Paluu menneisyyteen?

Jostain luin, että vinyyliäänilevyjen kysyntä on lisääntymässä.. Onhan siitä ollut epämääräistä puhetta jo siitä asti, kun cd-levyt valloittivat markkinat. Tarkkakorvaiset väittävät, että vinyyli toistaa äänen luonnollisemmin. Minä en eroa kuule, mutta tunnelma on kyllä parempi, kun saa pitää kunnon LP-levyä ja koteloa kädessään. Vielä huonommalta tuntuu, jos ei saa pitää kädessään yhtään mitään, jos musiikki virtaa jostain olemattomasta "pilvestä".

Tai sitten käsituntuma on vain nostalgiaa. Minun nuoruudessani ei ollut muuta kuin vinyylilevyjä ja avokelanauhureita. Levyt ovat edelleen olohuoneeni hyllyssä. Niitä on aika paljon, Beatlesia ja muita aikakauden mestareita. Paljon on myös kotimaisen Love Records -firman tuotteita. Niistä tuli juuri äsken Yle-Teemalta kiinnostava ohjelma, kun aiheena oli Love-levyjen yksi perustajajäsen, Atte Blom.

Jos siis vinyyli palaa, minä pääsen kukoistamaan. En suostunut heittämään levyjäni pois, vaikka sain pilkkaa osakseni modernin ajan miehiltä, jotka ihmettelivät, miksi pidän vielä tuollaisia hyllyssäni. On minulla soitinkin. Nyt kuulemma tehtaat taas valmistavat soittimia vinyylin kuunteluun. On myös erikoistuneita levykauppoja, ainakin Viiskulmassa ja Kalliossa.

Tänään tuli huonojakin uutisia, mutta ei niistä niin väliä. Hesarin Torsti tietää -palstalla kysyttiin C-kasettien, VHS-kasettien ja avokelanauhojen säilyvyydestä kylmässä tilassa. Minulla on kaikkia niitä tallessa kesäkotini aitan vintillä. Eivät Torstin mukaan säily hyvinä.

Tätä en isommin sure. Tärkeintä on, että LP-levyt ovat olleet aina sisällä lämpimässä.

On minulla tallella avokelanauhurikin, toiselta nimeltään magnetofoni. Se sijaitsee kaupunkikotini ullakolla, kylmässä tilassa. Sellaisia ei taida enää kenelläkään olla käytössä. Kävin valokuvaamassa sen. Kannen alla oli nauha jäänyt paikalleen. Arvioin, että se on seisonut siinä  noin 35 vuotta. Jos nyt yhtään muistan, magnetofonini käyttö loppui suunnilleen 1980. Magnetofonin paluusta yleiseen käyttöön ei ole toiveita, siitä olen varma, sillä sen oli käyttö aika hankalaa. Mutta äärimmäisen merkittävä sukupolvikokemus se oli.

Siitäs sain!

Aina välillä iskee nolotus omista ennakkoluuloisuuteen lukkiutuneista asenteista. Huonoksi omaksitunnoksi sitä voisi myös nimittää, mutta sana on aika uskonnollisesti virittynyt. En kärsi synnintunnosta, en kaipaa tähän pelastusoppia. Tietääkö joku sekulaarista synonyymia omalletunnolle?

Tällä keralla sielunkolkutuksen syy on kaikenkarvaisen kaupallisuuden vieroksuminen. Blogin vakilukijat ovat sen kyllä havainneet. Ilkeilen ja pilkkaan kaikkea mikä haiskahtaa markkinamiesten puuhalta ja nuorkauppakamarinulikoiden ketkuilulta. Sellaista maailmamme on täynnä. Pilalle menneestä ei ole pulaa: rockmusiikki, huippu-urheilu, kaupunkien ja kirkonkylien maisemat, politiikka, tv-ohjelmat, turismi ja ties mitkä.

Ja sitten yhtäkkiä minä sattumalta autoa ajaessani ja radiokanavia selaillessani löydän laadukkaan ohjelman - ja yllätyksekseni huomaan sen tulevan kaupalliselta kanavalta.

Olen pitänyt kaupallisia radiokanavia kunnianhimottoman lähetysvirran foorumina, jossa ei tehdä muuta kuin laskelmoitua sisältöä mainostajille. Jos kuulen kaupallisesta radiosta puhetta, se on kelvotonta meuhkaamista ja tasotonta kielenkäyttöä.

Aikanaan 80-luvulla ensimmäinen kaupallinen radiokanava, Radio City, oli kyllä laadukas ja yritteliäs juttu. Lepakkoluolan väellä olikin kulttuuritaustaa. Mutta pikkuhiljaa sekin meni pilalle kaupallisuuden paineissa.

Autoradiosta kuulemani puheohjelman nimi oli "Hiljaiset". Se kertoi yksinäisyydestä hyvin pysäyttävällä tavalla. Sitä on tehty pitkä sarja, joka löytyy nettiradiosta.  Aion kuunnella kaikki osat. Tämän päivän (maanantai 11.05.15) Helsingin Sanomissa toimittaja Sampsa Oinaala kirjoittaa kolumnin samasta aiheesta. Olen saanut tästä toimittajasta myönteisen käsityksen muutenkin. Hänellä näyttäisi olevan maailmanmenosta viisas visio.

Kolumnista luen lisäksi ilahduttavan tiedon, että Ylen poistama musiikkiohjelma "Pop eilen - toissapäivänä" (toimittajana Heikki ´Hector´ Harma) aloittaa kesäkuussa radio Novalla. Se on kaupallinen kanava, ja Hector on ensimmäinen, joka tekee siellä toimitetun musiikkiohjelman. Se murtaa kanavan lähetysvirran.

Tässä kohdassa siis iski se huono omatunto. Siitäs sain!

(Kuvassa minun ja Pulttibois-ohjelman yhteinen näkemys kaupallisesta radiosta: Aake Kalliala & Pirkka-Pekka Petelius, MTV3)

Traumaattinen viiva

Olin lähellä tehdä erehdyksen.

Ei olisi ollut edes ensimmäinen kerta. Sama tapahtui kerran aikaisemminkin. Aikaa siitä on kylläkin kulunut jo yli 50 vuotta, mutta silti muistan. Voisikohan siitä käyttää nimitystä pysyvä trauma?

Kävin Aurora Karamzinin Hakasalmen huvilan näyttelyssä, jonka nimi on "Musiikkia - kaupungin soivat muistot". Oikein onnistunut näyttely. Toi nostalgisia muistoja, sillä esillä oli paljon aineistoa, jossa olen itse ollut osallisena. Oli tutun näköisiä radioita, levysoittimia ja magnetofoneja 1960-luvulta. Oli tuttuja LP-levyjen kansia. Oli tuttujen artistien ja bändien keikkajulisteita. Oli merkittävää esineistöä, kuten Hurriganesien kitarat ja Lepakkoluolan ovi. Oli valokuvia monenlaisista kuoroista, orkestereista ja soittokunnista. Oli koulujen laulukirjoja, myös ne minulle tutuiksi tulleet.

Tanssimaankin pääsi. Luonnollisen kokoinen video-tanssinopettaja opetti askeleita vaikka kuinka moneen tanssiin. Minäkin uskalsin yrittää. Ja kaikkialla soi aiheeseen liittyvä musiikki.

Kaikkineen oikein antoisa ja kiinnostava näyttely.  Suosittelen. Tässä  linkki, josta voi katsoa lisätietoja.

-   -   -  

Loppuun vielä se lähellä ollut erehdys ja trauma.

Näyttelyssä oli yksi huone, joka muistutti 50-luvun kansakoulun luokkahuonetta. Oli vanhanmallinen pulpetti, kateederi, opettajanpöytä ja liitutaulu. Opastuskyltissä kehotettiin istumaan pulpettiin ja suorittamaan laulukoe. Meinasin mennä mutta viime hetkellä vetäydyin.

Olen yli puoli vuosisataa sitten ollut kansakoulun laulukokeessa. Piti mennä luokan eteen laulamaan. Se oli samalla sisäänpääsykoe koulun kuoroon.

En minä muistini mukaan niin siitä kuorosta itsestään ollut innostunut, mutta kun siellä oli eräs tietty Leena. Minä halusin olla siellä missä Leenakin. Minä valitsin laulukseni "Tein minä pillin pajupuusta".  Laulu meni mönkään. Sanatkin menivät jossain kohtaa sekaisin ja laulu katkesi kun piti sanoa väliin  "ei ku" ja jatkaa sitten laulua oikeilla sanoilla. En päässyt kuoroon. Todistukseen tuli viiva laulusta, ja se siinä pysyi vuodesta toiseen. Kuvassa todisteaineistoa kolme vuotta myöhemmältä ajalta, oppikoulusta.

Näyttelyn laulukokeessa oli mikrofoni pulpetilla ja liitutaululla lista lauluista, joista sopi valita. Ei siinä "Pajupilliä" ollut mutta tuttuja lauluja kaikki kuitenkin. Opettajaa ei ollut paikalla, joten suorituksen olisi arvostellut ilmeisesti tietokone.

En ruvennut laulamaan, koska luokkahuoneessa oli ihmisiä. Tyhjässä luokassa olisin ehkä uskaltanut.  Täytyy harkita, menisinkö näyttelyyn joskus uudestaan ruuhkattomaan aikaan, jolloin ehkä onnistuisin suorittamaan kokeen ilman yleisöä. Olisihan se revanssi, jos arvosana ei enää olisi viiva.

Valtavirrasta poikkeavat

Alakerran insinööri vaikutti ärsyyntyneeltä. Se ei ole ollenkaan poikkeuksellista. Tällä kerralla mielenrauhan oli suistanut sijoiltaan euroviisukilpailu.. " Kyllä taas näytetään maailmalle varsinainen matkailumainos Suomesta. Turistit, tulkaa Tuppukylään." 

Siinä oli taas kerran sitä ajatusta, että mitähän ne siellä maailmalla meistä oikein ajattelevat.

Minulta oli kilpailu päässyt livahtamaan ohi. Olin kyllä otsikoista lukenut, mistä oli kysymys, mutta itse teos oli jäänyt näkemättä ja kuulematta. Pitihän se kaivaa katsottavaksi, kun se niin tunteita herättää. Työpaikan kahvihuoneessakin siitä keskusteltiin. Siellä sävy oli myönteinen, varsinkin entinen sihteerini oli innoissaan. Hänen makuunsa luotan enemmän kuin alakerran insinöörin.

Nyt siis tunnen Suomen edustuskappaleen.

Miten tuon nyt sanoisi. Jos kuuntelisin kappaleen ihan pelkkänä musiikkina, ilman tietoa esittäjistä ja käyttötarkoituksesta, en taitaisi erityisemmin riemastua. Punk ei ole minun musiikkiani. Alkuvaiheeseen vielä pääsin kiinni, silloin kun Pelle Miljoona ja Maukka Perusjätkä ja muut aloittivat, mutta sittemmin olen erkaantunut lajista. Se taitaa olla sukupolvikysymys. Sympaattista periaatteessa on, että punk ilmentää nuorison kapinaa. "Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin." Mutta tyylilaji ja vuosikymmen oli eri.

Suhtautumiseni muuttuu kuitenkin suuresti, kun kuulemani esitys asetetaan kontekstiinsa. Näen asian täsmälleen päinvastaisessa valossa kuin alakerran insinööri. Tuppukylä-matkailumainoksen sijaan näen Suomi-kuvan kirkastuvan. Siihen tulee mukaan tämä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisen yhteiskunnan näkökulma. Tottahan sellainen ei tietenkään ole, mutta ehkä tällaisessa yhteydessä on hyvä, että siltä edes näyttää.

Pidän siis omintakeista euroviisuvalintaa erinomaisena. Suomalaiset ovat valinnallaan taas kerran osoittaneet tarkkaa silmää ja herkkää vaistoa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Jopa politiikassa on muutaman kerran käynyt niin, että hyvin epätodennäköinen ehdokas on päässyt pitkälle. Kiiltokuvamainen valtavirta ei aina voi olla varma menestyksestään, vähemmistöt ja vähemmän kauniit saattavat välillä saada laajaa kannatusta. Tästä kyvystä annan ihailun omalle kansalleni.

Millainen suomalainen sitten oikeastaan on? Jostakin mielen sopukoista nousee esiin Topelius, joka kuvaa maata ja kansaa Maamme-kirjassa. Sieltä sitaatti, joka kertoo, millainen suomalainen tavallinen Matti on.  

"Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä minkäänlaista tanssitaitoa. Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi.  [ - - ]  Emme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat ulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti heissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. 

 Topelius tajusi. Tästä on hyvä lähteä niin euroviisuissa kuin matkailumainoksissa.

Kadonnutta aikaa häätämässä

Nuori mies kysyi minulta, olenko laulumiehiä. Vastasin, että minun lauluääneni on sitä tasoa joka syntyy kun risteytetään varis ja M. A. Numminen.

Ilmeestä näin, että hän ei oikein ymmärtänyt. Ilmeni, että hän ei tiennyt, kenestä Nummisesta puhun. Variksen hän tiesi.

Helsingin Sanomat kirjoitti äskettäin suomalaisesta "yhtenäiskulttuurista". Se on lehden mukaan kuolemaisillaan. Viimeisetkin rippeet ovat katoamassa, kun jopa Ajankohtainen kakkonen on päätetty lopettaa. Viimeisiä rippeitä ovat television itsenäisyydenpäivän vastaanotto ja Vesku Loirin laulu. Kirkkokaan ei enää kosketa koko kansaa niin kuin joskus, puolueista nyt puhumattakaan. Kaukana on aika, jolloin koko kansa luki Tuntemattoman sotilaan. Yhtenä päivänä vuodessa sen voi sentään vielä katsoa elokuvana televisiosta.

Kyllä tuossa perää on. Vielä minun nuoruudessani oli yhtenäiskulttuuri vahvoilla. Joka ikinen suomalainen koki Kekkosen aikaan kaikille yhteisiä elämyksiä Yleisradion välityksellä. Kaikki kuuntelivat tai katsoivat Tarvajärveä, Jatkoaikaa, Spedeä, Listaa, missikisoja, hiihtokilpailuja. Kaikki tunsivat jopa sellaiset kevyen musiikin säikäyttävät ilmiöt kuin Irwin ja M. A. Numminen. Kansakunnan yhteistä turvallisuudentunnetta koettelivat sellaiset nimet kuin Tulilahti, Bodom, Novosibirsk.

Nyt sitten kohtaan nuoren aikuisen miehen, joka ei ole koskaan törmännyt nimeen M. A. Numminen. Se on todiste yhtenäiskulttuurin katoamisesta. En ryhtynyt sen kummemmin selittämään. Miten Nummisen nyt lyhyesti selittäisi. Annoin olla, rinnastukseni ei osunut. Kansallisaarre on unohtumassa.

