Väärä puoli

 

Varttuneessa iässä olevat lukijat ehkä muistavat ajan, jolloin rakkaassa naapurimaassamme oli vielä vasemmanpuoleinen liikenne.  

Muutosta valmisteltiin pitkään, mutta moni myös vastusti sitä. Asiasta tuli suorastaan valtiollisten vaalien ykkösasia.  Muutosta kannattava puoli voitti. Muutos toteutettiin 1967. 

Varttuneessa iässä oleva lukija ehkä muistaa myös asiaan liittyvän tarinan: 

Ruotsissa päätettiin siirtyä oikeanpuoleiseen liikenteeseen mutta pelättiin muutoksen seurauksia. Asiantuntijat arvioivat kolarimäärän ja niiden myötä kuolonuhrien määrän moninkertaistuvan, kun autoilijat vanhasta muistista ajavatkin väärää puolta. Liian iso muutos!

Onnettomuuksien välttämiseksi pohdittiin keinoja. Esillä oli mm. ehdotus oikeanpuoleiseen liikenteeseen siirtymisen porrastamisesta. Ensimmäisenä vuonna siirtyisivät kokeneet ammattikuskit, kuten bussit, rekat ja kuorma-autot. Toisena vuonna siirtyisivät taksit, paketti- ja farmariautot. Lopuksi kolmantena vuonna siirtyisivät henkilöautot, moottoripyörät, mopot ja polkupyörät. 

*   *   *    

Tarina muistui mieleen, kun reilu viikko sitten siirryin oikeakätisyydestä vasenkätisyyteen (syyt ovat luettavissa edellisestä blogikirjoituksestani).  

Ei ollut helppoa, hitto vieköön! (banne mig!). Maailma on suunniteltu oikeakätisille. 

Pahinta oli tietysti kipu olkapäässä, mikä esti nukkumisen. Ei auttanut edes Burana. En saanut nostetuksi hiirikättä pöydänreunan yli. En saanut otetuksi kahvikuppia ja -pannua kaapista. En saanut puetuksi paitaa ja takkia. En saanut harjatuksi hampaita vasemmasta laidasta.  

Kaikki on suunniteltu oikealla kädellä käytettäviksi: sakset, ovenkahvat ja avaimet, auton startit ja vaihteet, tietokoneen hiiret. Vaihdoin kyllä hiiren suunnan, mutta osuminen kävi hankalaksi. Ei sellaista viitsi. 

Nyt on elämä alkanut voittaa. Hiirikin on palannut vanhalle paikalleen.

 

Error

 

Viikko sitten eräänä aamuna herätessä olkapää oli kummallisen arka. Käden saaminen paidanhihaan aiheutti kipua. Ajattelin, että olen nukkunut jotenkin pahasti käden päällä ja siitä vaiva on aiheutunut. 

Sen jälkeen kipu olkapäässä ja olkavarressa on päivä päivältä lisääntynyt. Lääkitsin sitä kylmägeelillä. 

Eilen piti siirtyä jo Buranaan. Autolla en uskaltanut lähteä ajamaan, sillä käden nostaminen reideltä vaihdekepin nuppiin oli kivuliasta. Tätä tekstiä kirjoitan vasemman käden yksisormisysteemillä. Hiiren olen siirtänyt väärälle puolelle, kuten kuvasta näkyy. Oikea käsi lepää reidellä. Takkuiselta tuntuu tämmöinen.

 

Blogi jää nyt tauolle odottamaan parempaa aikaa.

 

 

 

Samana päivänä

 

Vietettiin hienossa ravintolassa rouva johtajan syntymäpäivää. Illan edetessä ja viinipullon tyhjentyessä rouva tuli maininneeksi sellaisen harmillisen yksityiskohdan, että hän on syntynyt huonona päivänä.  

Miten niin, ihmettelimme. No siten niin, että samana päivänä ei ole historian saatossa osunut syntymään muita suurmiehiä kuin Irwin Goodman. Vuosi on eri mutta päivämäärä sama.  

Juhlien jatkoilla palasimme asiaan. Onkohan meillä muilla sattunut kohdalle parempi suurmies-onni? Tai suurnais-onni, olkaamme tarkkoja kielenkäyttömme tasa-arvonäkökohdista.  

Ensin katsottiin toimistomme vahtimestarin syntymäpäivä. Sieltä löytyi Juice Leskinen. Suurmies kyllä, mutta yhdessä suhteessa saman alan miehiä kuin Irwinkin.  

Sitten minä. Minun syntymäpäiväni suurmieheksi osoittautui Brian Jones. Tiedättehän tuon Rolling Stonesin alkuperäisjäsenen. Sama ongelma taas kuin edellisilläkin, pahempikin.  

Viimeinen haku jäljellä. Se on sihteerini neiti B:n syntymäpäivä. Löytyykö sieltäkin joku juoppo muusikko?  

Ei löydy. Miten voikin aina ja joka asiassa mennä niin, että neiti B. erottuu edukseen muista? Hänen syntymäpäivältään löytyy kyllä eräs musiikkimies, joka sattumalta esiintyy taajaan tämän minun blogini kommentaattorina ja joka on lukemansa perusteella julistautunut neiti B:n hartaaksi ihailijaksi. Mutta tämä musiikkimies ei minun vankan käsitykseni mukaan ole lainkaan samaa sarjaa Irwinin, Juicen ja Brianin kanssa tässä yhdessä ominaisuudessa, jos nyt muutenkaan. 

Kuka tämä neiti B:n kanssa samana päivänä syntynyt musiikkimies on? Jos et vielä ole tunnistanut, katso eilisen blogini kommenttia, siellä hän kehuu neiti B:tä. Ja jos en vallan erehdy, kyllä hän tätäkin kirjoitustani jotenkin kommentoi.

 

Paita pois

 

Iskelmän historia kertoi äsken ajasta, jolloin Danny-show kiersi maata. Minäkin muistan käyneeni 60-luvun loppupuolella katsomassa jollain rantalavalla Jyväskylän lähellä. Muistikuvan kirkkain yksityiskohta on Danny vetämässä East Virginiaa hikisenä ilman paitaa ja Koivistolaiset tanssimassa ympärillä mikropöksyissä. Oli se komeaa.  

*   *   *     

Edellä kirjoitettu on tietysti pelkkä aasinsilta, jolla pääsen siirtymään siihen yllättävään tosiasiaan, että minä riisuin tänään paitani julkisesti. En toisin rokannut eikä kukaan tanssinut, mutta muutoin oli villi meininki.  

Yleisönä strippaukselleni oli Vuoronvarausviraston väki, tarkemmin sanoen oman osastoni kymmenkunta henkilöä, yhtä vaille kaikki naisia. Heille piti esitellä, mitä heidän lahjarahoillaan oli saatu aikaan.  

Vakituiset blogin lukijat muistanevat, että kirjoitin alkutalvesta  suunnitteilla olevasta syntymäpäivälahjasta. Osastoni väki oli keksinyt, että esimiehen nahkaa pitäisi koristella tatuoinnilla.   

Näin on nyt tapahtunut, vaikka pitkään emmin ja kauhistelin. Painostus kävi kuitenkin ylivoimaiseksi.  

Yksin en uskaltanut tatuointiliikkeeseen mennä vaan pyysin sihteerini neiti B:n tueksi ja turvaksi. Miten minä olisin osannut asioida sellaisessa paikassa, kun en tunne alaa ollenkaan. Mitä olisin pyytänyt? Varmaankin siellä olisi ympäripuhuttu minut ottamaan jotain kamalaa, pääkalloja tai lohikäärmeitä tai ristejä ja ankkureita.   

Ennen menoa vannotin sihteerini irtisanomisen uhalla pitämään huolta siitä, että maltti ja tyylitaju säilyy. Kuvan pitää olla pienikokoinen eikä siinä saa olla mitään maskuliinista uhoa eikä alatyylistä. Paikaksi valittiin vasen olkapää niin alhaalla, ettei mitään pilkistä näkyviin vaatteiden alta.  

Lopputulos näkyy kuvasta. Se on aika pieni, vähän yli 5 cm.  Viimeiseen asti vaihtoehtona säilyi jin & jang -kuvio. Perhonenkin olisi minulle kelvannut, mutta neiti B:n mielestä se on naisten juttu. Samoin Pikku Myy, jota myös harkitsin.  

Kuvan tekeminen olkapäähän ei ollut niin kivulias juttu kuin olin kuvitellut. Tuska pysyi siedettävänä ja toivuin nopeasti.  

Nyt siis riisuin paidan ja näytin tuloksen lahjan maksajille. Vaikuttivat melko tyytyväisiltä. Juuri kun siinä kekkuloin ilman paitaa ja kiitin huomionosoituksesta syntymäpäivänäni, neiti B. heitti "raikkaan" ehdotuksen. Ensi vuonna uusi tatuointi, pakaraan.

 

 

Äkäisen näköiset

 

Muistikuva yliopiston kasvatustieteen seminaarista kaukaa 1970-luvulta:  

Iäkäs professori pisti meidät opiskelijat miettimään, millaisia ominaisuuksia on hyvällä opettajalla. Kaikenlaisia ehdotuksia tuli: oikeudenmukainen, huumorintajuinen ja ties mitä.  

Lopuksi professori itse esitti näkemyksensä: hyvällä opettajalla on kaksi välttämätöntä ominaisuutta: 1) Iso mies 2) vihaisen näköinen.  

Ilmeestä saattoi päätellä, ettei professori ehkä aivan vakavissaan ollut. Ainakaan käytännössä näin ei ole Suomen kouluissa toimittu. Opettajien enemmistö on naisia, ja silti pisatutkimusten kärjessä keikutaan.  

Ehkä professori muisteli vanhanajan lukkarinkoulua? Vanhojen kirkonmiesten olemukseen liittyi ankaruus. Tämä tuli mieleeni, kun luin Länsi-Uusimaasta ongelmasta, joka on kasvanut suuriin mittoihin Vihdin seurakunnan lastenkerhossa. Siellä vanhan pappilan kerhohuoneen seinällä riippuu kuva kahdesta entisajan kirkkoherrasta.   

Kuvat ovat pelottaneet kerhon lapsia. Kirkkoherrat ovat synkkäilmeisiä, mustiin pukeutuneita, aivan kuin jotain mörköjä. Sellainen tulee painajaisiin. Luuraako äkäisen näköinen kirkkoherra yöllä sängyn alla ja kömpii sieltä esiin. Nyt kuvat on vanhempien vaatimuksesta päätetty siirtää pois lasten kerhohuoneen seinältä.  

*   *   *    

Vihdin tapauksesta mieleeni nousee toinen muistikuva kaukaa 1960-luvun alusta. Olin silloin noin kymmenvuotias. Vietin kesälomaa maalla sukulaistalossa.  

Minut pistettiin toimittamaan asiaa kirkonkylään. Piti hakea tilattu papintodistus. Menin polkupyörällä salkku tarakalla ja tarkasti ohjeistettuna, miten pappilassa piti toimia. Muistan, että jännitin.  

Koputin vanhan pappilan kanslian oveen. Kuului mörähdys. Uskalsin avata oven. Siellä istui vanha ryppynaamainen kirkkoherra ison kirjoituspöydän takana ja tuijotti minua. Jotenkin onnistuin tervehtimään ja selittämään asiani. Minulla oli lappu mukana, jossa selitettiin, että tälle pojalle saa antaa sen tilatun todistuksen. Ojensin lapun kirkkoherralle. Hän luki sitä pitkään, vilkaisi välillä minua. Muistan tuijotuksen ja suun asennon: huulet olivat tiukasti yhdessä ja suupielet alaspäin. Sitten kirkkoherra kysyi möreällä äänellä:  

- Kenenkäs poikia sitä ollaan?  

Hätäännyin aika lailla. Tällaiseen minua ei ollut ohjeistettu. Jotain sain soperretuksi. Kirkkoherra otti pöydältä silmälasit, pyöreälinssiset, joiden sanka piti pujottaa kuin koukku korvan taakse. Sitten hän tuijotti pitkään minua sanomatta mitään. Suupielet edelleen alaspäin.  

- Onkos pojalla pysynyt Jeesus mielessä?  

Nyt tuli jo pakokauhu. En muista mitä vastasin. En varmasti mitään tolkullista. Onneksi muisti on armollinen. Jotenkin kuitenkin pääsin sieltä pois. Paperi tuli salkkuun ja maksu maksetuksi. En muista, tuliko painajaisia sängyn alta kysymyksiä heittävästä kirkkoherrasta.   

Kuvissa ne Vihdin lastenkerhon kaksi kirkkoherraa, ylempänä W. J. P. Hidén (maalannut K. Rein) ja Aukusti Oravala (maalannut Veikko Vionoja). (- Minun kertomukseni tapahtumapaikka ei ollut Vihti)

 

Näkökulmat

 

Olin kerran kirjoittajakurssilla, jossa osallistujat yhdessä vaiheessa analysoivat toisiaan kirjoittamiensa tekstien perusteella. Lopputulos ei tuntunut kenenkään mielestä kovin oikeaan osuneelta - siitä käytiin pitkä keskustelu. Yksi suorastaan suuttui osakseen tulleesta arviosta.  

Muistan, että jo lukiossa tällaisesta varoitettiin. Tekstistä ei pidä etsiä kirjailijaa. Abiluokan opettaja suorastaan pilkkasi oppilasta, joka oli analysoinut ja tulkinnut Tšehovin novellia siten, että Anton siinä laski kelkalla mäkeä kauniin Nadjan kanssa mutta ei kehdannut suoraan sanoa tälle rakastavansa. Anton oli siis aika reppana.  

Välillä tekee mieli epäillä. Kyllä tekstistä voi yhtä ja toista päätellä sen kirjoittajasta.  

*   *   *    

Kun elävässä elämässä kohtaa nokikkain poliitikon ja kysyy häneltä henkilökohtaista mielipidettä johonkin asiaan, hän melkein aina vastaa käyttäen muotoa "me". Sama pätee pitkälle myös juristeihin ja aivan erityisesti yritysjohtajiin. Sieltä tulee aina niin täyttä kauppakorkeakoulua, ei mitään omaa. Ihan kuin minäkuva olisi kadonnut.  

Mutta annas olla kun kohtaa nokikkain kirjailijan. Sieltä tulee aina täyttä "minää". Sama pätee kokemukseni mukaan muihinkin taiteilijoihin - lajista riippumatta. On henkilökohtaisesti ajateltua sanottavaa. On minäkuvaa, on omintakeista näkökulmaa.  

Joissakin tapauksissa se minäkuva on pullistunut lähelle kriittistä poksahtamispistettä, mutta ei se mitään, kunhan ei tarvitse sellaisen kanssa yhdessä elää.   

Tänään kohtasin taas yhden tutun runoilijan, jolla oli vaikka kuinka paljon minä-näkökulmaa. Kapakkaan hän oli kylläkin menossa, mutta päivän säkeet oli jo kirjoitettu.   

Joskus siitä syntyy sutta ja sekundaa, mutta parhaimmillaan siitä voi syntyä kulttuuria. Kukin sitten tulkitsee tavallaan.

 

Tuijotus

 

Matkustan usein raitiovaunulla. Pysäkki on aivan kotini edustalla Töölöntorilla.   

Raitiovaunuissa ei ole tapana puhua. Maalta Helsinkiin tulleet oudoksuvat ilmiötä. Ulkomailta tulleet - erityisesti vilkkaista ja seurallisista Välimeren maista tulleet - ovat suorastaan hämmentyneitä hiljaisuudesta. Aikoinaan jonkun väitettiin arvelleen, että oli joutunut vaunuun, jossa istui surun murtama joukko matkalla hautajaisiin.  

Muistan itsekin kokeneeni puhumattomuuden omituiseksi, kun olin juuri muuttanut Jyväskylästä Helsinkiin. Äkkiä siihen kuitenkin tottui. Puhumattomuuden rikkominen tuntuu nyt omituiselta, sellaiselta kuin helsinkiläistä käyttäytymiskoodia kerran kuvailin.  

Raitiovaunussa ei myöskään katsota muita matkustajia, korkeintaan kyräilevästi vilkaistaan. Raitiovaunussa tuijotetaan ikkunasta ulos. Tai luetaan kirjaa tai lehteä.  

Joskus tekisi mieli tietää, mitä vieressä tai vastapäätä istuva ihminen ajattelee. Voisi eläytyä hänen olemukseensa, mutta se onnistuu vain jos voi tarkkailla, eikä se ole sopivaa.  

Tuttava näyttelijä kertoi, että merkittävä osa ammattitaitoa on tarkkailla ihmisten olemusta, ilmeitä, liikkumista. Sillä tavalla löytää uskottavia hahmoja käytettäväksi roolin rakentamiseen. Erityisen hyödyllistä se on, kun rakentaa koomisia hahmoja, vaikkapa sketseihin. Voin uskoa. Pitäisi joskus kysyä, miten hän selviää tuijottamisesta. Voiko sitä tehdä huomaamatta?  

Tänään yksi mies tuijotti minua. En usko, että hän oli näyttelijä, en ainakaan tuntenut. Oli kiusallista. Ei voinut mitenkään suojautua. Olisipa takissani ollut huppu, olisin vetänyt sen suojaksi.  

Pitäisiköhän hankkia oheisessa mainoskuvassa oleva kapine suojautuakseni tuijottelijoilta. Tuollainen koppa naamalla olisi varmaankin tyylikästä ajella. Jos siihen leikkaisi pienet silmänreiät, voisi itse huomaamatta tarkkailla muita mutta itse olisi suojassa. Amerikkalaiset ovat tunnetusti innovatiivista kansaa.

 

 

 

Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

 

Sähäkkyydestään tunnettu sihteerini neiti B. keksii aina kaikenlaisia kummallisuuksia, joita hän sitten yrittää tartuttaa muihin, varsinkin minuun. Olen oppinut olemaan varuillani.  

Virastossamme on ollut tiedossa, että neiti osti muutama vuosi sitten moottoripyörän, sellaisen ison ja nopean. Nimeä en tiedä, kun en ole sitä nähnyt, mutta neiti on kertonut, että sillä pääsee yli kahtasataa.  

Nyt neiti sitten yrittää vietellä meitä muitakin moottoripyöräilijöiksi. Hän kertoo, että erityisesti varttuneessa iässä olevat johtajatason herrat ovat innostuneet moottoripyöräilystä. Siis juuri sellaiset kuin minä ja muutama muu, joille hän on ideansa esittänyt. Lähtisimme sitten kesällä porukalla vaellukselle pitkin Eurooppaa tai vaihtoehtoisesti Lappiin.  

Järkytyin pelkästä ajatuksestakin mutta yritin olla näyttämättä sitä. Minä en ole koskaan ajanut moottoripyörällä. Mopoa vähän kokeilin nuorena, mutta se tuntui epämukavalta. Vaihdoin rättisitikkaan heti kun tulin ajokortti-ikään. Oppisinko edes ajamaan moottoripyörää? Se on ymmärtääkseni onnettomuuksille altista puuhaa.  

Olen makustellut ehdotusta mielikuvituksessani. Entäpä jos sittenkin... Olisihan se komeaa. Olenhan minä sitä porukkaa maanteillä nähnyt. Partaisia äijiä, vatsakkaita. Istuvat takakenossa buutsinkärjet pystyssä, ohjaustanko korkealla, mustat nahkakamppeet, liivinselkämyksessä outoja kuvioita. Ajavat lujaa ohi, kun minä ajan Toyota Yariksellani sataakahtakymppiä kolmostiellä.  

Neiti sanoi, ettei meidän tarvitsisi kahtasataa ajaa, vaikka pyörällä pääsisikin. Eihän tässä rosvojengiin olla liittymässä. Ei tarvita sinkoa mukaan tarakalle.  

Tämä täytyy nyt panna hiljaiseen harkintaan talven ajaksi. Moni on sanonut, että nyt puolieläkeläisenä pitäisi suuntautua aivan uudenlaisiin harrastuksiin. Muutoin voi juuttua paikalleen, eikä se ole hyväksi. Alla olevaa kuvaa tutkimalla yritän tutusta alan perusteisiin.

