Pitihän se
katsoa, kun kerrankin tulee televisiosta. Edellisestä katsomisesta onkin kauan.
Aloittaessa kyllä vähän epäilin, tuntuuko tämä enää miltään.
Tarkoitan
Teema-kanavalta äsken tullutta elokuvaa "Kuka pelkää Virginia Woolfia?
(ohj. Mike Nichols 1966). Siinä kaksi pariskuntaa yön ja humalatilan edetessä
raatelee henkisesti toisiaan ja paljastaa vähin erin menneisyytensä kipeitä
kohtia. Lisäsävyn tapahtumille antoi tieto pääosan supertähtien (Elizabeth
Taylor ja Richard Burton) myrskyisästä avioliitosta.
Viime
vuosisadan puolivälin paikkeilla ilmestynyt amerikkalainen draamakirjallisuus
tuotti suuria menestyksiä sekä teatterissa että elokuvissa. Aiheet käsittelivät
modernilla tavalla kipeitä ihmissuhteita. Siitä syntyi suurta draamaa.
Tarkoitan Edward Albeen lisäksi Arthur Milleriä ja varsinkin Tennessee
Williamsia, sellaisia tekstejä kuin Kissa kuumalla katolla, Nuoruuden suloinen
lintu, Tatuoitu ruusu, Liskojen yö ja Viettelysten vaunu.
Kaikki
nämä elokuvat ovat dvd-tallenteina hyllyssäni. Mietin, olisiko aika katsoa ne
pitkästä aikaa. En kuitenkaan oikein
tunne syttyväni ajatukselle. Olisiko niin, että tämän lajityypin Parasta Ennen
-päivämäärä on jo ohitettu? Eivätkö nämä jääkään pysyviksi draamakirjallisuuden
aarteiksi, vai onko tämä vain minun henkilökohtainen tunnelmani?
Kirjoitukseni
otsikko on Virginia Woolf -elokuvan toiseksi viimeinen repliikki. Sen jälkeen
sanotaan vain pelko, ettei niin käy, etteivät asiat käänny.
* *
*
Huomattavasti
innokkaammin suhtaudun toiseen menneisyyden asian paluuseen. Olen kahdestakin
lehdestä lukenut, että vinyylilevy on tekemässä paluuta ja cd-levy
syrjäytymässä.
Pitäisikö
uskoa?
Minulla on
tallella koko LP-levyvarastoni, joka sisältää aika kattavasti 1960-luvun pop-
ja rock-musiikin merkkiteokset. Lisäksi hyllyssä on paljon muita aarteita,
kuten Love Recordsin julkaisemaa Laululiikkeen parhaimmistoa, kirjallisia
äänilevyjä ja laaja mutta satunnainen valikoima klassista.
Aikanaan
sanottiin, että turha niitä on säilyttää. Minä kuitenkin säilytin, sillä ne
tuntuivat henkilökohtaisesti tärkeiltä aarteilta. Ja ne tuntuivat hyviltä pitää
kädessä.
LP-levyni
ovat olleet vuosikymmenet vailla kuuntelumahdollisuutta. Minulla on kyllä
hyllyssäni levysoitin mutta ei kelvollista levysoittimen neulaa. Niitä ei ole
saanut mistään. Siksi olen hankkinut monet levyt cd-formaatissa, muutamat siinä
välissä myös c-kasetteina. Lisäksi minulla on tallella melkoinen kasa 60-luvun
musiikkia avokela-magnetofoninauhoituksina (neliraitainen). Ei vain ole
vekotinta, jolla niitä soittaisin. En tiedä, kuuluisiko enää mitään.
* *
*
Muistikuva
60-luvun alkupuolelta:
Ostin
säästöilläni ensimmäisen levysoittimen, malli näkyy kuvassa. Kummitätini toi
minulle lahjaksi levyn. Hänen valintansa oli täysi katastrofi. Meinasin varmaan
lyödä häntä, kun paketista löytyi EP-levy, jonka A-puolella oli Taisto Tammen
Tango merellä / Lapin tango, ja B-puolella Ragni Malmstenin Tango
amerikkalaisittain / Tango metsässä. Vanhemmiltani sain syntymäpäivänä jotain
Saukin ja Pikkuoravien määkimistä.
Ei siis
mitään tajua nykyajan meiningistä.
Asiat
kääntyivät paremmiksi, kun sain hankituksi sen verran rahaa, että pääsin itse
ostoksille Väinönkadun musiikkikauppaan (Jyväskylä). Ensimmäinen ostokseni oli
Beatlesien Please Please Me. Se on tallella hyllyssäni.
2 kommenttia:
Minulla on savikiekko, muistona menneisyydestä. En edes muista mikä laulu siinä on mutta hamsterina olen sen säästänyt. Kun siivosin isäni asunto, kun hän kuoli löysin soittimen josta kirjoitit. Valitettavasti se oli pahasti kärsinyt mutta tiedän sen soineen vielä 1990-luvun lopulla. Säilössä on myös lapsuudestani "pahaa sutta ken pelkäisi" levy, sellainen pieni. Samoin ensimmäinen omilla rahoilla ostettu LP.
CD-levy on paljon mutta ei mitään muistikuvaa, minkä olen ostanut ensimmäisenä, harmi...
Savikiekot ovat kyllä menneisyyttä, mutta LP-levyissä on jokin erityistunnelma, ainakin minun sukupolvelleni. CD-levyltä sitä on vaikeampi löytää.
Lähetä kommentti