Oivaltavaa

”Onnea, iloa – oi!” 2    [jatkoa]

Vitsikirjasta ei pitkäksi aikaa riemua riittänyt. Se siirtyi kirjaston kierrätyshyllyyn.  Ehkä se löytää sijan suvaitsevaisemmasta kodista.

Huomattavasti paremmin maittoi vuodelta 1996 peräisin oleva omaperäistä kekseliäisyyttä osoittava ”sanakirja” Elimäen tarkoitus ja sen jatko-osa Elimäen perimmäinen tarkoitus. Tekijöinä on nimekäs joukko: Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila (Loki-kirjat 1996 ja 1997)

Elimäen tarkoitukset  eivät ole käännöksiä, vaikka lähdeteokseksi mainitaan The Meaning of Liff (Douglas Adams & John Lloyd 1983). Ne ovat alusta loppuun sovituksia suomenkieliseen nimistöön ja sanastoon.

Ideana on tehdä sanakirja, jossa annetaan nimi ihmisen arkipäiväisille kokemuksille, jotka ovat tuttuja kaikille mutta joilla ei ole nimeä. Nämä nimet on etsitty tienviitoista ja paikannimistä, joita löytyy, kun ajellaan pitkin ja poikin Suomen maanteitä. Nämä nimet on siirretty kirjassa tienviitoista ihmisten suuhun.

Tässä työssä on tarvittu luovaa mieltä. Voi kuvitella, että tekijöillä on ollut hauskaa – vähintään yhtä hauskaa kuin lukijalla hänen maistellessaan tienviittojen nimiä uudessa merkityksessä  - vielä nyt yli neljännesvuosisadan jälkeen ensitutustumisesta.

Löysin tietokoneeni varastosta näytteitä Elimäen tarkoituksesta. Keräsin nämä aikoinaan aivan muuhun käyttötarkoitukseen – tietämättä mitään internetistä ja aavistamatta, että listalle löytyy joskus uusintakäyttöä.

[jatkuu]

Liian iso

Kirjoitin blogitekstiä. Aiheena oli tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Tekstiä tuli vuolaana virtana, kuten aina.

Kolmannen sivun kohdalla aloin oivaltaa, että tekstiä on liikaa. Ei kukaan jaksa lukea sivukaupalla höpinääni.

Seuraavana iltana vaihdoin aihetta. Ei uudesta sen lyhyempi tullut. Tällaisia ylipitkiä aloituksia minulla on vuosien mittaan kertynyt mittava määrä. Tallella ne kaikki ovat Hylättyjä aloituksia -kansiossa. Sinne hautautuvat, tuskin tulevat käyttöön.

                                                            (Leonid Pasternak 1880)

Minun ikiaikainen ongelmani kirjoittajana on liikasanaisuus ja keskittämisen puute. Jos kirjoittaisin romaanin, siitä tulisi tuhatsivuinen. Täällä julkaisemani tekstit ovat olleet tiukkaa harjoitusta pois pahoilta tavoilta. Tiivistämisen varaa on silti jäänyt.

Erityistä tahdonvoimaa vaati toinen blogini (linkki tuossa oikealla alempana). Perustin sen nimenomaan lyhyiden tekstien foorumiksi. Jotenkuten se onnistuikin. Nyt blogi on ollut pitkään tauolla, sata tiivistä kirjoitusideaa sinne valmistui. Uskon, että palaan sinne vielä.

Kirjoitusideoiden pitäisi olla pieniä. Vähäinen yksityiskohta riittää, kun idea syttyy. Isommista aiheista -  kuten tuosta Suomen onnellisuudesta -  syntyy essee. Blogi ei ole sellaisille oikea paikka.

Mistä löytyy sopivia ideoita kirjoituksille?

Yllättävä ideaimpulssi osuu sattumalta silmään runosta. Vanha mestari, nuorena kuollut runoilija Harri Kaasalainen tekee luetteloa hyvistä aiheista, sopivan pienistä.

Paras

Ovat jossain äänestäneet, mikä on kaikkien aikojen paras kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut teos. Voittajaksi tuli Ulla-Lena Lundbergin kirjoittama ”Jää”  (Is), joka voitti kisan 2012.

Palkintoja on jaettu nyt 40 vuotta, joten valinnan varaa oli runsaasti. Minä en äänestänyt, sillä en ole huomannut tällaista äänestystä. Jos olisin huomannut, olisin kannattanut juuri tätä teosta. Se jätti poikkeuksellisen vahvan muistijäljen.

HS:n veteraanitoimittaja Antti Majander kertoi aiheeseen liittyvän muistikuvansa. Toimituksessa oli pyydetty kirjallisuustoimittajia valitsemaan kotimaisen kirjallisuuden kaunein lause.

Toimittaja oli ensin pitänyt ideaa typeränä mutta muistanut sitten yhden vahvasti mieleen jääneen virkkeen. Se on juuri tämän Lundbergin kirjan alkulause.

”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.” (suom. Leena Vallisaari)

Hieno oivallus. Tässä kirjassa todella odotetaan venettä tulevaksi.

HS:n kirjoituksessa jää melkein kokonaan huomiotta, että kirja on ruotsinkielinen. Näin ollen tuo oivaltava virke on syytä esittää myös alkukielellä. Tässä se tulee.

Minun asenteeni Finlandia-palkintoon on hieman penseä. Se on kovin vahvasti kaupallisuuden palvelemiseksi keksitty jippo. En tietenkään suhtaudu penseästi kirjailijoiden palkitsemiseen sinänsä. On palkittujen listalla monta hienoa teosta. Toisaalta on kyllä muutama aika outokin päässyt palkinnoille. – No, makuasioitahan nämä.

Kannattaisikohan joskus järjestää äänestys, jossa valittaisiin paras kirja, joka on jäänyt palkitsematta?

Minun ehdokkaani siihen on Pirkko Saision Passio (2021)

Ajan tasalla?

 Vakilukijalle on varmasti käynyt selväksi, että lukemismakuni on aika häiriintynyt. Se painottuu menneeseen maailmaan tuhanteen kertaan tallatuille teille. Uutuuksien tutkimusmatkoille en usein uskaltaudu.

Uutuuksien kohdalla tarvitsen esilukijoita, luotettavia suosittelijoita. Siihen virkaan olen muutaman luottokriitikon ja  tuttavan lisäksi hyväksynyt muutamia  blogikavereita. Heidän kokemuksiaan kuuntelen tarkalla korvalla.

Tällä tavalla yritän pysyä edes kohtuullisesti ajan tasalla. On siinä kyllä rimpuilun maku pelistä putoamista vastaan.

Joitakin poikkeuksia tähän kuitenkin on. Muutama nykykirjailija on vakiinnuttanut asemansa. Heidän uusille teoksilleen en kaipaa suosittelijoita – luen ne ilmankin. Tällaisia luottokirjailijoita ovat mm. Pirkko Saisio, Kjell Westö, Ulla-Lena Lundberg, Tommi Kinnunen ja Rosa Liksom. Meri Valkama on vahvasti tyrkyllä esikoisteoksensa perusteella. Lyriikan puolelta nimiä löytyy lisää. Ulkomailta saisin kerätyksi pidemmän listan.

Toinen poikkeus ovat tutut kirjailijat - tai "kirjailijat". Sellaisia on kertynyt varsin iso joukko – entinen ammattini altisti taiteilijatuttavuuksiin. Kun saan kutsun kirjan julkaisemistilaisuuteen tai omistuskirjoituksella varustetun uutuuden, ei sitä voi jättää lukematta. Siitä pitää osata keskustella, kun seuraavan kerran tavataan. Joskus tällaiset ovat rasittavia velvollisuuksia. Viihdetaiteilijana ansioitunut tuttava ei välttämättä ole fiktiokirjailijana aivan mestaritasoa.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin uutuudet ovat minulla lukuvuorossa.  Menossa ovat kuvissa näkyvät teokset.

 

Kjell & Mårten Westön Vuodet oli herkullinen lukukokemus. Veljekset kirjoittavat vuorotellen muistikuviaan vuosien varrelta - koulumuistoja, nuoren miehen kohelluksia, varhaisia tyttöjuttuja, interreil-reissuja, kirjailijan uran käynnistymisvaiheita, aikuistumista. Vaikka veljekset ovat toistakymmentä vuotta minua nuorempia, tunnistan muistikuvissa paljon omien vaiheideni kanssa samankaltaisuutta. Ihan kuin minä … tuon minäkin tunsin ... tuollakin kävin.

Kjell Westön uusi romaani kertoo sota-ajan tunnelmista Helsingissä. Mitä sota tekee ihmiselle, elämälle, rakkaudelle. Kirjailijan aiempiin teoksiin verrattuna tässä on tummemmat sävyt.

