Karkaileva ajatus

Tuttu pappi soitti ja ilmoitti, ettei pääsekään tulemaan Helsinkiin. On iskenyt flunssa.  Ilo ja ylistys! Minun ei siis tarvitsekaan istua tänä iltana kapakassa kuuntelemassa hänen omituisia vitsejään!

Ajatukset ja mielleyhtymät kulkevat omituisia reittejä. Flunssaisesta papista ajatus kulki ensin suoraa reittiä Ingmar Bergmaniin. Kukapa olisi kuvannut papin flunssaa paremmin kuin hän.

Elokuva on nimeltään Nattvardgästerna (Talven valoa 1963). Siinä on päähenkilönä flunssainen pappi pienessä kylmässä kivikirkossaan. Elämä on papille silkkaa kärsimystä. Uskokin siinä joutuu koetuksella ja Jumala pysyy hiljaa. Annapa siinä sitten sielunhoitoa sitä pyytävälle naiselle.

Bergman on minulle yksi suurista ohjaajista, kuin metsän korkein puu. Voi kai sanoa, että meikäläisestä pohjoismaalaisesta protestanttisesta näkökulmasta on helpompi ymmärtää hänen elokuviaan kuin toisenlaisista kulttuurista tulleiden. Vilustuneen papin surkeuskin koskettaa.

Seuraavaksi ajatus karkasi teatteriin, jossa muistan monta Bergmania katsoneeni. