keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Laulan, tanssin...

Dessutom on monitaitoinen mies - ainakin omasta mielestään. Monenlaiset työt ja toimet luonnistuvat ilman hämminkiä. Jos jokin ei luonnistu, sillä ei ole niin väliäkään.

Pientä vajetta on havaittavissa kätevyyden osa-alueella. Joissakin asioissa on peukalo keskellä kämmentä, kuten aiemmassa blogissa on käynyt ilmi. Ruuvien ja muttereiden vääntämissuunta saattaa mennä väärin, mutta se on pientä. Tärkeämpää on, että kirves ja saha toimivat. Myös moottorisaha, joskin sen käyntiin saaminen on välillä vaikeaa.

Jos jotain puuttuvaa taitoa toivoisin hyvältä haltiattarelta, se olisi laulu, soitto ja tanssi. Niiden taitoa olen jäänyt vaille.

Käsitän nämä kolme yhdeksi kokonaisuudeksi. Jos yksi puuttuu, samalla puuttuvat muutkin. Niin kuin Ezra Pound sanoi:

”Musiikki rappeutuu, kun se joutuu liian kauas tanssista.
Runous näivettyy, kun se joutuu liian kauas musiikista.”
1950 - 60-luvulla musiikinopetus monissa kansa- ja oppikouluissa oli aivan muuta kuin myöhempinä aikoina. Yleisesti tunnettu herja on, että musiikki oli koulun ahdistavin oppiaine. Toinen oli liikunta.

Vahvistan herjan omalta kohdaltani. Musiikkitunnille meno oli pelottavaa. Opettaja oli iso mies, oli kova ääni ja suora ryhti ja muutenkin kersanttikelpoinen. Pääosa tunneista meni kotiläksyjen kuulusteluun. Jokainen vuorollaan joutui lausumaan ulkomuistista laulujen sanoja. Herra varjelkoon sitä joka ei muistanut.

Opeteltavat laulut olivat virsiä, maakuntalauluja ja muita ylväitä runoja. Sanat jäivät kyllä pysyvästi muistiin, mitä sinänsä voi pitää arvokkaana kulttuurisena pääomana. Sen huomasin taas äskettäin hautajaisissa Tampereella. Tuntui jotenkin omituiselta, että virsien veisaamista kuunnellessani havaitsen jostakin syvältä tietoisuuden kätköistä osaavani sanat, vaikka en ole lainkaan aikuisiällä sellaisia harrastanut.

Mutta en laulanut. En ole laulanut kertaakaan kouluaikojeni jälkeen (ihan takuuseen en mene opiskelija-aikojen rymyjuhlista). Laulu loppui kerta kaikkiaan koulun laulukokeisiin, josta sain todistukseen arvosanaksi viivan. Kokeessa piti laulaa yksin luokan edessä, ja se oli kamalaa. Pahemmassa pinteessä on ole sen jälkeen tainnut olla. Ja koe toistui kerran vuodessa.

Minkäänlaista instrumenttia en muista koskaan koulussa käytetyn. Opettaja soitti pianoa, kun tunnin lopussa laulettiin sitä laulua, jonka sanoja alkutunti oli kuulusteltu. Instrumentteja oli kyllä luokan seinustalla verhon takana, mutta käyttöön niitä ei otettu.

Kirjallisessa kokeessa kysymykset koskettelivat musiikin terminologiaa, näitä allegro moderatoa ja presto ma non troppoa ja muuta sellaista. Ne osaan vieläkin.

Kuoroon olisin alakoulussa halunnut, kuten kaikki muutkin. En päässyt, kuten ei moni muukaan. Laulukoe ratkaisi. Viiva todistuksessa.

¤
Tanssitaito puuttuu myös. Kuulun 60-luvun rock-sukupolveen ja tanssitaito on sen mukainen. Nuorena se ei ollut mikään ongelma, päin vastoin - naisia sai isketyksi silläkin taidoin. Myöhemmin paritanssin osaamattomuudesta on tullut puute yleissivistykseen. On pitänyt vältellä juhlia, joissa joutuisi kiusalliseen tilanteeseen.

En ole ainoa. Sukupolveni miehistä moni on samanlaisia rokkijätkiä, joilta valssit vääntyvät vain pienessä humalassa. Tai eivät väänny silloinkaan. Muistan kun tunnettu runoilija kiteytti asian ytimen, kun aikomuksemme oli lähteä kesäiselle rantalavalle: ”Ei sinne selvin päin voi lähteä, ja humalassa taas ei jaksa.”

¤

Aikuisiällä minusta on tullut klassisen musiikin ystävä. Käyn konserteissa ja kuuntelen levyjä. Laajennan osaamistani lukemalla systemaattisesti musiikin tietokirjoja. Minulla on muusikkoystäviä, taidemusiikin ammattilaisia. Olen entisessä ammatissani nähnyt nykykoulun musiikinopetuksen innostavan osaamisen. Mutta en laula - en edes virsiä kaverini hautajaisissa. Enkä soita. Enkä tanssi.







2 kommenttia:

Päivi kirjoitti...

Kokeilisit silti!

Anonyymi kirjoitti...

Lauloin kerran uuden vuoden aattona Viidessä Pennissä ja se herttainen hovirouva kehotti poistumaan.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...