Älyttömästä älylliseen

 

Kännykkäni on ruvennut röpöttämään. Se taitaa olla aikeissa yksipuolisesti irtisanoa bilateraalisen ystävyys-  ja yhteistyösopimuksen kanssani, sillä se ei suostu toimittamaan perille tekstiviestejä. Ne jäävät seisomaan Lähtevät-kansioon.  

Tai sitten se lukee viestit ja huomaa, että ne eivät ole ollenkaan tärkeitä, ja päättää, ettei sellaisia kannata mihinkään toimittaa. Siinä se saattaa olla aivan oikeassa.   

Heikkoja nämä nykyvehkeet. Ennen elektroniikka kesti ainakin kymmenen vuotta. Tämä on palvellut paljon vähemmän. Reklamointi ei taida kannattaa. Kuluttaja-asiamiehelle ei varmaankaan kannata valittaa. Pitäisi kai marssia kauppaan ja hankkia uusi.  

Olen kännyköiden kanssa aika ristiriitainen. Myönnän hyödyt mutta on niistä haittaakin. Työni vuoksi minun on antauduttava olemaan tavoitettavissa yksityisellä ajallanikin, mutta aina se kiukuttaa kun kutsu käy.    

Valistunut lukija huomannee kuvasta, että en ole aivan ajan tasalla kännykkämuodissa. Sihteerini on valistanut minua asiassa ja esitellyt nykyvirtauksia. En ole toistaiseksi tarttunut vihjeisiin, sillä olen hyvin pärjännyt vanhalla vehkeellä.  

Helsingin Sanomissa esiteltiin tänään sivun verran kaikenlaisia sovelluksia, joita toimittajat ovat älypuhelimissaan havainneet hyödyllisiksi. Luin jutun tarkasti ja mietin, olisivatko ne hyödyllisiä minullekin. Älypuhelimeen tässä on joka tapauksessa siirryttävä. Älyttömiä puhelimia ei taida enää olla tarjolla.  

Saattaisi siinä muutamia hyödyllisiä olla. Dokumenttiskanneri, mobiilitelevisio, camera+, sanelukone, pilvipalvelu, flipboard, filterstorm... Kyllä tuollaisiin tuntee syttyvänsä. Sen sijaan jatkuvaa uutisvirtaa en kaipaa. Minulle riittää Ylen iltauutiset.   

Kaupunkikarttojakaan en kaipaa. Suomen kaupungeissa löydän kyllä tarvitsemani. Ulkomaiden kaupungeissa eksyminen on hyödyllistä - usein suorastaan nautittavaa.   

Valpas sihteerini suositteli minulle Samsungia. Kollegani suositteli Applea. Saatan olla kansallisromantikko, mutta minussa kytee aatos, että odottelen muutaman viikon, kunnes uusi Nokia saapuu, ja siirryn vasta sitten kännykänkin osalta nykyaikaan

 

Rumia miehiä

 

Päivän kohu-uutisesta muistui mieleen kohtaus muutama vuosi sitten vanhainkodin pihassa. Olin menossa tapaamaan iäkästä sukulaistani, mutta hän oli hieronnassa ja jouduin odottelemaan. Istuin pihapenkille lukemaan lehteä.  

Kohta siihen tassutteli tohveleissaan rollaattoriin nojaten pienikokoinen mummeli, selkä köyryssä, askeleet viisisenttisiä, villasukat sykkyrässä. Hän puhui itsekseen, katkeamatta. Olin havaitsevani puheessa kantahämäläistä murretta. Hän ei huomannut minua, vaikka ajoi rollaattorillaan aivan edestäni.  

Sitten hän ilmeisesti huomasi jalkani, jotka jouduin vetämään pois rollaattorin pyörän edestä. Hän pysähtyi, katsoi minua pitkään pää kallellaan. Puhe katkesi.  

Pitkään hän tarkasteli minua. Sitten hän jatkoi menoaan ja lausui arvionsa:  

- Kyä siin o ruma mies.

*   *   *   

Myöhemmin olen kuullut lohdullisemmankin arvion (tämän olen tainnut aiemminkin blogissani mainita, mutta tulkoon toistetuksi). Mainio sihteerini neiti B. arvioi kerran, että olen "kohtalaisen komea mies".   

Suomalaisen antama kehu ei koskaan ole varauksetonta, ei edes neiti B:n, vaikka hänessä on myös tanskalaista verenperintöä. Hän nimittäin jatkoi: "... ainakin nenästä ylöspäin".  

*    *    *   

Kahdesta arvioitsijasta on syytä luottaa enemmän jälkimmäiseen. Neiti B. on pätevä ja osaava miltei missä tahansa, miksei siis tässäkin.  Valokuvastani  sen voi todeta kuka tahansa, tosin siinä on kesäloman jäljiltä hieman enemmän hippimäisyyttä kuin normaalissa töölöläisessä kaupunkihabituksessani.   

Kai minun täytyy myöntää, että olen kerrankin samaa mieltä erään puoluejohtajan kanssa, jonka kanssa yleensä en ole samaa mieltä mistään. Hän sanoi, että Suomi on täynnä rumankomeita miehiä, jotka yleensä ovat luotettavia.  

Minkään puolueen vaaliehdokkaaksi en silti suostunut tälläkään kertaa, joten en päässyt mihinkään sosiaalisessa mediassa leviävään ryhmäkuvaan. Luulen, että oheisessa, löytämässäni kuvassa on niitä jotka suostuivat (piirtänyt Kimmo Taskinen HS-Teema 4-2009). Varma en ole, ja puoluetta en tietenkään tiedä.

 

 

 

Kielimiehiä

Muinainen luokkatoverini keskikoulun ajoilta, Matti S., sai osakseen opettajan pilkan, kun hän käänsi ruotsinkielen kokeessa epätarkasti sanan "matkalippu". Koepaperissa luki "resaflagga".  

Välitunnilla Matti oli kiukkuinen kuin ampiainen. Enää ei siis voinut luottaa edes sanakirjaan. Hänellä oli ollut kokeessa taskussa kouraan mahtuva lunttaussanakirja, jonka hän oli kalliilla rahalla hankkinut omistukseensa. Sieltä hän oli tietonsa katsonut. Kahdesta kohdasta.

Tämä tapaus muistui mieleen, kun luin, että VR on nyt painanut matkalippuunsa tekstin "Lippu on henkilökohtainen, henkilöllisyys todistettava - Flaggan är en personlig, identitet för att bevisa".  

Heräsi kysymys, että onkohan Matti saanut paikan VR:n kielenkääntäjänä sanakirjansa kanssa. Hänen myöhemmistä vaiheistaan kun minulla ei ole tietoa.  

Taitaa kuitenkin olla Googlen käännöskoneen tekosia. Toisaalta onhan tuo virhe klassikko, helposti ymmärrettävä lipsahdus. Se vanha vitsi kuului suunnilleen näin:  "Finlands biljett räknades i Tygbranschens hållare - Suomen lippu laskettiin Kangasalan pitäjässä".  

Mieleen muistuu toinenkin ikävä koulussa sattunut kielilipsahdus - ei ollenkaan klassikko, enkä kehtaa kertoa, kenelle se sattui. Englannin käännös käsitteli Dag Hammarskjöldiä, YK:n pääsihteeriä. Tekstissä luki "He was elected chairman in 1953".   

Eräs nuori mies luki sen kohdan huolimattomasti ja havaitsi virheellisesti, että kolmas sana oli "electric". Niinpä koepaperiin tuli käännös "Hän oli sähkötuolimies..."  

Voi sitä pilkkaa ja noloutta.

(Kuvan tekijä ei ole tiedossani - tietääkö joku?)

Harva meistä on rautaa

Takana leppoisa viikko maaseudun rauhassa Längelmäveden rannalla. 

Ensimmäinen päivä meni seisoskellessa ja katsellessa. Ei heti pidä rynnätä töiden kimppuun. Pitää tuumailla, tutkiskella, suunnitella. Illalla saunaan.  

Toinenkin päivä meinasi mennä seisoskellessa, mutta sitten kuitenkin panin töpinäksi. Vuoden kiertokulussa uusi kesä alkaa siitä, että poistaa näkyvistä edellisen kesän jäänteet. Se tarkoittaa pihamaalla lojuvien lehtien ja risujen korjaamista. Tontillani on paljon lehtipuita, koivua, vaahteraa, tammea, salavaa, haapaa, leppää, omenapuita. Siivottavaa on paljon.  

Olen liian laiska haravoimaan niin suurta pinta-alaa. Ruohonleikkuri, joka puhaltaa imemänsä silpun keräyskoteloon, on helpompi tapa. Mutta ruohonleikkuri ei suostunut heräämään talviunestaan. Vaikka kuinka tempaisin narusta, se ei käynnistynyt.  

Siispä työkalut esiin ja korjaamaan vikaa. En minä oikeasti sellaista osaa, mutta toivoa voi, että sattumalta onnistuisi. Muistista nousi muuan hiljattain näkemäni filmi, jossa naisvirkailija korjasi konttorin oikuttelevan automaatin suuntaamalla napakan potkun vehkeen kylkeen. Se vaikutti rutiinitoimenpiteeltä ja tepsi heti. En minä kuitenkaan potkaissut leikkuria, sen sijaan vääntelin ruuveja, joita oli monta.  

Jotenkin lipsahti. Pikkusormi osui johonkin terävään. Tuli haava, verta valui. Onneksi tuvasta löytyi viimekesäisiä laastareita. Korjaustyö keskeytyi. Illalla naapurin isäntä poikkesi. Kun valitin oikullista ruohonleikkuria, hän kokeili. Ensimmäisellä tempauksella se käynnistyi. Olin siis osannut korjata koneen! Sitten lämmitimme saunan.  

Seuraavana päivänä päätin korjata kuistin repsottavan rännin. Tikapuiden asettelu oli hankalaa, sillä siinä on jyrkkä penger. Kun olin kiivennyt kaksi askelmaa, tikapuut lähtivät kallistumaan ja jouduin hyppäämään maahan.  

Alastulo ei onnistunut aivan ihanteiden mukaisesti, telemark jäi hieman vajaaksi. Pyörähdin kyljelläni pengertä alas. Laastarilla paikkasin nilkan ja kämmenen ruttuun mennyttä ihoa.  

Seuraavana päivänä pilkoin klapeja. Nyt lukija taatusti ennakoi, että iskin kirveellä polveeni. En iskenyt. Käänsin myös kasvimaata. En katkonut lapiolla varpaitani. Siivosin myös mökkiä, sillä hiiret olivat taas juhlineet. En saanut siitäkään vammoja.  

Mutta ristiselkä on nyt niin kipeä, että hyvä jos pääsen sängystä ylös. Reisilihakset ovat yhtä arat kuin lukiovuosina, kun jumppamaikka oli pistänyt pojille rangaistukseksi sata kyykkyhyppyä. Hartioita ja niskaa särkee niin, että kerrankin tunsin tyytyväisyyttä siitä, että suuri osa paluumatkasta Helsinkiin sujuu moottoritietä pitkin. Ei nimittäin tarvitse paljon pyöritellä auton rattia.  

*   *   *   

Lähtiessä poikkesin naapurissa sopimassa muutamista korjaustöistä. Siellä yhdeksääkymppiä lähestyvä vanhaisäntä esitteli liiteriä. Hän oli pilkkonut ison liiterin kattoa myöten täyteen koivuklapeja. Tuvassa minulle näytettiin naapuripitäjän paikallislehteä. Siellä oli kuva ja juttu 86-vuotiaasta sukulaismiehestä, joka oli osallistunut voimistelukisaan ja heittänyt voltin eteen ja taakse.  

*   *   *    

Huomenna lähden työmatkalle Tallinnaan - jos sängystä ylös pääsen. Aamulla pitää vielä muistaa vaihtaa laastarit käsiin. Sihteerini neiti B. on luvannut kantaa puolestani matkalaukkuni laivaan. (Kuvassa se kirves, jolla en lyönyt polveeni)

Hei hulinaa!

Dessua viedään nyt juhlasta juhlaan - onneksi ei linnasta linnaan. On meitä onneksi muitakin, joita viedään myös, joten en ole yksin huomion keskipisteessä.

Välillä tuntuu, että olisi ollut viisasta mennä viikoksi piiloon vaikkapa konttorimme takahuoneessa sijaitsevan torkkusohvan taakse. Eivät ne sieltä huomaisi etsiä. Eikö se ollut peräti Descartes, joka mietti, että hyvin elää se, joka onnistuu pysymään piilossa. Sopisi tällaiselle melankolikolle. 

Mitä minä tässä nyt juhlimaan, kun en ole vielä jäämässä kokonaiselle eläkkeelle, vain puolikkaalle. Mutta samaan aikaan tapahtuu useita henkilövaihdoksia. Yksi jää kokonaan pois, kaksi vaihtaa työpaikkaa ja sisäisiä vakanssimuutoksia tapahtuu useita. Työyhteisö hajoaa.

Itse asiassa minun kohdallani ei mikään heti muutu. Alan tehdä projektitöitä, ja ensimmäinen projektini alkaa heti seuraavalla viikolla. Se työllistää minut pari kolme viikkoa jokseenkin kokopäiväisesti. Uudenlaista joutilaisuutta pääsen ensimmäisen kerran maistamaan vasta kuukauden lopulla. Kesästä on kyllä tulossa melkein täysin joutilas. 

Bloginpitoa en nyt edes yritä ainakaan viikkoon. Ei ole rauhaa istua miettimään.

Kilpola

Muutama päivä sitten astuin ulos raitiovaunusta Mannerheimintiellä Oopperan pysäkillä. Oli kaksikymmentä pakkasastetta, ja minua ahdisti ajatus kävelymatkasta pysäkiltä kotiini Töölöntorille. Matkahan on useita satoja metrejä, ja vieläpä ylämäkeen. 

Pysäkillä seisoi valtava kansanpaljous. Heti näki, etteivät ihmiset olleet oopperasta tulossa. He olivat tulossa Stadionilta. Tiesin, että siellä oli ollut jääkiekkopeli. 

Pisti mietteliääksi. Ihmiset ovat kummallisia. Minua ei mikään mahti saisi menemään istumaan tuntikausia ulkona Stadionilla kireässä pakkasessa. Mutta minähän olen välillä vähän reppana, kuten teräväkielinen sihteerini neiti B. kerran sanoi, kun en suostunut menemään saunasta avantoon, vaikka hän itse meni.

Olen kyllä käynyt silloin tällöin Stadionilla, mutta aina kesällä. Viimeksi kävin toissa kesänä Suomi - Ruotsi-maaottelussa, kun sain ilmaisen lipun. Enemmän olen käynyt konserteissa, sellaisissa kuin Rolling Stones ja Mestarit.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Stadion pistetään täysremonttiin. Se on pahasti rapistunut, ikään kuin muuttumassa muinaismuistoksi. Voin vahvistaa. Ei rappio vielä kovin selvästi ulospäin näy, mutta sisätilat ovat kaameassa kunnossa. Jopa Museovirasto puoltaa uudistuksia. 

Stadion on mielestäni ulkoapäin Helsingin kauneimpia rakennuksia, ainutlaatuinen kokonaisuus historiallisena muistomerkkinä ja nähtävyytenä. Vähän harmittaa, että asuntoni ikkunat ovat väärään suuntaan niin että ei näy edes tornin huippua, vaikka lähellä asun.

Mutta Stadionin pitäisi olla myös toimiva suurtapahtumien foorumi. Ei kai siitä uusittunakaan talvilämminta tilaa voi tulla, mutta hyvä jos muita parannuksia saadaan aikaan. Olen nähnyt, kuinka onnistuneella tavalla Berliinin vanha Olympiastadion on korjattu nykyaikaiseksi, silti vanhoja arvoja kunnioittaen. Samaan pitäisi täälläkin pyrkiä. Vähän kuitenkin hirvittää, kun muistaa, kuinka monta vanhaa hienoa paikkaa Suomessa on uudistettu pilalle - kaupallisen voitontavoittelun verukkeella.

Otsikon ”Kilpola” on peräisin 1930-luvulla pidetystä kansalaiskilpailusta, jossa yritettiin keksiä suomenkielinen nimi, jolla korvattaisiin vieraskielinen sana. Stadion (stadium) ehdotettiin korvattavaksi tällä sanalla. Ehdotus ei lähtenyt leviämään yleiseen käyttöön, onneksi, kuten ei toinenkaan sana, ”sätiö”, jolla ehdotettiin korvattavaksi olympialaisten tärkein tiedotusväline, ”radio”.

Kuvassa Kilpola viime syksynä, jolloin torni oli pintaremontissa ja siksi telineiden peitossa.

Arkalasta kotoisin

Television säämiehen ennustus alkavalle viikolle oli ikävää kuultavaa, vaikkei hän presidentinvaaleista sanonut sanaakaan. Säämies antoi lisäksi luotettavan vaikutelman itsestään, joten hänen puheisiinsa on syytä suhtautua vakavasti. Edessä ovat taas totiset paikat.

Niinpä laskeuduin viisi kerrosta alaspäin ja menin kellarikomerooni ja avasin siellä sijaitsevan pahvilaatikon, jossa lukee ”Talvi”. Sieltä toivon tulevan pelastuksen. 

Talvikengät, villasukat, korvaläpät, lapaset, kaulaliina, pipo. Siinä turvavarusteet. Talvitakki ei ole kellarissa ollutkaan, ja se on jo ollut käytössä muutaman viikon. Talvitakin irtohuppu oli hukassa mutta löytyi nyt ja tuli kiinnitetyksi neppareilla paikalleen.

Näillä luulisi pärjäävän. Äärimmäisen hädän hetkellä pitää lisäksi valmistautua ottamaan käyttöön pitkät kalsarit. Sellaiset löytyvät muistaakseni pyjamahyllyltä. Täytyy tarkistaa.

Työmatkat kävelen edelleen, ettei pakkanen käy liian kireäksi. Sitten käytän raitiovaunua. Oma auto on jo siirretty talviteloille erään vantaalaisen kaverin takapihalle. Akun johdot on irrotettu. Töölöntorin lähettyvillä ei ole saatavissa parkkipaikkaa. Auto jäisi johonkin kadunvarteen ja sille kävisi aura-autojen vuoksi kuin kuvan autolle - joka ei ole minun Toyota Yarikseni, kuten tarkkasilmäinen autojen tuntija ehkä lumen peittämistä muodoista huomaa.

Lohtua säätilan aiheuttamaan kauhukuvaan tuottaa tieto, että Vappuun ei ole enää kuin kolme kuukautta. Siihen mennessä pakkasten luulisi loppuvan, mikäli hyvin käy. Piti oikein palauttaa mieleen, miten vastaavasta tilanteesta viime talvena selvisin. Sieltä löytyi suloinen ja toiveikkuutta herättävä kuva. Se löytyy täältä .

Reippaalla asenteella tästä selvitään - ainakin ne selviävät jotka ovat reippaita. Minulle tuli jo lapsena mielikuva, että en ole kovin reipas. Syy mielikuvaan taisi syntyä siitä, kun kaverini Veijo hyppäsi kerran aikaisin keväällä laiturilta järveen jäähileiden sekaan uimaan. Katsomassa olleet sedät kehuivat, että kyllä tuo Veijo sitten on reipas poika.

Minä en hypännyt eikä minua kehuttu.

Kaiken uhallakin

Pitkästä aikaa katsoin uudestaan Stanley Kubrickin elokuvan 2001 Avaruusseikkailu. Yle-Teema esittää tällä viikolla klassikkoelokuvia. 

Mikähän siinä on, että en erityisemmin syttynyt vieläkään tästä lajityyppinsä klassikosta? Sitä ei voi kiistää, että tämä on tärkeä elokuva, ja sen tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Jopa Peter von Bagh on valinnut sen teokseensa Elämää suuremmat elokuvat ja kehua retostaa sitä määrättömästi.

