa tunneista meni kotiläksyjen kuulusteluun. Jokainen vuorollaan joutui lausumaan ulkomuistista laulujen sanoja. Herra varjelkoon sitä joka ei muistanut.

Opeteltavat laulut olivat virsiä, maakuntalauluja ja muita ylväitä runoja. Sanat jäivät kyllä pysyvästi muistiin, mitä sinänsä voi pitää arvokkaana kulttuurisena pääomana. Sen huomasin taas äskettäin hautajaisissa Tampereella. Tuntui jotenkin omituiselta, että virsien veisaamista kuunnellessani havaitsen jostakin syvältä tietoisuuden kätköistä osaavani sanat, vaikka en ole lainkaan aikuisiällä sellaisia harrastanut.

Mutta en laulanut. En ole laulanut kertaakaan kouluaikojeni jälkeen (ihan takuuseen en mene opiskelija-aikojen rymyjuhlista). Laulu loppui kerta kaikkiaan koulun laulukokeisiin, josta sain todistukseen arvosanaksi viivan. Kokeessa piti laulaa yksin luokan edessä, ja se oli kamalaa. Pahemmassa pinteessä on ole sen jälkeen tainnut olla. Ja koe toistui kerran vuodessa.

Minkäänlaista instrumenttia en muista koskaan koulussa käytetyn. Opettaja soitti pianoa, kun tunnin lopussa laulettiin sitä laulua, jonka sanoja alkutunti oli kuulusteltu. Instrumentteja oli kyllä luokan seinustalla verhon takana, mutta käyttöön niitä ei otettu.

Kirjallisessa kokeessa kysymykset koskettelivat musiikin terminologiaa, näitä allegro moderatoa ja presto ma non troppoa ja muuta sellaista. Ne osaan vieläkin.

Kuoroon olisin alakoulussa halunnut, kuten kaikki muutkin. En päässyt, kuten ei moni muukaan. Laulukoe ratkaisi. Viiva todistuksessa.

¤

Tanssitaito puuttuu myös. Kuulun 60-luvun rock-sukupolveen ja tanssitaito on sen mukainen. Nuorena se ei ollut mikään ongelma, päin vastoin - naisia sai isketyksi silläkin taidoin. Myöhemmin paritanssin osaamattomuudesta on tullut puute yleissivistykseen. On pitänyt vältellä juhlia, joissa joutuisi kiusalliseen tilanteeseen.

En ole ainoa. Sukupolveni miehistä moni on samanlaisia rokkijätkiä, joilta valssit vääntyvät vain pienessä humalassa. Tai eivät väänny silloinkaan. Muistan kun tunnettu runoilija kiteytti asian ytimen, kun aikomuksemme oli lähteä kesäiselle rantalavalle: ”Ei sinne selvin päin voi lähteä, ja humalassa taas ei jaksa.”

¤

Aikuisiällä minusta on tullut klassisen musiikin ystävä. Käyn konserteissa ja kuuntelen levyjä. Laajennan osaamistani lukemalla systemaattisesti musiikin tietokirjoja. Minulla on muusikkoystäviä, taidemusiikin ammattilaisia. Olen entisessä ammatissani nähnyt nykykoulun musiikinopetuksen innostavan osaamisen. Mutta en laula - en edes virsiä kaverini hautajaisissa. Enkä soita. Enkä tanssi.

Siunaaminen jyrkästi kielletty

Piispojen päätös homoseksuaalien parisuhteen siunauskiellosta kuulemma hämmentää kansalaisia, kertoi Ylen uutiset. Dessutomia ei hämmennä, Dessutomia huvittaa.

Sanottakoon heti alkuun, että Dessutomilla ei ole jäsenyyteen perustuvaa oikeutta sanoa mitään kirkon tekemisiin. Ulkopuolisen näkemyksillä ei ole minkään firman tai järjestön päätöksentekoon virkaa eikä vaikutusta. Kirkko tehköön niin kuin hyväksi näkee.

Turussa kokoontuneet piispat päättivät, että kirkko ei siunaa samaa sukupuolta olevien rekisteröityä parisuhdetta. Homo- tai lesboparin liiton puolesta voi kuitenkin rukoilla. - Jopa on vapaamielistä!

Arkkipiispa ilmaisee tyytyväisyytensä, että edes jonkinlainen päätös on lopultakin onnistuttu tekemään: ” Meillä ei ole aikaisemmin ollut selvää kannanottoa taikka päätöstä näissä asioissa, niin nyt sellainen saatiin aikaan. Eihän tämä kovin paljon poikkea siitä, millainen käytäntö on kirkossa ollut. Mutta nyt asialle on perusteltu päätös ja perusteet löydetty, ja siinä mielessä tämä on merkittävä askel eteenpäin.”

