torstai 15. huhtikuuta 2010

Piiput piiloon

Eilinen kahvila-aihe sisälsi lyhyen viitteen aikaan, jolloin jopa kahviloissa sai poltella piippua. Kirjoitukseen tullut lukijan kommentti mietti haikeasti menneitä aikoja, jolloin voitiin olla piippu suussa vaikka missä: opettajainhuoneessa, yliopiston kahvilassa, koulun käytävällä… Piipun tuoksua kehuttiin hyväksi. ”Merkillistä, että moralismi voi ulottua tuoksuihinkin…”

Dessutom kiittää hyvästä kommentista ja saa siitä virikkeen jatkaa aiheesta, sillä Dessutom on itsekin ollut piippumies ja tuntee siksi omakohtaisesti piippuun ja sen tuoksuun liittyvät tunnelmat ja muistelee niitä kohtuullisesti kaihoten.

Ensimmäisen kerran muistan imaisseeni piipun savua suunnilleen viisivuotiaana. Olin isäni ja hänen kavereittensa kanssa saunassa. Jäähdyttelytauolla ukot maistelivat juomiaan ja yhdellä oli piippu. Minä kiinnostuin siitä ja minun annettiin imaista. Saivat ukot hyvät naurut, kun melkein tukehduin.

Piipun poltto oli ennen yleistä. Alakouluajalta jäi muistiin, että muutama miesopettaja tuli joka välitunti polttelemaan pihalle. Se oli kai välituntivalvontaa. Minun opettajani piti tupakkatauon joka oppitunnin puolivälissä. Hän määräsi luokalle ”hiljaisen” tehtävän ja lähti sitten opettajainhuoneeseen. Hänen vaatteistaan opin erottamaan piipun hajun tavallisesta savukkeen hajusta. Kun hän tarvitsi karttakeppiä, hän kaivoi taskustaan piipun siihen tarkoitukseen.

Televisiossa Ylen uutisten lopussa tuli silloinkin säätiedotus. Meteorologina oli piippumies Paavo Salmensuu. Hän imeskeli piippuaan ja osoitteli sen varrella sääkartan aurinkoja ja sadepilviä. Televisiossa tupakointi oli ainakin 1970-luvun taitteeseen asti aivan yleistä. Viime kesänä näytettiin uusintana ”Kuustudio” ensimmäisen kuuhun yltäneen avaruuslennon 40-vuotismuistoksi. Studio oli täynnä tohtoreita ja muita asiantuntijoita, ja tupakka paloi koko ajan, joillakin myös piippu.

¤ 
Ensimmäisen oman piippuni ostin 17-vuotiaana lukiolaisena. Sitä poltellessa tunsi auktoriteettinsa kasvavan, erityisesti neiti-ihmisten seurassa. Se lisäsi uskottavuutta, ja se oli tarpeen erityisesti teinikunnan johtotehtävissä, joita alkoi kertyä. Arkitupakan nimi oli Kilta. Arvokkaimpiin hetkiin tuli jotakin muuta merkkiä, jonka nimeä en muista. Ruotsin-matkoilta ostin jotain vielä hienomman hajuista. Se oli peltipurkissa, mutta senkin nimen olen unohtanut.

Virhe oli polttaa välillä piippua, välillä savukkeita. Savukkeet olivat nopeammin käyttökunnossa, ja kiire kai painoi niskaan jo silloin. Piippuun liittyy hitaus ja vaivalloisuus, ja pesän täyttämiseen, sytyttämiseen ja tyhjentämiseen liittyvästä askartelusta seuraa toisaalta filosofinen tyyli ja hieman ylhäinen imago, toisaalta alituinen tuntemus hidastelusta ja tupakkataukojen loppumisesta kesken. Piipun kanssa ei pidä eikä voi hosua.

Ruisrock 1970 -kansanjuhlaan piti välttämättä ostaa maissipiippu. Se oli puolikelvoton tekele mutta ajan hengen mukainen. Valtavassa telttakylässä Woodstock-hengessä piiput kiersivät ringissä ja sisälsivät myös ties mitä ennen kokemattomia aromeja.

Jatkoin vielä piipun polttelua opiskeluaikoina. Se kävi halvemmaksi kuin savukkeiden polttelu. Helsingin yliopiston päärakennuksen kuppilassa oli pieni takahuone, jossa tupakointi oli sallittua vielä minun opiskeluaikoinani. Ja siellä todellakin tupakointiin. Ilmastointia ei ilmeisesti ollut, ja savu oli luentotauoilla niin sakeaa, ettei pöydän toisella puolella istunutta tahtonut nähdä. Siellä kokoontuneella porukalla oli hyvä yhteishenki yhteisen ”syntisen” kokemuksen ympärillä. Sieltä alkoi monia kaveruuksia ja romansseja. Dessutomillakin yksi pitkään kestänyt.

 Vähitellen tuli siirrytyksi enemmän ja enemmän savukkeisiin, mitä pidin periaatteessa huonona mutta käytännöllisenä. En vain onnistunut pitämään yllä sitä rauhaa ja kiireettömyyttä, mitä piippu vaatii. Savukkeista pääsin eroon kymmenen vuotta sitten. Se oli lääkärin määräämä pakko. Savukkeita en kaipaa. Piipun tuoksu - silloin harvoin kun sitä enää nykyaikana kohtaa - aiheuttaa edelleen nostalgista kaipuuta. Pitäisi joskus poiketa yliopiston kahvilan takahuoneeseen katsomaan, onko tupakkalaki tuhonnut sieltäkin tunnelman ja romanssit.