Ymmärrän Avaruusseikkailun vertauskuvallisuuden. Teos on alusta loppuun täyttä metaforaa ja allegoriaa ihmisälystä, alitajunnasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Kubrick itse määritteli teoksensa mytologiseksi dokumentiksi. Se on myös silmälle unohtumattoman kaunis kuva. Taustalla soiva musiikki on loistavasti kuvakerrontaan sopivaa, mm. Näin puhui Zarathustra (Richard Strauss) ja Tonava kaunoinen (Johann Strauss).

Mutta silti: kaikesta ylistämisestä huolimatta minä en erityisemmin pysty innostumaan tästä. Sama pätee avaruusseikkailuihin ja science fictioniin laajemminkin. Kuva- ja äänimaailmaa voi ihailla mutta itse tarina menee yli, kuten lajityypille usein.

Elokuvan henkilöt ovat epätodellisia. He elävät steriilissä avaruusmaailmassaan piippaavien koneidensa kanssa, he eivät ole persoonallisia yksilöitä. Tekniikan ihmeellisyydet ovat kuvauksen pääasia, eivät inhimilliset ihmiset. Oleminen on kovin totista.

Minä pidän fantasiaelokuvasta silloin, kun siinä elää sadun ominaislaatu, lämpö, inhimillisyys, huumori, esimerkkeinä Steven Spielbergin E.T. tai Paluu tulevaisuuteen. Näitä totisia avaruusfantasioita sen sijaan vierastan, katson kyllä jos kyseessä on merkkiteos, mutta innostuminen ei helposti onnistu.

Tiedän, nyt blogini ”oikeat” mieslukijat pettyvät ja pahastuvat. Jostain muistan lukeneeni ehdottoman varman tiedon, että nimenomaan miehet pitävät avaruusseikkailuista ja kaikesta missä on kehittynyttä tekniikkaa, mieluiten avaruussotaa. Kaiken uhallakin tunnustan, että minä pidän enemmän reppanoista, sellaisista kuin Chaplinin kulkuri, Truffaut´n Antoine Doinel, Tatin Monsieur Hulot ja Kaurismäen Nikander.

Salaperäisellä tavalla kadonnut

Dessu hämmästyi suuresti huomatessaan, että tästä vasemmasta laidasta on kadonnut uljas lista blogin vakituisten lukijoiden kuvia kohdasta "Dessun blogin lukijat".

Olen ollut siitä niin ylpeä. Ovatko kaikki lukijani suuttuneet yhtäkkiä kirjoituksiini, jotka kieltämättä ovat välillä aika viisastelevia? Ovatko kaikki lukijani vetäneet kuvansa ja kontaktinsa poikki?

Osaako joku neuvoa, mitä on tapahtunut. Olenko hölmöyksissäni jotenkin tumpeloinut asetuksissa ja sillä tavalla hukannut tämän arvokkaan kuvarivin? Olen yrittänyt etsiä hukattua, mutta en ole löytänyt.

Harmistuneena, Dessu

Pöljä mies I

Otsikko ei tarkoita ketään vaaleissa valittua eikä edes valitsematta jäänyttä. Se tarkoittaa Dessua itseään.

On se kumma että iso mies ei opi. Vuodesta toiseen Dessun himo kasvaa pidättelemättömäksi näin keväällä. Hän ei malta odottaa kesän alkamista kesään asti vaan yrittää aloittaa sen silloin kun kesää ei vielä ole.

Ei ollut kesää vielä Längelmäveden kesäkodissa, niin kuin kuvittelin. Tai oli, mutta vain ulkona auringon puolella iltapäivisin. Ei varjon puolella eikä etenkään yöllä sisällä pirtissä.

Toki sekin jotain on, että sain istua aurinkotuolissani shortsit jalassa pellon laidassa iltapäivän auringossa. Tuolin patja oli kylläkin kärsinyt hiirivahingoista talven aikana. Kankaan rei´istä valui jotain pehmusterouhetta ulos. Lumipenkkoja oli vielä läheisissä ojissa ja varjopaikoissa. Mutta yöllä vanhassa hirsituvassa oli kylmää vaikka kuinka peittoja kasasin. Sähköpatteri ei kylmillään talven viettänyttä asumusta äkkiä saanut riittävän lämpimäksi. Sauna oli ensimmäisenä yönä pelastus. Vein patjan ja peitteet ylimmälle lauteelle ja nukuin siinä. Mutta laude on epämukavan kapea ja lyhyt. 

Saunomisen nautintokin jäi vajaaksi, sillä uiminen rajoittui polvien alapuoliseen vartalonosaan. Saunakaljan nauttimisessa sen sijaan ei ollut vaikeuksia.

Asuintilojen siivous oli ainoa aikaansaannokseni. Pihassa keräilin risuja ja haravoin lehtiä. Niitä riittää, sillä pihamaa on koivujen ja vaahteroiden ja pihlajien ympäröimä. Yrttimaitten muokkaukseen en vielä päässyt. Valmista kompostia on hyvin runsaasti odottamassa, mutta se jäi vielä odottamaan. Liian aikaista oli arvioida talven vahinkoja. Omenapuut ja maittavimmat pensaat olen yrittänyt suojata kanaverkoin ja suojuksin, mutta se ei takaa mitään. Myyrien tuhoja ei voi estää, siitä on kokemusta. 

Näkyviä vaurioitakin oli. Vanha koivu oli katkennut ja kaatunut pihatien yli ja särkenyt aitaa. Lähistöllä asuva kaverini Tarmo Y oli kuitenkin havainnut vahingon ja käynyt sahaamassa puun pois edestä niin että pääsin ajamaan pihaan. Katolta pudonnut lumi oli repinyt liiterin vesirännin irti. Liiterissä reunimmainen klapupino oli kaatunut. Yksi linnunpöntöistä, tuo kuvassa näkyvä, kiikkui vinossa, sillä toisen puolen ripustusnaula oli irronnut. Nämä vauriot tulivat jo korjatuksi. 

Hyödyllistä pikkupuuhaa sain siis tehdyksi, mutta asumisen epämukavuus jäi päällimmäiseksi. Nuorena tuollainen ei haitannut mutta näin pöljän miehen iässä mukavuusodotus on suurempi. Tähän samaan tyssää myös muutama muu kiinnostava asia. Voisinko vielä lähteä liftausreissulle Eurooppaan teltta mukanani? Voisinko vielä lähteä jollekin musiikkifestarille teltta asumuksenani, kuten 1970 legendaarisille ensimmäisille Ruisrock-juhlille? Voisinko vielä lähteä Urjalan kirjallisuuspäiville asumaan suuressa seurassa koulun luokan lattialla, kuten joskus? 

Pistää mietteliääksi. Tämä on kai sitä elämäntavan porvarillistumista.
[jatkuu]

...ja luutalla lakasen lattioita...