Hyvä että edes joku on tyytyväinen. Dessutomin sekulaarissa mielessä herää huvituksen ohessa myös ihmettelyä. Miksi kirkot ja uskonnot eivät onnistu tulemaan luontevasti toimeen ihmisten seksuaalisuuden kanssa? Niillä alkaa ikiaikaisen loputon hämmennys ja pöhinä heti kun joku vähänkin himoa tuntee.

Kuitenkin juuri kirkkojen ja uskontojen piiristä paljastuu koko ajan skandaaleita, on pedofiliaa, salasuhteita, selibaattikiellon rikkomista, kopelointia, ympärileikkausta, huntupakkoa, lapsiavioliittoja, alistamista ja muuta noitavainoa. Eikä tarvitse mennä mihinkään vieraaseen kulttuuriin, riittää kun katsotaan Pietarsaareen, niin heti löytyy ongelmaa. Varmaan lähempääkin?

Välillä iskee sellainen inhottava epäily, että onko uskontojen seksuaalikielteisyys syy siihen, että kaikenlaista pääsee tapahtumaan - sitten yöllä pimeässä kun kukaan ei näe.

Kuka olikaan se runoilija, joka kirjoitti oivaltavasti suunnilleen näin:

Kristinusko tuli Suomeen Turun kautta. Turun kautta se myös menee Suomesta pois.

(Lainaus on epätarkka, muistinvarainen. Jäljet taitavat johtaa Pentti Saarikoskeen.)

Turussa kokoontuneet piispat ovat mahtavia miehiä, heillä olisi valtaa ohjata kirkkokansaa suvaitsevaisuuteen ja syrjinnän poistamiseen. Mutta rohkeus ei riitä, kun seksuaalisuuden eri muodoista on kysymys. Sen sijaan rohkeutta ja innovatiivisuutta riittää moneen turhaan asiaan. Monenlaista kauppakeskusta ja uimahallia käydään kyllä siunaamassa.

Ja sitten ovat nämä rokkipapit. Dessutomilla oli äskettäin sattumalta tilaisuus seurata syrjästä koululaisille järjestettyä adventtijumalanpalvelusta. Se oli mielenkiintoista. Papin esitys oli tyrmäävä: - Jesse diggaa sua hei… Hyvä ettei pistänyt twistiksi alttarilla.

¤

Mutta mikäpä Dessutom on estämään, jos Turun piispat välttämättä aikovat tehdä kirkollisen itsemurhan hirttäytymällä munistaan vanhojen lähi-idän paimentolaisheimojen asenteisiin.

Dessutom ei vastusta uskontojen ihanteita, mutta kirkon pöyhkeyteen hän tuskastui jo 1970-luvulla. Näkemykseni on, että kirkko ei toteuta kristinuskon kauniita ja humaaneita ihanteita. Kirjailija Pentti Haanpää sen ilmaisi osuvasti:

”Jeesus ei missään nimessä mainitse, että sellainen vahva järjestö olisi luotava ja koreanimiset kirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin olisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä läpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja maanviljelijöitä - - "

(Kaiken vanhan kohtalo / Kierros - 1954)

Till Stockholm vaikka väsyttää

Iän lisääntyessä asenne matkalle lähtemiseen on muuttunut. Nuorena tunsi silkkaa iloa pois pääsemisestä. Nyt ikämiehenä siihen sisältyy harmin häivähdys epämukavuuden ja vaivalloisuuden lisääntymisestä. Mieluummin pistäisin selälleni kotisohvalle kirjaa lukemaan.

Moni muukin asia on muuttunut samansuuntaisesti iän karttuessa. Katselin äsken taas kerran nuoruuteni kulttielkokuvaa ”A Hard Day´s Night” (1964). Beatles-aikakausi antoi virikkeet koko elämäntavan muotoutumiselle. Sen vaikutteet ovat tallella vieläkin.

Rock-musiikista tuli maailmankieli. Sitä ymmärretään kaikkialla. Yle Teema näytti dokumentin Beatleseista Neuvostoliitossa. Kiinnostava näkökulma. Kyllä se nuorisokieli pääsi sinnekin ja osaltaan vaikutti systeemin romahtamiseen.

Kiersin nuorena rock-festivaaleilla Suomessa ja ulkomailla. Ensimmäinen oli Ruisrock 1970 - vieläkin jatkuvan perinteen alkupiste. Se oli silkkaa Woodstockia  -  ikimuistoinen.

Voisin kuvitella musiikin puolesta meneväni festivaaleille vieläkin, jos sopivia artisteja on esiintymässä. Mutta absoluuttisena esteenä on epämukavuus ja vaivalloisuus. Minäkö yöpymään telttaan? Sateeseen ja kuraan? Ei käy. Ja nuoriso varmaankin nauraisi vanhan herran ulos.