Toisaalta enhän minäkään tunne tämän nuoren miehen oman aikakauden musiikkia. Vaikka tunsin hyvin 60-luvun rockmusiikin, kiinnostukseni hiipui ja loppui kokonaan viimeistään 80-luvun lopulla. Viimeisiksi kansakuntaa kokoaviksi viihteeksi mainittiin lehdessä sellaisia tv-ohjelmia kuin Putous, Vain elämää, Voice of Finland ja Kingi. Ovatpa päässeet minulta menemään ohi. Yhden jakson Putousta tulin katsoneeksi, kun lehdestä luin, että siinä on tuttu näyttelijä. Yhteen kertaan jäi.

Mikä on se "suomalainen yhtenäiskulttuuri", jota eräät poliittiset suuntaukset tavoittelevat torjumalla vierasta vaikutusta? Minä en tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta sen suuntauksen edustajien kanssa. Paljon enemmän yhteenkuuluvuutta tunnen niiden kanssa, joita kiihkomielet häätämässä pois. Kansakunta tarvitsisi uutta virtaa, uudenlaisia vaikutteita, uudenlaisia Nummisia nuutuneeseen olemiseensa.

Tekniikan ihmeitä

Minulla on tallella muutama hyllymetri vanhoja LP-levyjä. Ne ovat lähinnä 1960-luvun pop-musiikkia, sitä kultakauden Beatlesta ja muuta. Joukossa on lisäksi kohtalaisen paljon klassista musiikkia,  poliittisen laululiikkeen tuotteita sekä suomalaista iskelmämusiikkia. On minulla myös levysoitin, jolla näitä voi kuunnella, tosin aika vanha ja kulunut.

Oli aika, jolloin vieraani ihmettelivät, miksi tuollaisia säilytän, vieläpä keskeisellä paikalla olohuoneen kirjahyllyssä.

Taisi olla viisasta, että säilytin. Olen saanut vaikutelman, että LP-levyt musiikkiformaattina ovat palaamassa suureen arvoon. Onhan niissä jotain suurempaa kuin cd-levyissä. Ne ovat esineenä sympaattisempia. Äänen laatu ja kuuntelunautinto ovat sitten makuasioita.

Minulla on myös tallella melkoinen määrä VHS-elokuvakasetteja. Ne eivät ole olohuoneen kirjahyllyssä vaan kesäasuntoni ullakolla isoissa pahvilaatikoissa. Joukossa on esim. Disneyn klassikkopiirretyt, Lumikit, Aristokatit, Fantasia ja muut. Niiden katseluun minulla ei ole välinettä. Olen joskus sellaista etsinyt kierrätyskeskuksista ja vanhan tavaran kaupoista, mutta ei ole löytynyt.

VHS-formaatti ei taida olla palaamassa. Se on ymmärrettävää, sillä kyllä DVD on kätevämpi. Tosin sekin taitaa olla katoamassa. On uudempaakin tekniikkaa mahdollistamassa elokuvien katselun.

Lehdestä luen, että broadcasting-pohjainen television katselu elää viimeisiä vuosiaan. Ylen Areena-tyyppinen ohjelmien katselu on tulossa tilalle.

Ajatus tällaisesta muutoksesta tuntuu toisaalta epämiellyttävältä, toisaalta fiksulta. Onhan se askel eteenpäin, että television ohjelmia voi katsoa muutoinkin kuin määräaikaan kotisohvalla. Toisaalta laatuelokuvan katsominen älypuhelimen ruudulta tuntuu täysin mahdottomalta. Uutisia siitä voi katsoa mutta ei mitään muuta.

Tällainen kehitys on kyllä lopullinen kuolinisku kansalliselle yhtenäiskulttuurille, jossa koko Suomi katsoo samaa ohjelmaa yhtä aikaa ja keskustelle siitä seuraavana päivänä työpaikan kahvitauolla. Minä koin sen ihmeen ensimmäisen kerran jo lukioikäisenä, kun kaikki olivat katsoneet keskiviikko-iltana Peyton Placen ja keskustelivat siitä koulun pihassa välitunnilla.

Aika muuttuu hitaasti mutta tekniikka nopeasti. Kuvassa on tiedetoimittaja Pertti Jotunin tekstiä Katso-lehdestä 24. tammikuuta 1973. Siinä hän kertoo, että Amerikassa on nyt myytävänä yhdistettyjä kuva- ja äänikasetteja eli videopaketteja, joista voidaan - kunhan tarpeelliset laitteet on hommattu - katsella ja kuunnella jokainen omasta televisiostaan mitä ohjelmaa vaan silloin kun sattuu haluamaan. (Kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseen kokoon).

Se oli silloin tekniikan suuria ihmeitä. VHS ei ollut vielä Suomessa mutta kurkistus suurenmoiseen tulevaisuuteen tarjottiin tässä 

Taas kerran

Ensin tuli kurkku kipeäksi ja nielaiseminen sattui. Sitten alkoi yskä. Sitten alkoi korvassa tuntua vihlaisuja.

Tähän asti asiat tuntuivat olevan vielä suunnilleen hallinnassa. Tällaisia vaan tulee pari kertaa vuodessa ja ne pitää sietää. Yskänlääkettä ja Buranaa. Yötä vasten kuumaa rommitotia hunajan kera. Nostalgista musiikkia tukemaan itsesäälissä rypemistä.

Tilanne kuitenkin kääntyi huonommaksi. Kuume nousi.  Kun silmä alkoi rähmääntyä ja valkoinen muuttui punaiseksi, oli aika tilata aika terveyskeskukseen. Sen sai heti. Silmätulehdus oli heti selvä. Siihen sain antibioottitippoja.

Röntgenkuvassa ei näkynyt mörköjä, joten yskän laantumista jäädään odottelemaan. Yskänlääke on kyllä poikkeuksellisen tymäkkää laatua, sitä en muista ennen saaneeni.

Sovittuja menoja on pitänyt peruuttaa. Kaikki muu kävi helposti, mutta suuri harmi tuli siitä, etten voinut yskivänä mennä Kaj Chydenius 75 vuotta -juhlakonserttiin. Lippu oli tilattu jo keväällä. Onneksi löytyi sijainen menemään puolestani.

Eiköhän tämä tästä, kunhan kärsivällisesti odotan. Lukemiselle silmätipat eivät ole eduksi, joten musiikille jää sitäkin enemmän tilaa. Tulee taas kerran tehdyksi nostalginen aikamatka 1960-luvun loppupuolelle. Se oli se kulta-aika.

Täytyy oikein ihmetellä, kuinka moni sen ajan kappale on säilynyt muistissa ja tuntuu edelleenkin onnistuneelta. Liitteenä Suosikki-lehden lista heinäkuulta 1967, kultakauden ytimestä. Kuinka tuttua, kuinka elävää. Uskon, että blogia lukevat sukupolveni ihmiset löytävät listalta paljon tuttua ja unohtumatonta.

Vanhan viehätys

On asioita, joissa en ole ollenkaan pysynyt ajan tasalla. Yksi sellainen on rock-musiikki.

Minun kultakauteni oli 1960-luku. 1970-luvulla oli vielä paljon hyvää, mutta sen jälkeen otteeni ja kiinnostukseni alan kehitykseen pikkuhiljaa hiipui. Viimeistään 1990-luvulla kiinnostus loppui kokonaan. Ei löytynyt mitään seuraamisen arvoista.

Kultakauden bändit ovat edelleen hyvässä muistissa ja levyt hyllyssä. Ylivoimainen ykkönen oli Beatles, mutta sen vanavedessä oli monta hienoa yhtyettä ja levyä. Palaan edelleen niiden kuunteluun sopivissa tilanteissa. Tiedän paljon ikäisiäni ihmisiä, joilla on samankaltainen kokemus. Se oli sukupolvikokemus, joka ei katoa sielusta.

Yllättävän monta kultakauden bändiä on edelleen toiminnassa. Minä olen pyrkinyt käymään niiden konserteissa, kun niitä on Suomeen tai Ruotsiin saapunut.

Tiedän, että monen mielestä on jotenkin säälittävää, kun ikämiehet yrittävät vielä rahastaa vuosikymmenten takaisella rock-maineella. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä olen havainnut, että moni bändi on aivan huippuvireessä. En ole nähnyt sellaista, minkä voisin tuomita rahastukseksi tai millään tavalla säälittäväksi. Alkuperäinen miehitys on kyllä kaikissa jonkin verran muuttunut mutta vanhaa kaartiakin on kaikissa jäljellä.

Olen parin viime vuoden aikana käynyt Procol Harumin, Rolling Stonesin, Jethro Tullin ja Yardbirdsin konsertissa. Stonesien näyttämöllisestä rock-kukkoilusta en hirveästi innostu, vaikka hyvin jaksavat sedät heilua. Yardbirds oli vaisuhko, mutta kaksi muuta olivat mielestäni aivan huippuja.

Lista sai keskiviikkona jatkoa. The Hollies esiintyi Finlandia-talossa. 60-lukulaiset muistavat Holliesin tarttuvat melodiat ja heleän kolmiäänisen laulusoundin. Maailmanluokan hittejä olivat mm. I´m alive, Bus Stop, I can´t let go, Carrie Ann, Stop, stop, stop ja Sorry Suzanne.

Alkuperäisistä jäsenistä oli vain kaksi jäljellä mutta soundi oli entinen. Laulu oli pääasia, ei show. En ryhdy musiikkikriitikoksi, sillä siihen minulla ei ole edellytyksiä, mutta vaikutelmani oli erittäin myönteinen. Esitys oli kunnianhimoinen ja käsittääkseni erittäin vaativa, ei lainkaan mikään teini-pop-tyyppinen, jollaiseksi alkuaikojen Hollies joskus leimattiin. Salillinen varttuneessa iässä olevaa yleisöä riemastui esityksestä oikein kunnolla, minä mukana. Klikkaamalla kuvan suuremmaksi näkee tarkemmin, millaista ikäluokkaa nykyinen rock-yleisö on.

Liitän tähän linkiksi YouTubesta löytyneen kappaleen  He Ain´t Heavy, He is My Brother . Se oli minulle yksi varhaisimmista pop-elämyksistä, jonka sanoitus aiheutti ihan oikeasti liikutuksen tunteita ja johdatteli ymmärtämään maailman asioita uudesta näkökulmasta.

http://www.youtube.com/watch?v=EYzfTdIZoP0 

Optimismin ylistys

Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa oli perjantaina kerrankin optimistinen tunnelma. Sellainen ei Suomassa ole suotavaa. Menee helposti maine.

Sukupuolierot optimismin perusteista olivat jyrkät.

Pöydän ääressä kovilla jakkaroilla istui naisia, jotka veikkasivat, että torilla tavataan sunnuntaina. Seinustan sohvalla ja nojatuoleissa istui miehiä, jotka ennustivat, että torilla kyllä tavataan sunnuntaina, mutta vasta viikkoa myöhemmin.

Sitten olin minä - "pahanilmandessu" - joka joka istuin kiikkustuolissa ja ennustin, että torilla ei tavata ollenkaan. Minua ei ainakaan tavata.

Naisten silmin Suomen euroviisussa oli aineksia odottaa menestystä. Oli sen näköisiä bändipoikia, että varsinkin Euroopan naisäänestäjät innostuvat. Miesten puolelta arvioitiin pikemminkin Puolan menestyvän. Itävalta sai hajaääniä. Minä ennustin Ruotsia.

Pitihän minunkin lauantai-iltana kisa katsoa, tai pikemminkin kuunnella korvaluureilla samalla kun tein erästä kirjoitustyötä. Työhuoneeni televisio sijaitsee siten, että olan yli vilkaisemalla näen kuvaruudun. Muutamaa esitystä käännyin katsomaan alusta loppuun, mm. Suomen, Ruotsin ja Itävallan ja varsinkin Puolan.

Nyt tiedämme, että sunnuntaina ei torilla tavattu. Karnevaali jäi taas kerran pitämättä.

Tupakkahuoneen miesten silmin jääkiekkojoukkueessa on aineksia odottaa menestystä. Naisten puolelta arvioitiin pikemminkin Kanadan menestyvän. Minä ennustin Ruotsia.

Vielä emme tiedä, tavataanko ensi sunnuntaina torilla. Huonolta näyttää, näin olen ymmärtänyt. Taitaa karnevaali taas kerran jäädä pitämättä.

Suomen kansan itsetunto on tottunut traumaattisiin kokemuksiin: nolla pistettä ja tappio mitalipelissä. Vähäiset poikkeukset sääntöön eivät ole poistaneet traumaa. Suomalainen karnevaalipäivä on vappu, se tulee aina. Muita ei tule. Kuitenkin voittokarnevaaleja torilla odotetaan aina yhtä optimistisesti, kuten nytkin meidän tupakkahuoneessamme, ja se on hyvää terapiaa itse kullekin. Mutta silti siellä suomalaisen sielussa aina elää valmius ottaa vastaan nolla pistettä ja finaalitappio. Se on osa kansanluonnetta. Optimismi helpottaa tuskaa.

Sitten on vielä se ilmeisen todennäköisesti toistuva fakta, että Ruotsi voittaa jommankumman tai molemmat. Keskivertosuomalaisen sielu hyväksyy minkä tahansa voittajan, kunhan ei Ruotsi. Kun niin kuitenkin käy, seuraa alistuva kansallinen yleisvitutus.  (Anteeksi vulgääri ilmaus, mutta ilmaisevampaa sanaa en tälle kansalliselle koettelemukselle kerta kaikkiaan keksi). Se menee kuitenkin äkkiä ohi, sillä siihen on totuttu.

Jos Kauppatorilla olisi tänään tavattu, liittäisin tähän varmaankin kuvan siitä karnevaalista. Kun niin ei käynyt, kuva on toiselta karnevaalien tyyssijalta, Sörnäisissä sijaitsevalta Vaasankadun aukiolta, joka tunnetaan yleisesti nimellä "Ikuisen Vapun Aukio".

Sekakäyttäjä

Sihteerini neiti B. oli tavalliseen tapaan tuonut työpöydälleni muutamia papereita. Kun minä saavuin huoneeseen, hän tuijotti minua hetken jotenkin ärtyneen näköisenä ja sanoi sitten vain yhden sanan: "Sekakäyttäjä."

Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän taitaa nyt sotkea suomen kielen sanoja - suomihan ei ole hänen varsinainen äidinkielensä, vaikka täydellisesti sitä puhuukin.

Esitin ihmettelyni. Hän ei sanonut mitään vaan osoitti pitkäkyntisellä sormellaan sohvapöydälle.

Silloin ymmärsin heti. Hän oli käynyt tutkimassa, mitä olin siihen pöydälle kalenterin viereen jättänyt. Olihan siinä todellakin aika sekava sortimentti.

Myönnetään, myönnetään. Sekajuttu on taas menossa. Minulla on aina ollut vaikeuksia pidättäytyä aina yhteen ja samaan. Menee monenlaista sekaisin yhtenä mylläkkänä. Kyllä neiti B. sen tietää vanhastaan, ja nyt hän oli sohvapöydältäni löytänyt uutta todistusaineistoa.