Torstai on Dessun huushollissa siivouspäivä. Se on vanha perinne, sillä viikonloppuna saattaa tulla vieraita. Jos siivous olisi alkuviikosta, pöly ehtisi vallata nurkat viikonlopuksi. Perjantai ei ole hyvä, koska silloin aika menee ostoksilla ja ruoanlaitossa. Voi olla, että vieraita käy sekä perjantaina että lauantaina.

Siivous ei ole mukavaa, joten siitä pitäisi suoriutua nopeasti ja kohtuullisin vaivoin. Fuskaaminen imuroinnissa olisi houkuttelevaa mutta itsekuri on tarpeen. Aina kuitenkin joutuu tinkimään työn tarkkuudesta. Enhän mitenkään voi tyhjentää kaikkia kirjahyllyjäni joka torstai. Kompromissiksi kelpaa yksi hylly viikossa - tai kaksi hyllyä joka toinen viikko. Sillä tavoin vuoro kiertää ja vuodessa tulevat kaikki hyllyt kertaalleen pölytetyiksi ja pyyhityiksi.

Houkutus fuskata kohdistuu eniten imuroinnin vaikeisiin paikkoihin. Kirjahyllyjen lisäksi sellaisia ovat painavien huonekalujen alatilat, kuten sohvan, kaappien ja pianon alustat. Hankalia ovat myös johtosäkkyrät, joita on television ja tietokoneiden vieressä ja takana. Jos varomattomasti imuroi, piuhat irtoavat ja menevät sotkuun. Selvittäminen voi olla konstikasta. Mattojen altakaan ei viitsi joka viikko imuroida. Seuraavan kerran jouluksi.

Kylpyhuone on jostain syystä erityisen likaantuva paikka. Imurointi ei ole helppoa ainakaan pesukoneen takaa. Täytyy ruiskuttaa käsisuihkulla vaikeista paikoista pölyt ja moskat pois ja kerätä ne sitten lattiakaivin sihdistä.

Vaivaa säästääkseen imuroija organisoi ja kehittää helpottavia menetelmiä. Dessun menetelmä on siirtää ennen imuroinnin aloittamista kaikki siirrettävissä olevat huonekalut hieman pois paikaltaan. Näin pääsen niiden taakse suoraan. Imuroidessa ainakin toinen käsi on varattu letkun pitelyyn, joten huonekalujen siirtely ainoalla vapaalla kädellä on vaikeaa. Takaisin paikalleen huonekalun voi helposti tuupata ilman käsiäkin, siihen kelpaa jääkiekosta tuttu tekniikka, lantiotaklaus.

Toinen tärkeä niksi on valita pölynimurin sähköjohdolle huoneiston pistorasiasta se, josta johto yltää mahdollisimman moneen paikkaan, mieluiten niin, ettei töpseliä tarvitse vaihtaa kertaakaan. Dessun huushollissa tämä ei aivan onnistu, sen olen mitannut ja todennut mahdottomaksi. Imurin johto ei ulotu mistään pistorasiasta joka paikkaan. Niinpä joudun kesken imuroinnin yhden kerran sammuttamaan koneen ja siirtämään johdon toiseen pistorasiaan. Dessun kämppä on tästä näkökulmasta tarkasteltuna turhan suuri. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä edes merkittävin näkökulma.

Pyykki kannattaa pistää pyörimään samalla kertaa. Kun kaikki harmit tulevat kerralla, niistä pääsee myös kerralla eroon eikä vaivaa ole kaiken viikkoa. Töölöntorin kulmilla kuivatus on ongelma, sillä ulkona on niukalti tilaa eikä liikenteen noki suosi valkopyykin kuivatusta. Ullakolla on kuivatusnaruja ja parvekkeellekin voi pystyttää tellingin. Tämä on kuitenkin yksi niistä monista asioista, joissa maaseutu voittaa kaupungin. Töölöntorilla voi vain kaihoisasti muistella Längelmävedellä puhaltavia tuulia, jotka hulmuttivat pyykin kuivaksi niin että pyykkipojilla oli vaikeuksia pitää kiinni.

Eeva ja omena, osa 3

Dessu on nyt käynyt siellä lääkärillä. Ei ollut mukavaa.

Kummallisesti siinä lääkärin katsastuskonttorissa menettää viimeisetkin rippeet arvovallastaan. Dessutom on tottunut työssään, että hänellä on auktoriteettia, häntä kuunnellaan, häneltä kysytään neuvoa, hän neuvoo, päättää, käskee, joskus jopa moittii. Mutta Eeva-lääkärin edessä alushoususillaan hän tuntee itsensä täydeksi reppanaksi, joka ei mihinkään kykene eikä osaa tehdä mitään oikein. Täysi tohelo. Tauluista Dessu on nähnyt samanlaisia tunnelmia viimeisellä tuomiolla rimpuilevilla syntisillä. Olisikohan missään muualla?

Silti Eeva-tohtori on ihan ystävällinen ja asiallinen ihminen.

Olin salaa mielessäni toivonut, että Eeva-tohtori riemastuisi tiedosta, että olen huhtikuun jälkeen laihtunut yhden kokonaisen kilon, ehkä aavistuksen verran ylikin. Että Eeva onnittelisi hyvin hoidetusta laihdutusprojektista ja sanoisi, että nytpä kaikki on kunnossa. Mutta ei onnitellut, ei sanonut. Sanoi vaan: ”Jaaa-ha.” Ja katsoi jotenkin vinosti ja raapi pitkään niskaansa. Ja alkoi kysellä aika intiimejä. Teki mieli pikkuisen valehdella, ja valehtelinkin, yhdessä kohdassa.

Mikään ei tunnu lääkäreille riittävän. Ainoa kehu tuli siitä, että tupakka on pysynyt poissa suusta jo kymmenen vuotta.

¤ ¤ ¤ 

Nyt sitten jatketaan laihduttamista, lenkkeillään, syödään omenia (jos haluan mieluummin appelsiineja, mandariineja, päärynöitä, niin hyvin sopii), jätetään sokeri vähemmälle, jäätelö kokonaan pois, olut vähemmälle, lisätään kasviksia, kalaa. Tavoitteeksi asetettiin, että keväällä seuraavassa katsastuksessa paino on alentunut viisi kiloa nykyisestä. Verenpainelääkkeen syöntiä jatketaan mutta kolesterolia vielä tarkkaillaan.

Eeva käskee, Dessu tottelee - ainakin yrittää totella. Ajatus tulevaisuudesta Sumo-painijana ei ole kiehtova. Lehdistä luen hyviä niksejä, jotka ”takuulla tehoavat”. Pitäisiköhän perehtyä tarkemmin? Kuvassa on perinnetietoa, se on 60 vuoden takaa. Vaikuttaa lupaavalta. Täytyy käydä apteekissa kysymässä.