Vastoin tapojani nämä kirjat eivät ole käsissäni alkukielellä ruotsiksi. Joskus näinkin pääsee tapahtumaan.

Mårten Westön Kihlman-tutkielma Om hopplöshetens möjligheter  on vielä aloittamatta. Se on jonottanut hyllyssä jo pidempään. Nyt sen aika tulee osana Westö-teemaa.  Nyt vielä tutkin, onko minulta jäänyt lukematta jotain veljesten varhaisemmasta tuotannosta.

Poimuja ja nystyröitä

 

Kirja jätti oudolla tavalla hämmentyneeksi.

Maailma on täynnä aivokasvaimia. Oikeastaan mitään muuta ei elämässä ja maailmassa ole. Suunnaton määrä työtä ja opiskelua. Loputtomasti uusia kasvaimia.

Hämmennys tuli siitä, miten minä voin viihtyä tällaista kirjaa lukiessani. Kovasti epäluuloisena tartuin kirjaan. Miten kaltaiseni lääketieteestä mitään ymmärtämätön voi pärjätä loputtomien termien kanssa. Jokaiselle aivojen poimulle ja nystyrälle on nimi. Leikkelyt ja rassaamiset selostetaan perin juurin.

Yksityiselämä jää sivuseikaksi. Pieniä välähdyksiä on vaihtuvista tyttöystävistä, mukavista ja vähemmän mukavista työtovereista, armottomasta kamppailusta virkanimityksistä.

Ja silti luin tätä kirjaa kuin parasta romaania. Siinä oli jännitystä onnistumisista ja epäonnistumisista. Siinä oli rehevää kansankuvausta potilaiden taustoista. Siinä oli tarinan kertomisen iloa ja taitoa. Jotenkin oudosti  päähenkilö hahmottui taruolennoksi, joka on jatkuvasti ylivoimaisilta tuntuvien tehtävien edessä. Usein onnistuu, aina ei.

Tarina toimi, aineksia oli valtavasti. Erityistä on, että tarinat ovat totta, eivät fantasiaa. Jostakin muistin kätköistä löytyi ihmisoikeusjuristi Matti Wuoren (1945 – 2005) pohdinta ihmisen tarinallisesta olemuksesta.

”Olennaista ja kaikkein tärkeintä on suuri satu. Ilman kertomuksia ja taruja emme ole mitään. Ihminen on ennen muuta olento, joka kykenee sepittämään tarinoita ja joka samalla elää niissä joka päivä. Ilman suuria kertomuksia, ideologioita, uskomuksia ja myyttejä sekä pieniä tarinanpoikasia, anekdootteja, kaskuja, huhuja, juoruja, sattumuksia, allegorioita, opettavaisia esimerkkitarinoita, unelmia, faabeleita, legendoja, häväistysjuttuja yhtä lailla kuin sankarirunoelmia sekä niiden eetosta ja paatosta olisimme ihmisiä vailla niitä ominaisuuksia, jotka vasta tekevät meistä ihmisiä. Vasta tämä oikeuttaa meidät pitämään itseämme ainutkertaisina.” (Matti Wuori)

(Kuva elokuvasta, jossa päähän kohdistunut vamma vaati hoitoa. Samassa elokuvassa Matti Wuori tekee cameo-roolin: Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä 2002)

(Kirja: Juha Hernesniemi:  Aivokirurgin muistelmat,  WSOY 2022)

Ihan vakavalla naamalla

Missä viipyy? Nyt olisi aika. Nyt olisi momentum.

Chaplin teki sen 1940, keskellä sotaa. Se osui. Ohjuksen nimi oli Diktaattori (The Great Dictator). Pilkan kohde ei jäänyt epäselväksi.

Missä ovat osaavat satiirikot nyt? Vallanpitäjien pilkkaaminen voi toki olla pilkkaajalle vaarallista, mutta silti. Eikö kukaan uskalla? Vai eikö satiiria enää osata?

Kuka on Robin Hoodin vastakohta, minulta kysyttiin. Suomen hallitus tietenkin. Ottaa vähävaraisilta, antaa hyvätuloisille. Päinvastaista hallituspuolueet itse kyllä väittävät, ihan vakavalla naamalla.

Amerikassa on veikeä meininki republikaanipuolueessa. Ovat pistäneet presidenttiehdokkaalleen hallinnon jo valmiiksi ranttaliksi. Evankelikaaliset konservatiivit julistavat Raamattu kädessä perinteisiä arvoja ja kristinuskoa, ihan vakavalla naamalla. Ei kovin hurskaalta meno näytä, eikä varsinkaan presidenttiehdokas.

Näin hillittömiä aiheita olisi nykysatiirikolle tarjolla. Tilanne pitäisi ottaa haltuun silloin kun se on päällä. Kohta on myöhäistä, kohta tulevat uudet pilkattavat.

On tietysti myös klassikkosatiireja, jotka kestävät aikaa. Kuvassa muutamia kirjahyllystäni.

Pitkään olen pitänyt kuvassa keskellä näkyvää Nikolai Gogolin kirjaa maailman parhaana hallinnonuudistuksen oppikirjana. Mutta sekään ei enää pärjää nykymenossa. Se saisi ehkä otteen johonkin Suomen sote-uudistukseen ja ns. hyvinvointialueiden (nimi annettu ihan vakavalla naamalla) hallintokuvioihin, mutta näihin isompiin metkuihin tarvittaisiin ihan uudenlaista otetta.

 

Epäsosiaalinen

 

Porukalla istuttiin iltaa. Vähän väliä jonkun puhelin hennolla äänellä piippasi.

Ei se tuntunut paljon häiritsevän, ei varsinkaan nuorempaa väkeä. He nappasivat puhelimen auki, vilkaisivat ja kirjoittivat pienen hetken. Nuorten kirjoitusnopeus kaksipeukalojärjestelmällä on hämmästyttävä. Sitten tilanne oli ohi. Seurustelu ei tämän vuoksi hetkeksikään häiriintynyt.

Minun puhelimeni ei piipannut. Ei se yleensäkään kovin usein piippaa, mutta nyt puhelin oli kiinni. Tämä taitaa olla jonkinlainen sukupolvijuttu. Nuoret osaavat käyttää kännykkä jotenkin ohimennen siinä muun puuhan seassa – ei se paljon heitä häiritse.

Toista on kirjan lukeminen. Se on epäsosiaalista puuhaa. Onkohan siinä syy, miksi nykynuoret eivät  juuri kirjoja lue?

Kirjaa ei voi lukea ohimennen siinä muun puuhan seassa. Maalla kesää viettäessäni joku vieraista suorastaan naljaili, että olen epäsosiaalinen isäntä, kun muutamaksi tunniksi vetäydyin vähän syrjemmälle kirjaa lukemaan.

 

Kuiskausmerkki

Alkuun tietokilpailukysymys blogin lukijoille, jotka tiedän aikaansa seuraaviksi ja taiteisiin monipuolisesti perehtyneiksi.

Tiedättekö, mikä yhdistää Jim Jarmuschin elokuvaa The Dead Don´t Die (2019) ja suomalaisen Marko Tapion romaania Arktinen hysteria (1967 - 68)?

Kovin vanhaa tietoa tämä ei ole. Minullekin asia selvisi vasta äsken.  Jarmuschin elokuvaa en edes ole nähnyt, joten siltä osin asia jää vielä hämäräksi. Aion kuitenkin ensi tilassa korjata puutteen. Kyseinen elokuva on luokiteltu zombie-genreen kuuluvaksi, mikä ei minun mieltymyksissäni ole erityisempi suosikkilaji. Toisaalta Jarmuschin tuotannon aika hyvin tuntien voisin epäillä, että onkohan tässä nyt kaikki ihan vakavalla mielellä tehtyä.

Kaksiosaisen Arktisen hysterian sen sijaan olen lukenut – tosin siitä on kauan. Se kuuluu minun asteikollani kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Siitä jäi vahva muistijälki. Ansaitsee kyllä tulla nyt luetuksi uudelleen.

Otan kirjat hyllystäni selailtavaksi. Niissä näyttää olevan lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia ja sivun laidan huutomerkkejä. Silloin näköjään käytin vielä huutomerkkejä. Nykyisin kaihdan niitä teksteissäni. Mieluummin käyttäisin kuiskausmerkkejä, mutta sellaista ei ole keksitty.

Vastaus alun kysymykseen. Yhdistävä tekijä on Aki Kaurismäen uusi elokuva Kuolleet lehdet. Päähenkilö lukee Marko Tapion kirjaa ja käy ihastuksensa kanssa katsomassa Jarmuschin elokuvan.

Jos johonkin, niin  Kaurismäen elokuvia luonnehtimaan sopisi juuri kuiskausmerkki. Ne ovat sillä tavalla hiljaisia, eleettömiä ja mietteliäitä. Tämä uusi on jälleen varsinainen aarre ja nautinto täynnä merkitseviä kulttuurivinkkejä ja silmäniskuja. Eivät Jarmusch ja Tapio ole siihen sattumalta osuneet.