Siinä pöydällä oli nimittäin aika sekalainen valikoima pääsylippuja musiikkitilaisuuksiin.

1. Kristillistä kärsimyskertomusta Johanneksenkirkossa kiirastorstaina (Matteus-passio)  2. Agitproppia Kulttuuritalolla vappuaattona  3. Brittiläistä melodista poppia 60-luvulta Finlandia-talossa syyskuussa (The Hollies) 4. Venäläistä historiallista tragediaa Kansallisoopperassa lokakuussa (Boris Godunov).

Todellakin aika sekava kokoelma. En moiti neiti B:tä sanasta. Jos hän saisi valita, hän luultavasti veisi minut johonkin hevirock-konserttiin. Täytyy toivoa, että hän joskus keksisi tehdä niin.

Sitten on vielä yksi konsertti, johon minulla ei vielä ole lippua mutta johon ystäväni Tukholmasta minua houkuttelee. Taidan suostua, vaikka se onkin keskellä kesää, jolloin periaatteessa pysyn kesäkodissani Längelmäveden rannalla.

Tukholmassa on 1. heinäkuuta konsertti, jolla taitaa olla rock-musiikin historiassa iso merkitys. Rolling Stones. Taitaa olla hyvästijätön aika, tuskin näitä enää uusia tulee. Ei tämä bändi mikään ykkössuosikkini ole ollut, mutta en voi kiistää merkitystä. Monta kertaa olen ollut kuuntelemassa. Ehkä nyt vielä kerran.  

Kuva on niinkin tuore kuin vuodelta 1999 (Kallio & Toivonen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä).

Meitsie menestyy

Pikakäynti Tampereella. Vanha kaveri täytti 65.

Ei siitä kuitenkaan tullut ihan niin pikainen käynti kuin oli tarkoitus.  Tarkoitus oli ajaa vielä iltaa myöten takaisin Helsinkiin, mutta se ei onnistunut. Tuli nautituksi herkullista boolia. Niinpä jouduin jäämään yöksi.

Väkeä oli paljon, enimmäkseen aivan vieraita. Merkittävin tapaus oli, että muuan nuori neiti halusi ottaa itsestään ja minusta kaverikuvan, sellaisen "selfien" (eli "meitsien". Ennen en ole sellaisessa kuvassa ollut, en vaikka olen huomannut, että omalla kamerallanikin sellaisen voi ottaa. Olen pitänyt sitä teinityttöjen puuhana.

Nyt sitten olen kokenut senkin. Mikäpä siinä. En tiedä, mihin se kuva tuli lähetetyksi, johonkin se kuitenkin heti lähti. Sain sen itsellenikin. Ensimmäiseen kuvaan nuori neiti ei ollut tyytyväinen. Hän pyysi minua hymyilemään, mutta enhän minä nyt ihan mihin tahansa voi suostua.

Yöllä viimeisten vieraiden kesken järjestettiin uudenlainen tietokilpailu. Aikaa oli 10 minuuttia, ja siinä ajassa piti kirjoittaa lapulle mahdollisimman monta suomenkielisten laulujen sanoitusten sellaista kohtaa, jotka ovat kehittyneempiä versioita siitä tutuimmasta "Lal-lal-laasta".

Minä keksin 12:  "Tip-tap-tippetippe-tip-tap /  rati-riti ralla /  hoi laari-laari-laa / sumffaraa-sumffaraa- / rullaati-rullaati / hilipati-pippan / dirlan-dirlan-daa / hiiala-hiiala-hoi / bumtsi-bum-bum  / sula-hopsula-hopsula-hopsassaa / ruma-rilluma-rei / kakkula-rapsis ja hilipata-hoi.

Se oli paras pistemäärä mutta tasatulos erään toisen kilpailijan kanssa. Järjestettiin jatkoerä. Voittaja olisi se, joka ensimmäisenä keksisi yhden lisää.

Paineiden alla olen perinteisesti pärjännyt. Jostakin alitajunnan syövereistä löytyi vielä yksi: "Daiga-daiga-duu-daiga-duu".

Se oli vieras kaikille muille paitsi päivänsankarille. Hän vahvisti, etten keksinyt sitä omasta päästäni. Voitin kilpailun. 

Päätin, että näitä pitää ruveta keräämään lisää. Ties vaikka joskus tulisi uusi kisa. Onko blogin lukijoilla vihjeitä?

Kotona piti ruveta selvittämään, mistä tuo viimeinen on peräisin. Sen muisti, että se on jostakin vanhasta elokuvasta. Löytyihän se kotiarkistosta. Matti Kassilan esikoiselokuva "Isäntä soittaa haitaria (1949). Kuvassa Elsa Turakainen ja Leo Lähteenmäki esittävät tivolin "neekereinä" tämän villin laulunrenkutuksen.

Miesten tarve saada olla rauhassa

Äskettäin luin Hesarista kolumnin jonka nimi oli "Antakaa miesten olla rauhassa". Kirjoittaja oli Anna-Stiina Nykänen. Otin sen talteen, sillä en heti kertalukemisella osannut päättää, pitäisikö siitä provosoitua vai olisiko syytä antaa applodit.

Teksti tuntui koskettavan minua, sillä olen mies ja vieläpä suunnilleen sopivassa iässä. Muilta osin se ei oikein tuntunut koskettavan minua, paitsi ihan pikkuisen - sieltä täältä - ehkä. Tai sitten ehkä ei.

Kolumnissa kirjoittaja ihmettelee, miten on mahdollista, että valtava määrä miehiä menee istumaan onki kädessä  avannon ääreen keskelle jäätä, koska siellä he tuntevat saavansa olla rauhassa. Eikö mies saa olla muualla rauhassa kuin keskellä jäätä? Mikä heitä häiritsee?

Naiset kuulemma onnistuvat tuntemaan olevansa rauhassa vaikkapa hulluillapäivillä. Teinit tuntevat olevansa rauhassa, kun on luurit korvilla.

Kirjoittaja esittää kyseleviä arvauksia: kerrostalo, pieni asunto, ei pihaa, ei puuhaa, ei edes autotallia, johon paeta. Ja lisäkysymys: Miten pärjäävät nuo rauhaa kaipaavat miehet, kun jää ei kanna?

Mikä tässä minua ärsytti? Mikä melkein provosoi?

Se, että minä en ole ikinä ollut pilkkimässä, en yhtä ainutta kertaa. Ei ole edes juolahtanut mieleen. Kuitenkin asun kerrostalossa, jossa ei ole pihaa, ei puuhaa, ei autotallia. Sekö auttaa, että asuntoni ei ole pieni?

Silti en voi kiistää, etteikö välillä iske tarve olla rauhassa. Miten korvaan silloin pilkkimisen?

Olenkohan jäänyt teini-ikään, sillä minäkin pistän luurit korville ja suljen maailman häiriöt ulkopuolelle. Musiikki soimaan, kohtuullisen lujaa. Vanha tuttu musiikki, enimmäkseen sieltä 1960 - 70-luvuilta. Tänään se oli Yardbirds.

Kyllä minä tunsin olevani rauhassa keskellä suurta yleisöäkin perjantaina Yardbirdsin konsertissa. Ei joukkue tietenkään ollut sama kuin 60-luvulla. Vain yksi alkuperäinen jäsen on tallella, mutta taso oli kyllä hyvä. Uskalsin tilata liput, sillä minulla oli kohtalaisen tuore kokemus bändin tasosta. Kolme vuotta sitten olin paikalla Keitele-jazzissa Äänekoskella, ja pidin kuulemastani.