Kolme vanhaa piippua 60 - 70-luvuilta on pysynyt tallella. Tässä kuva niistä. Maissipiippu on kadonnut.

8 kommenttia:

kariav kirjoitti...

Arkitupakka - Kilta
Parempi - Clan

Näinhän se taisi mennä.

R. E. Dessutom kirjoitti...

Täsmälleen! Kiitos muistin virkistämisestä.

Mikähän oli se Ruotsin-laivoilla myynnissä ollut vielä hienompi merkki? Pyöreä peltirasia.

Kari Rydman kirjoitti...

Minä poltin Clania 50-luvun lopulta alkaen - ja poltan yhä... Helpottaisi keuhkoja jos savukkeet totaalikiellettäisiin...
70-luvulla ja sen jälkeen piipunpolttoa alettiin paheksua sen vuoksi, että oli kuultu että ameriikassa piippuun pantiin huumetta. Tämä paheksunta koski kyllä ennemminkin halpoja maissipiippuja, jotka olivat niin ameriikkalaisen näköisiäkin.

kariav kirjoitti...

Tässä ameriikkalainen mies ameriikkalaisen maissipiipun kera.

timo kirjoitti...

Kaksi puupäätä samassa varressa!
Näin minullekin hirnuttiin poltellessani 60-luvun lopussa nahkapesäisessä ja suoravartisessa Savinellissani Macbarensin Golden Blendiä tai Mixturea.
En pitänyt Killasta enkä Clanista.Clan tuoksui naisista toffeellta,mutta polttajalle se maistui kitkerältä.Syynä oli piipun nopea tervaantuminen,koska silloinhan oli tapana repiä pois putkesta se ruuvimainen metallifiltteri,joka tukki imun.Silti suuhunsa sai tervasattumia ja piippu porisi kuin asvalttipoikien pikipata.
Savinelli vaihtui käyrävartiseen briarpiippuun,joka kieroudesssaa esti lisäsattumien tunkeutumisen suuhun.Macbarens oli muuten tanskalainen valmiste.Kokeilin myös amerikkalaisen miehekästä Half and Halfia,joka jäi yhteen pesälliseen kitkeryytensä takia,vaikka muhittelin sen kuivia poroja omenaviipaleilla.Olin oppinut tekniikan oikeilta piipunpolttajilta.
Lopulta kyllästyin mehumaijoihini valmistuttuani..päästyäni ansioihin..ja päädyin menttolmarlboroihin...candy cigaretteihin.
Kutsuvatten minua poskisauhuriksi..enkä edes tänäpänä ole uskaltautunut vierotuttaa itseäni tabaakin vaaroista.Polttelulla on ollut haittapuolensakin hammaskiilteen hukkaamisessa...ja jopa hampaankin.
Keinohampaita on istutettu,mutta silti sätkä maistuu kahvin ja aterian jälkeen.Sehän on sitä psyykkistä assosioitumista,jota fiksummat kutsuvat riippuvuudeksi.
Isäni,pastori,kappalainen ja rovasti aikoinaan 50-luvulla oli tupakkamies.Poltteli aluksi sodan jälkeen Gold Leafia..sitten Chesterfieldiä,päätymällä karvaperseiseen (filtterittömään) vihreään Norttiin.Lopun vuosikymmenestä aivan vuoteen 1963(50-vuotisjuhliin)saakkahän tuprutteli piispojen kanssa piispantarkastuksissa pikkubostonia pajuholkissa...ja niin me papit naurettiin.
Kaverillani oli dollaripiippu,minkä pesässä hän poltteli Kiltaa (kuului työläiskotiin).
Dollarissa oli kierteellinen pesä,josta löytyi vaahtomuovinen filtteri,minkä hän spittarikengän kannan alla tyhjensi tervasta katukiveyksellä.Piippuhan yleensä hörisi ja porisi kuin soppakanuuna.
Yhteiskoulun opettajanhuoneessa todella tuoksui tupakka.Miesmaistereilla oli piiput suussaan ja neitimaikat polttelivat kenttiä..josska kuulema oli paskaa joka sentti.Suomenkielen maikka..mieshenkörile..poltteli Broadwayta.Askin kannessa oli komea isotuttisen inkkarisqwan kuva.Hän vaihtoi merkkinsä myöhemmin Lifeen.
Asuttuani Filippiinei8llä 25 vuotta(Saudin ohella) opin polttamaan Hopea..paikallista menttolkingsizea.
Elämää ja toivoa!
Filippiinomies ajantajuttomuudessaan (espanjalainen perintö)voi tienkysyjälle vastata,että paikkaan on matkaa yhden Hope-kingsizen tuprutteluajan ajan.

R. E. Dessutom kirjoitti...

Kiitän "Timoa" harvinaisen seikkaperäisestä ja asiantuntevasta kommentista. Harvoin tällaista huomiota saa osakseen. Mitäpä tähän olisi lisäämistä.

Dessu

Anonyymi kirjoitti...

Viimeisen tupakkani poltin kohta 11 vuotta sitten odotellessani ambulanssikuljetusta Jlän keskushospitaaliin.

Pekkonen kirjoitti...

Asiaa piipunpoltosta ja vähän asian vierestäkin blogissani

http://piippuharrastaja.blogspot.fi





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...