tiistai 1. marraskuuta 2011

Kaiken uhallakin

Pitkästä aikaa katsoin uudestaan Stanley Kubrickin elokuvan 2001 Avaruusseikkailu. Yle-Teema esittää tällä viikolla klassikkoelokuvia. 

Mikähän siinä on, että en erityisemmin syttynyt vieläkään tästä lajityyppinsä klassikosta? Sitä ei voi kiistää, että tämä on tärkeä elokuva, ja sen tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Jopa Peter von Bagh on valinnut sen teokseensa Elämää suuremmat elokuvat ja kehua retostaa sitä määrättömästi.

Ymmärrän Avaruusseikkailun vertauskuvallisuuden. Teos on alusta loppuun täyttä metaforaa ja allegoriaa ihmisälystä, alitajunnasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Kubrick itse määritteli teoksensa mytologiseksi dokumentiksi. Se on myös silmälle unohtumattoman kaunis kuva. Taustalla soiva musiikki on loistavasti kuvakerrontaan sopivaa, mm. Näin puhui Zarathustra (Richard Strauss) ja Tonava kaunoinen (Johann Strauss).

Mutta silti: kaikesta ylistämisestä huolimatta minä en erityisemmin pysty innostumaan tästä. Sama pätee avaruusseikkailuihin ja science fictioniin laajemminkin. Kuva- ja äänimaailmaa voi ihailla mutta itse tarina menee yli, kuten lajityypille usein.

Elokuvan henkilöt ovat epätodellisia. He elävät steriilissä avaruusmaailmassaan piippaavien koneidensa kanssa, he eivät ole persoonallisia yksilöitä. Tekniikan ihmeellisyydet ovat kuvauksen pääasia, eivät inhimilliset ihmiset. Oleminen on kovin totista.

Minä pidän fantasiaelokuvasta silloin, kun siinä elää sadun ominaislaatu, lämpö, inhimillisyys, huumori, esimerkkeinä Steven Spielbergin E.T. tai Paluu tulevaisuuteen. Näitä totisia avaruusfantasioita sen sijaan vierastan, katson kyllä jos kyseessä on merkkiteos, mutta innostuminen ei helposti onnistu.

Tiedän, nyt blogini ”oikeat” mieslukijat pettyvät ja pahastuvat. Jostain muistan lukeneeni ehdottoman varman tiedon, että nimenomaan miehet pitävät avaruusseikkailuista ja kaikesta missä on kehittynyttä tekniikkaa, mieluiten avaruussotaa. Kaiken uhallakin tunnustan, että minä pidän enemmän reppanoista, sellaisista kuin Chaplinin kulkuri, Truffaut´n Antoine Doinel, Tatin Monsieur Hulot ja Kaurismäen Nikander.

2 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Mitäs tässä nyt pahastumaan. Korkeintaan voi harmitella sitä, ettei avaruuden valloitus onnistunutkaan niin komiasti kuin 60-luvulla vielä kuviteltiin. Itse A.C.Clarke vielä pilasi näitä nuoruutensa usein aika syvällisiäkin romaaneja ja novelleja erilaisilla jatko-osilla ja laajennuksilla.

Heidi kirjoitti...

Elokuvissa ja kirjallisuudessa vierastan science fictionia, olen kyllä yrittänyt ylittää näitä rajoja. Leipomisessa taas en uskalla käyttää liivatetta. Miten nuo asiat liittyvät toisiinsa? En tiedä, eivät kai mitenkään. Moni asia on minulle vaikeaa. Mutta yritän kovasti, mutta en varmaan riittävästi, sillä "unohdin" tuon elokuvan katselemisen.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...