Aiheeseen perehtymättömille: Yardbirds oli yksi brittipopin suuria nimiä 60-luvulla, aivan Beatlesien ja Rolling Stonesien kannoilla. Erityisen tunnetuksi bändi tuli huippukitaristeistaan: Eric Clapton, Jeff Beck, Jimmy Page, joista kaikista tuli alansa suurmestareita. Liitteenä linkki yhteen alkuperäiseen merkkiteokseen, joka kuultiin perjantainakin. (Heartfull of Soul esitettiin suomeksi nimellä "Sydän lämpöä täys")

Tällä tavoin minä yleensä onnistun hoitamaan sisäisen tarpeeni olla rauhassa. Menen konserttiin (tai muuhun taidetilaisuuteen), en pilkkimään. Pidän keinoa toimivana. Suosittelen.

Uskottavaa ja uskomatonta

Kova kiistely on käynnissä koulun juhlien lauluista. Oikeusasiamiehen virasto on lausunut vanhat loitsut Suvivirrestä ja muista. Jopa työpaikkani tupakkahuoneessa asia otettiin esille, vaikka ei siellä yleensä näin maallisiin aiheisiin huomiota kiinnitetä.

Me vähän varttuneemman sukupolven edustajat muistelimme oman kouluaikamme käytäntöjä. Silloin 1960-luvulla kouluissa pidettiin aamuhartaus joka jumalan aamu. Koko koulu marssitettiin jonossa juhlasaliin, jossa asetuttiin suoriin riveihin kuin sotaväen osastot ja kuunneltiin saarna, jonka opettajat pitivät vuorojärjestyksessä. Lopuksi laulaa möläytettiin virsi, jonka säesti musiikinopettaja urkuharmonilla (onko nimi oikea tuolle kuvassa näkyvälle soittimelle?). Virsikirja piti kaikilla olla kädessä, luokanvalvoja piti aina ovella tarkastuksen.

Jotkut opettajat puhuivat saarnoissaan hieman maallisempia kuin toiset. Puheen lopussa piti kuitenkin aina olla rukous. Siinä kohdassa kuului panna kädet ristiin ja pää eteenpäin kenoon. Latinanopettaja kiihottui aina hurmioon puheessaan, eikä siitä meinannut tulla loppua. Melkein joka aamu joku pyörtyi, mutta latinanopettajan pitämissä rukouksissa pyörtyjiä oli aina monta. Heidät raahattiin salista ulos, muut jatkoivat. Jotkut kyllä fuulasivat pyörtymisen kanssa. Ilmeisesti kaikki kuitenkin toipuivat ja pääsivät aloittamaan oppitunnin normaalisti.

Hartaushetki koski kaikkia, uskovaisista pakanoihin, ilman poikkeusta. Uskonnottomia tai vierasuskoisia ei ollut, tai ainakaan heitä ei noteerattu. Olen kuitenkin ollut ymmärtävänäni, että valtakunnassa oli silloinkin voimassa laki uskonnonvapaudesta.

Olisin valmis väittämään, että 60-luvun koululaisten kokemukset aamurukouksista olivat omiaan vieroittamaan heidät uskonnollisesta intoilusta. Minulle ainakin jäi siitä touhusta yksiselitteisen vastenmielinen muistikuva. Rippikoulun kävin mutta täysi-ikäiseksi tultuani erosin kirkosta. Samoin teki aika suuri osa sukupolvestani. Asennetta ovat vahvistaneet kaikki myöhemmät Salama-sodat ja homo-sorrot.

Nykykoulussa ei enää ole tuollaisia. Edistystä siis tapahtuu, vaikka aina emme sitä huomaa.

Kulttuuriperinteet on kokonaan toinen asia. Kulttuurimme on niin kristinuskon läpäisemää, että yleissivistykseen kuuluu tuntea uskonnon suuret kertomukset, tavat ja merkitykset. Tästä näkökulmasta pidän liioitteluna yritystä poistaa Suvivirsi ja muut perinteiset menot koulun juhlista. Kauniita perinteitä ne ovat.

Monelta taholta väitetään, että kielto olisi nöyristelyä maahanmuuttajien suuntaan, ennen kaikkea islamin suuntaan. Olen eri mieltä. Tunnen jonkin verran maahanmuuttajia, olen keskustellut monen kanssa, enkä ole koskaan havainnut oirettakaan siitä, että he "loukkaantuisivat" kantaväestön tavoista ja perinteistä. Sellainen väite on populististen maahanmuuttokriitikoiden propagandaa ja tarkoituksellista syyllistämistä. Kireäasenteisia olisi etsittävä jostakin vapaa-ajattelijoiden suunnalta.

Mihin menisin?

Kesä puskee silmille niin että hirvittää. Talven vegetatiivinen uneliaisuus kaikkoaa ja stressi iskee. Häivyn kesäksi taas perinteiseen tapaan pois Töölöntorilta kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Nyt alkavat olla käsillä viimeiset hetket käyttää hyväksi Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Pitää olla tarkka, että ehtii käydä katsomassa ne esitykset, näyttelyt ja tapahtumat, joita ei enää kesän jälkeen ole tarjolla.

Tätä tarkoitusta varten selasin tarkasti tänään ilmestyneen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen. Kädessäni oli punakynä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut merkitä virheitä niin kuin opettaja, vaan merkitä huomiovärillä kiinnostavat kohteet.

Nyt-liite on aika kattava. Sen toimitus näyttää aikuistuneen, artikkelit eivät enää ole yhtä puberteettisia kuin ennen. Ainoastaan televisioelokuville tähtiä antavaa toimittajaa vastaan esitän kritiikkiä. Toivoisin vähän aikuisempaa makua, niin että elokuvan historian suuret klassikotkin pääsisivät kunnon tähtimäärille, eivät ainoastaan vampyyri- ja ufojutut.

Nyt pitäisi ruveta tilaamaan lippuja teattereihin. Tarjolla olisi ainakin Kaspar Hauser (Q-teatteri), Europaeus (Kansallisteatteri, Luolasto (Kansallisteatteri), Vadelmavenepakolainen (Kom-teatteri) ja ennen kaikkea Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri - sillä tämä on hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle, joka on kolme vuosikymmentä ollut kaupungin ehkä tärkein teatterifoorumi).

Musiikin tarjonnasta en voi ohittaa juuri alkavaa Kirkko soikoon -sarjaa. Nyt-liite esittelee kaupungin kirkkoja akustiikan näkökulmasta. En vielä osaa päättää, mihin kirkkoon menisin, sillä tarjontaa on paljon.

Pienimuotoisempaa ja kertaluonteista musiikkitarjontaa on myös. Birgitta Ulfsson kunnioittaa Tove Jansson 100 vuotta -vuotta lauluillallaan nimeltä Den avslöjande tröstaren. Bisse on jo 85-vuotias. Hienon taiteilijan konserttiin on pakko päästä. Nuorempaa sukupolvea edustaa Arja Saijonmaa. Hänen konserttinsa nimi on Den hemliga stranden. Molemmat Espoossa.

Taidemuseoiden tarjonnasta merkitsin etusijalle Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn ja Tennispalatsin Chaplin-näyttelyn. Molemmat kyllä jatkuvat vielä syksylläkin, joten paniikkikiirettä ei ole.

Minulla on harmillinen taipumus sivuuttaa esitelmät ja tieteelliset seminaarit. Niin ei pitäisi tehdä, sillä paljon kiinnostavaa tapahtuu. Viimeksi osallistuin pari viikkoa sitten kielitieteilijä E. N. Setälän syntymän 150-vuotisseminaariin. Minulla on erityisintressi aiheeseen. Hyvin mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Kuva (Saša Tkalčan) on peräisin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivuilta. Huomaan itsekin päässeeni mukaan kuvaan, mutta kiusallakaan en kerro, missä.