Tähän perustuu stadionkonserttien suosio. Ne ovat korvikkeita sukupolvelle, joka ei enää viitsi tai kehtaa lähteä Ruisrockiin tai Roskildeen. Mutta ei stadion tunnu samalta. Rolling Stones olympiastadionilla oli hyvää nostalgiaa mutta laiha lohtu aidon festaritunnelman katoamiselle.

Mutta huomenna iltalaivalla lähden till Stockholm, vaikka en juuri nyt erityisemmin haluaisi. Näin se nykyisin aina tuntuu lähdön edellä. Sitten kun matka on ohi, tuntuu että hyvä kun tuli lähdetyksi.

Tukholma on tuttu paikka, olen viettänyt siellä paljon aikaa. Pidän kaupungista, nautin kuljeskelusta. Sinne liittyy muistoja ja erään ystävän tapaan taas mielelläni. Työkokoukset vievät aikansa mutta vapaata jää kyllä riittämiin.

Tämä blogi luultavasti sulkeutuu muutamaksi päiväksi, vaikka läppäri onkin mukana. Uskon kuitenkin ensi yönä tähän aikaan istuvani laivan yökerhossa ja pari tulevaa iltaa ystävien seurassa. Keskiviikko on oletettu paluupäivä, mutta mistä senkään etukäteen tietää.

Elvis 75 v

Elvis olisi täyttänyt tänään 75 vuottta.

Dessutomin suhtautuminen Elvikseen on aika kaksijakoinen. Asenne oli hyvin myönteinen niinä 50-luvun lopun vuosina, jolloin pikku-Dessu ei oikein vielä ymmärtänyt olennaisia asioita. Oli vain erikoisen näköinen mies, jonka kuvia isommat tytöt ripustivat seinilleen.

Sitten Elviksen kuvia tuli purukumipaketteihin. Litteitä levyjä, joissa kuoripaperin alla oli piilossa keräilykuva. Kuvia oli varmaan useita kymmeniä, ehkä lähelle sata. Muistaakseni kaikki mustavalkoisia. Osa kasvolähikuvia, joissa vaikuttavinta oli rasvalla kammattu tukkatöyhtö. Osa kokovartalokuvia, joissa oli aavistettavissa rockin röyhkeä lantioliike.

Muita purukumipakettien keräilyaiheita olivat ainakin autot, filmitähdet ja Buffalo Bill.

Purukumikuvia Dessukin keräsi, kuten kaikki koulupojat. Niitä vaihdeltiin välitunneilla, jotta sarja tulisi täyteen. Jossakin elämänsä muutossa Dessu on valitettavasti hukannut kokoelmansa.

Elvis oli Dessulle kuva. Elviksen musiikista näiltä 50-luvun vuosilta Dessu ei muista juurikaan mitään. Varmaankin jokunen kappale tuli radion lauantain toivotuissa levyissä. Siinä kaikki - se ei tuntunut tärkeältä. Dessu oli liian nuori.

Se oli valitettavaa, sillä jotain suurta pääsi menemään ohi. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, millainen täydellinen, jäljittelemätön monumentti nuori Elvis oli. Aidosti nuorekas, vilpitön kapinallinen, ei vielä liian kaupallinen. Siinä syntyi nuorisokulttuuri, Elvis oli sen renessanssihahmo, jonka vaikutus säteili pitkälle tulevaisuuteen.

Vaikutus kyllä tuli tutuksi sitten 60-luvun puolella, kun Beatles ja muut pääsivät vauhtiin. Enää Dessu ei ollut liian nuori. Mutta Elvis alkoi olla liian vanha.

Rasvattu tukka, pulisongit, hapan perusilme; maskeeraajan tuote. Kapinallinen olemus muuttui normaaliksi amerikkalaiseksi hammashymyksi. Sellainen ei kelvannut Beatles-fanille, kun pop-musiikki pääsi kiitoon.

Elviksestä tuli aikakautensa murhenäytelmä. Siinä paistoi läpi yritys, ettei ulkonäkö ikäänny. Elviksen kasvoista tuli järkyttävä tarina, koska hän ei kaupallisuuden paineissa saanut vanhentua kuin muut. Hän sähläsi väsähtäneitä elokuvia, asui eristettynä ja upporikkaana prameassa Gracelandissaan henkivartijoiden ympäröimänä ja alkoi esiintymisissään tulkita banaalilla ja pöyhkeilevällä tavalla ikivihreitä paljetit kimaltaen.

Kapina oli siitä kaukana.

Elviksen tuhoutumisen tarina on tuttu monesta muustakin viihdemaailman yhteydestä: Marilyn Monroe, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Billie Holiday, Charlie Parker - miksei myös Olavi Virta, Irvin Goodman, Badding…

Mutta syvä kiitos ja kumarrus lähetetään tähtitarhojen taa tähdelle, joka lähetti rockin lentoon.