Tapiolta (1924 – 73) jäi Arktinen hysteria kesken – hän oli suunnitellut sen neliosaiseksi. Syy oli sama sairaus, josta kärsii myös Kuolleiden lehtien päähenkilö: alkoholismi. Myös ohjaaja itse on kertonut kärsineensä samasta ongelmasta. Tapion (oik. Tapperin) kuuluisassa taiteilijaveljessarjassa sama ongelma oli muillakin,

Sellainen sisäinen linkki minun viimeaikaiseen lukemiseeni vielä liittyy, että häntä on luonnehdittu Suomen faulknerilaisimmaksi kirjailijaksi. Faulkneriin hänet johdatti kustannusjohtaja Ville Viksten, silloin vielä Gummeruksen, myöhemmin WSOY:n kirjallinen johtaja. Tartun nyt Arktiseen hysteriaan kiinnostuneena tarkkailemaan, miten Faulknerilta saadut vaikutteet näkyvät.

Arktisen hysterian molempien osien alkulehdellä on sitaatti, eräänlainen kirjan motto. Pistän ne tähän.

 

 

Huijausta

Pienet kirjakaupat ovat kai kuolleet. Ainoa outo poikkeus taitaa olla Ruoveden vanha Vinhan kirjakauppa, joka on saanut uuden omistajan ja uudenlaisen toimintakonseptin.

Tällaiselle projektille on syytä nostaa peukku pystyyn ja toivottaa menestystä. Harmittaa, etten enää ole pääsyt poikkeamaan. Vanhan omistajan aikana käynti Ruovedellä kuului jokakesäiseen perusohjelmaan (klikkaa TÄSTÄ ). Kesäkotini sijaitsi siinä lähiseudulla.

Isot marketit ovat tuhonneet pienet laatukirjakaupat. Sellaista on bisnes. Mutta markeille kelpaavat vain myyntimenestykset, eivät muut kirjat. Eivät varsinkaan vanhat latukirjat.

Vai kelpaavatko sittenkin? Hetkeksi iski toiveikas epäily.

John Steinbeckin Vihan hedelmät? Onko se otettu myyntiin? Asia piti tutkia.

Ei löytynyt, vaikka etsin. Vain niitä hedelmiä löytyi. Huijausta!

Onneksi kodin kirjahylly voittaa mennen tullen markettien tarjonnan.

 

 

"Tylsä, pitkäpiimäinen, sekava..."

HS kyseli lukijoilta (su 3.9.23), minkä kirjan he ovat jättäneet kesken ja miksi. Kiinnostava aihe, joskin tuloksiltaan aika ennalta arvattava.

Onneksi minulta ei kysytty. Minulla kesken jääneitä kirjoja olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, satoja. Ja koko ajan tulee lisää. Minulla on sellainen metodi, että jos kirja ei ole lähtenyt vetämään sivulle viisikymmentä mennessä, niin sitten saa jäädä. Miksi tuhlata aikaa väkisin jyystämiseen, kun maailma on täynnä takuuvarmasti vetäviä kirjoja?

Osaan kyllä tunnistaa satunnaiset lukemista vaikeuttavat syyt, kuten väsymyksen, kiireet ja ajatuksia kiihottavat sivupolut. Niille en anna lopullista päätösvaltaa.

HS:n kyselyn kesken jäänet kirjat olivat ne tavalliset massiiviset romaanit, mm. Volter Kilven Alastalon salissa, James Joycen Odysseus,  Irmari Rantalalan Harhama ja Wallacen Päättymätön riemu. Erityismaininnan sai Jörn Donnerin Mammutti. Lisäksi mainittiin joukko erilaisia kokeellisia romaaneja. – Näitten mukana oloa en erityisemmin ihmettele, vaikka otsikon sanat eivät mielestäni joihinkin näistä oikein sovi.

Yllättäviä massiivisten romaanien listalla olivat Mika Waltarin Sinuhe ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia. Minulle ne ovat poikkeuksellisen vetäviä – ei alkuunkaan otsikon sanojen kaltainen.

Toisaalta moni varmaan ihmettelisi, miksi minulle eivät maistu scifi ja fantasia, jotka ovat monien suosikkilukemista. Ammattini puolesta jouduin kyllä niitä paljonkin lukemaan, koska ammatissa oli syytä tuntea nuorison mieltymykset. Eläkkeellä tämä motiivi poistui.