Pirteä vanhus

 

Nuori vieraani katseli mietteliään näköisenä hyllyjäni. Ilmeestä olin aavistavani vähän sellaista ajatusta, että "no joo, sitä sukupolvea, pitää yrittää suhtautua ymmärtäväisesti".  

Hyllyt ovat katosta lattiaan täynnä kirjoja. Yhdessä huoneessa on vielä metrikaupalla jäljellä LP-levyjä ja niitä varten isokokoinen soitin ja kaiuttimet. Metrikaupalla on myös CD-levyjä ja niitä varten toinen soitin. C-kasetit ja avokelanauhat olen sentään jo vuosia sitten siirtänyt kesäasuntoni aitan ullakolle.   

Toisessa huoneessa on satamäärin DVD-levyjä, niistä suuri osa omia TV-tallennuksiani. Niitä varten on kaksikin tallettavaa soitinta, kaksi digiboxia ja kaksi televisiota. Lisäksi on pöytämallinen tietokone oheislaitteineen ja läppäri. Ainoa, mistä vieraani oikeasti kiinnostui, oli älypuhelin:  - Jaa tällainenkin, Lumia... eikö lankapuhelinta?  

Aavistelin kysymyksessä pientä pilkkaa. Onneksi olin luopunut lankapuhelimesta, tosin vasta viime kevättalvella.  

Sain vieraaltani valistusta, miten minun kannattaisi siirtyä nykyaikaisempaan tapaan kirjojeni ja levyjeni kanssa. Voisin siirtyä e-kirjaan. Voisin siirtyä pilvipalveluun.  

E-kirjojen lukemista eri laitteilla olen kokeillut. Kyllä se ihan kelvolliselta tuntui, ainakin lehteä lukiessa. Mutta en voi kuvitellakaan, että luopuisin kirjoistani.   

Pilvipalvelua en ole kokeillut mutta olen lukenut. En osaa suhtautua. Kävisivätkö kaikki vuosikausien varrella tallentamani laatuelokuvat koteloissaan ja kansikuvineen tarpeettomiksi, jos kaiken voisi tilata ja tallentaa johonkin näkymättömään muotoon? Minulle on ollut tärkeää saada pitää esinettä kädessäni, katsella kansikuvaa ja sitten paneutua sisältöön.  

Ja miltä näyttäisi kotini, jos siellä olisi tyhjät hyllyt, tai siis ei hyllyjä ollenkaan?  

Olen aikeissa tässä pitkän viikonlopun aikana paneutua vähän tarkemmin näihin pilviasioihin, jotta tietäisin, jotta ymmärtäisin. Hyväksynkö vai hylkäänkö?  

Kuva on Jämsästä viime kesältä. Mielenkiintoinen näyteikkuna kiinnitti huomioni. En tullut tietämään, mitä näyteikkunan takana oli myynnissä. Tuskin huumeita sentään.

 

 

 

 

 

Tarkat kuviot

 

Selasin vanhoja mappejani. Niitä on paljon. Piti kaivaa esiin eräs vanha asiakirja, josta ehkä löytyisi malli uuteen käyttöön. Etsintään meni kokonainen työpäivä. Ei löytynyt.  

Kaikenlaista muuta löytyi. Holtittomana luonteena eksyin lueskelemaan sellaisia, joita en etsinyt. Siihen se aika vierähti. Mikäpä siinä, kun palkka kuitenkin virtaa.  

Kiinnostavin löytö oli muistiinpanot kurssista, jonka joskus kauan sitten kävin. Olin aivan ehtinyt unohtaa, että osallistuin joskus 1980-luvun lopulla Tuomi Elmgren-Heinosen kurssille "Kulttuurin eleiden ja tapojen historiaa".  

Nyt kurssi nousi muistin hämärästä esiin poikkeuksellisen antoisana tapauksena. Hento iäkäs laulajatar vei meidät matkalle läpi kulttuurikausien antiikista alkaen. Kävimme läpi mutkikkaita hovitapoja, hautajaissaattoja, tervehtimisseremonioita, keimailevia kävelytyylejä ja monta muuta. Koko ajan me kurssilaiset pääsimme aktiiviseen rooliin. Vieläkin muistan, kuinka syvään kumartaen heilautin töyhtöhattuani vastaan tulevalle muskettisoturille. Huivi oli heitetty toiselle olkapäälle ja käsi oli lantiolla osoittamassa, ettei ole asetta.  

Ohjauksen tarkkuuden muistan myös tiukan muodollisessa kumarruksessa ja daamin kädelle suutelemisessa. Käden korkeus osoitti suudeltavan aseman. Daamin oli opittava keimaileva sipsutus helmeilevän musiikin myötä. Elävä musiikki (piano ja huilu) olivat keskeisesti mukana kaikissa harjoituksissa.  

Monenlaisissa asioissa minä olen kurssitusta saanut. Tämä oli hauskimmasta päästä. Onneksi tuli tämäkin muisto kaivetuksi esiin sieltä pölyttyneiden mappien kätköistä.  

Olisihan se tietysti ollut hyvä, jos sieltä olisi löytynyt myös se virallinen asiakirja, jota olin etsimässä. Siinä olisi säästynyt juristien työaikaa. Nyt Vuoronvarausviraston juridinen osasto joutuu töihin sepittämään ilman mallia alusta alkaen ankaran säännöstön, jolla sanoudutaan irti kaikesta vastuusta kaikissa kuviteltavissa olevista tapauksissa. Tiedättehän nämä lähinnä amerikkalaisperäiset tuotevastuulait? Kuluttaja voi siellä haastaa firman oikeuteen mitä kummallisimmista syistä ja saada satojen miljoonien korvaukset, jos firman ohjeissa on pienikin epätarkkuus. Asiakas itse kun on täysi tomppeli eikä mistään mitään ymmärrä ilman ohjeita.   

Tarkka pitää olla aivan kuin tässä Pipilogi-sarjakuvassa:

 

 

Impulssiostos

 

En yleensä ole altis impulssiostoksille, mutta loppukesästä maalla olin. Ostin kirpputorilta vanhan radion. Ei se kallis ollut, maksoi kympin. Myyjä vakuutteli, että kyllä se toimii, ainakin oli toiminut viime syksynä kuolleen mummon piirongin päällä.  

Innostukseni perustui nostalgiaan, sillä minun lapsuudenkodissani Jyväskylässä oli 60-luvulla samanlainen. Radion nimi on Celeston. Se on tyylikäs lisä vanhan kesäkotini sisustukseen.  

Juuri tuollaisesta radiosta olen 60-luvun alkupuolella kuullut ensimmäiset Beatles-kappaleet, ja ne veivät nuoren miehen mennessään. Radioon liitettiin levysoitin. Siihen tarvittiin banaanikoskettimet. Opin vuolemaan piuhan päästä kuorta irti ja kiinnittämään hyvin pienellä ruuvilla koskettimeen.  

Seuraavaksi tuli avokelamagnetofoni. Markku Veijalaisen, Markku Helismaan ja Pentti Kemppaisen Poppamies-ohjelmista sekä Paavo Einiön Kaleidoskoopista ja Eino Virtasen Kahdeksan kärjessä -ohjelmista otettiin nauhalle talteen kaikki mikä voitiin. Aluksi se piti tehdä mirofonilla, ja äänen taso jäi heikoksi.  