Kirjallisuustieteen opiskelijana oli tietysti välttämätöntä tuntea klassikot. Jotain kuitenkin jäi väliin. Tästä ryhmästä olisin varmaankin saanut HS:n kyselyyn muutaman esimerkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Leo Tolstoin Sota ja rauha. Olen tämän järkäleen muutamaan kertaan aloittanut, mutta aina on pitänyt luovuttaa. Ei vaan lähde vetämään.

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että nyt on lukuvuorossa William Faulkner. Sunnuntaina aamulla vuoroon tuli Faulknerin Kun tein kuolemaa (As I Lay Dying 1952 / suom. Alex Matson). Sen lukeminen eteni noin yhden sivun.

Sitten muistin.

Eikös tämä kirja ollut yksi niistä monista kymmenistä, joista piti kirjoittaa essee jossakin kirjallisuuspraktikumissa? Kaivoin vanhat mapit esiin. Kyllä, oikein muistin. Pistän tähän todisteeksi kahdeksansivusisen kirjoitukseni viimeisen sivun. Aika hyvät pisteet näytän saaneen tunnetulta suomentaja-kriitikolta.

Innostuin lukemaan puoli mapillista opiskeluaikaisia esseitäni. Sitten tuli aika lähteä Senaatintorille, jossa oli alkamassa mielenosoitus rasismia vastaan (kuva). Tärkeä tapahtuma, jota ei mitenkään voinut jättää väliin. Siitä tuli harvinaisen lämminhenkinen kansanjuhla. Väenpaljous oli vaikuttava ja tunnelma korkealla. Ei ollenkaan otsikon sanojen mukainen. Eikä Faulknerkaan tylsä ole, aivan muista syistä lukeminen keskeytyi.

 

Yksi pieni lause

Tarkoitus oli juhlistaa kauan kaivatun syksyn alkamista lukemalla läpi kaikki Anton Tšehovin novellit, vieläpä kronologisessa järjestyksessä. Keräsin jo nipun alkupään kirjoja pöydälle.

Tuli kuitenkin kiireellisempi lukuprojekti, joka ajoi Tšehovin edelle. Impulssin antoi yllättävästi Jean-Luc Godard, jonka elokuvan Viimeiseen hengenvetoon (À bout le souffle, 1960)  katsoin Yle-Teemalta tiistaina  (löytyy Yle-Areenasta).

Impulssi alkoi yhdestä pienestä lauseesta. Kuuluisassa uuden aallon elokuvassa kaunis Jean Seberg hätistelee ihokontaktiin tunkevaa Jean-Paul Belmondoa yrittämällä käynnistää kirjallis-filosofisen keskustelun.  Keskustelu ei oikein lähde luistamaan.

Keskustelun aiheeksi nuori neito tarjoaa nobelisti  William Faulknerin kirjasta Villipalmut (The Wild Palms, 1939, suom. Alex Matson 1947) löytämäänsä sitaattia:

”Murheesta ja tyhjyydestä valitsen murheen”

Tässä kohdassa se yllättävä impulssi iski. Onko Villipalmuissa tällainenkin? Kas kun en muista – pitääpä tarkistaa, millaisessa kontekstissa tuo sanotaan. Onhan vuosikymmeniä siitä, kun olen viimeksi Faulkneria lukenut.

Elokuvan neito sanoo, että se on Villipalmujen viimeinen lause. Otan kirjan hyllystä ja avaan viimeisen sivun.

Ei siinä tuollaista viimeistä lausetta ole. Ei löydy koko viimeiseltä sivulta. Mitä tämä tämmöinen nyt on? Huijaako Godard?

Piti lukea koko kirja, löytyykö mistään.

Löytyi! Se oli toiseksi viimeisen luvun viimeinen lause.

Harhautus on sikäli ymmärrettävä, että Villipalmut on ikään kuin kaksi romaania yksissä kansissa. Joka toinen kappale on nimeltään Villipalmut, joka toinen kappale on nimeltään Vanhus. Näennäisesti nämä ovat kaksi eri kertomusta, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään.

Mutta olipa hieno lukukokemus. En muistanutkaan näin hyväksi.

Juhlistankin kauan kaivatun syksyn alkamista lukemalla Faulkneria. Keräsin jo nipun kirjoja pöydälle. Tšehov sitten seuraavaksi. Ellei väliin taas osu uusia ihania impulsseja viemään miestä arvaamattomille apajille.