Radio Luxemburgia ja muita maailman kanavia haettiin yömyöhällä. Jotain kuuluikin kohinan ja rätinän seassa. Radion etupanelissa on melkoinen määrä radioasemien nimiä (kuvan saa suuremmaksi ja asemaluettelon lukukelpoiseksi klikkaamalla). Sitä asemaluetteloa olen kai aikoinaan tarkastellut niin paljon, että se tuntui nyt vuosikymmenten jälkeenkin aivan tutulta. Jostain muistin hämärästä kumpusi kuitenkin yksi puuttuva nimi. Rohkenisin väittää, että minun lapsuudenkotini Celestonissa oli kaikkien näiden lisäksi vielä yksi: Motala. Mihin se on tästä kadonnut? Vai muistanko väärin.  

Aika pian Celeston jäi kuitenkin vanhempieni käyttöön, sillä minä sain huoneeseeni oman matkaradion. Vasta siitä kunnon 60-luvun rieha repesi.   

Toin kirpputorilta löytämäni nostalgiaradion kesäasunnolleni ja rupesin kokeilemaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä töpseli ei sopinut pistorasiaan. Olen kovin osaamaton sähköteknisissä asioissa, mutta jostakin olen joskus päässyt käsitykseen, että tällaisella ongelmalla on tekemistä maadotuksen kanssa. Pistorasian reunoissa on pienet väkäset ja niille pitäisi pistokkeessa olla vastaavat kolot. Minun Celestonissani ei ole.  

Sinne Längelmäveden rannalla sijaitsevaan torppaan jäi radio talveksi odottamaan, jos jostakin saisin talven mittaan ymmärrystä ongelman ratkaisemiseen.

 

 

 

Kävin konsertissa

 

Procol Harum on yksi vanhoista suosikeistani. Tiistai-iltana se esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla.  

Yleisöstä päätellen nuoriso ei tunne yhtyettä. Paikalle oli vaivautunut täysi salillinen jokseenkin ikäistäni väkeä, tällaisia + - kuusikymppisiä. Meille yhtye iski tietoisuuteen vuonna 1967 kappaleella A Whiter Shade of Pale. Se jäi pysyvästi mieleen. Ehkä nykynuorisokin vielä sen tunnistaa, jos ei muuta. 

Yhtye on edelleen täydessä vireessä. Laulaja-kosketinsoittaja Gary Brooker on yhtyeen sielu. Ääni on edelleen tunnistettava. Tyylilaji on kai määriteltävissä progressiiviseksi rockiksi. Siinä on kuitenkin muistumia klassisen musiikin suuntaan. Nitrodisko innostui kunnolla kuulemastaan nostalgiamatkasta. 

Tavallaan sekä liikutti että hymyilytti yleisöä katsellessa, että tämä on juuri sitä porukkaa, joka hillui hippivaatteissa ensimmäisessä Ruisrokissa vuonna 1970. Minä yhtenä joukossa.  

Kuva on konsertista. Huomaan, etten vieläkään oikein taida osata kuvata tällaisessa tilanteessa. Pimeä sali, kaukana oleva valaistu näyttämö. Paremmin onnistuneita kuvia olin toivonut mutta eipä vaan.  

Nostalgiaa kaipaaville 60-lukulaisille ehdotan kuunneltavaksi kappaletta Conquistador. Samoin nuorille, jotka eivät tunne tätä yhtyettä.

 

 

Pyykkilauta ja kauniit varpaat

 

En vielä hetkeen luovu muistelemasta kesäisiä päiviä maalla Längelmäveden rannalla. Kaupungin syksy saa kyllä aikanaan vuoronsa.  

Tämä kesä oli tarpeeksi hyvä tehdä työ, joka pitäisi tehdä joka kesä. Vaan ei joka kesä tule tehdyksi. Tarkoitan mattopyykkiä. Tänä kesänä puhdistuvat kaupungista mukaan otetut isotkin matot. Ja kuivuivat myös, kun aurinko helotti. Töölöntorilla on nyt raikas tuoksu.  

Mattopyykissä jotenkin ainutlaatuisella tavalla kulminoituu pohjoisen kesän autuus. Kaupungissa se ilmenee Kaivopuiston mattolaiturilla, joka toimii turistikierrosten nähtävyytenäkin. Maalla omassa rannassa sain puuhata ilman valokuvaavia turisteja.

Kummallinen otsikko tällä kirjoituksella?  

Otsikko viittaa vanhaan hilpeään lauluun, joka liittyy aiheeseen. Jos laulu ei ole tuttu, sen voi kuunnella TÄSTÄ  klikkaamalla. Tätä laulua minä hoilasin mattoja laiturilla pestessäni niin että varmaan koko Ponsanselkä raikui, ehkä ääni eteni veden kantamana vielä Ristiselänkin yli ja kuultiin Eräpyhän rannoilla aina Einon pirtillä asti. Näin voi käydä, kun sää on hyvä ja laulajan tunnetila voimakas.  

Täytyy tietysti myöntää, että laulun sanat viittaavat palkkapoliittisesti epämääräiseen työsuhteeseen, mutta se ei minua haitannut, sillä minä tein työtä itselleni, en toisen palveluksessa. Myöskään laulajan sukupuoli-identiteetti ei taida olla sama kuin minulla, mutta mitä pienistä. Lisäksi laulussa viitataan outoon juomaan, jota tuskin saa Oriveden Alkosta , ei ainakaan laulussa mainitulla hinnalla.

  

 

Samana päivänä

 

Vietettiin hienossa ravintolassa rouva johtajan syntymäpäivää. Illan edetessä ja viinipullon tyhjentyessä rouva tuli maininneeksi sellaisen harmillisen yksityiskohdan, että hän on syntynyt huonona päivänä.  

Miten niin, ihmettelimme. No siten niin, että samana päivänä ei ole historian saatossa osunut syntymään muita suurmiehiä kuin Irwin Goodman. Vuosi on eri mutta päivämäärä sama.  

Juhlien jatkoilla palasimme asiaan. Onkohan meillä muilla sattunut kohdalle parempi suurmies-onni? Tai suurnais-onni, olkaamme tarkkoja kielenkäyttömme tasa-arvonäkökohdista.  

Ensin katsottiin toimistomme vahtimestarin syntymäpäivä. Sieltä löytyi Juice Leskinen. Suurmies kyllä, mutta yhdessä suhteessa saman alan miehiä kuin Irwinkin.  

Sitten minä. Minun syntymäpäiväni suurmieheksi osoittautui Brian Jones. Tiedättehän tuon Rolling Stonesin alkuperäisjäsenen. Sama ongelma taas kuin edellisilläkin, pahempikin.  

Viimeinen haku jäljellä. Se on sihteerini neiti B:n syntymäpäivä. Löytyykö sieltäkin joku juoppo muusikko?  

Ei löydy. Miten voikin aina ja joka asiassa mennä niin, että neiti B. erottuu edukseen muista? Hänen syntymäpäivältään löytyy kyllä eräs musiikkimies, joka sattumalta esiintyy taajaan tämän minun blogini kommentaattorina ja joka on lukemansa perusteella julistautunut neiti B:n hartaaksi ihailijaksi. Mutta tämä musiikkimies ei minun vankan käsitykseni mukaan ole lainkaan samaa sarjaa Irwinin, Juicen ja Brianin kanssa tässä yhdessä ominaisuudessa, jos nyt muutenkaan. 

Kuka tämä neiti B:n kanssa samana päivänä syntynyt musiikkimies on? Jos et vielä ole tunnistanut, katso eilisen blogini kommenttia, siellä hän kehuu neiti B:tä. Ja jos en vallan erehdy, kyllä hän tätäkin kirjoitustani jotenkin kommentoi.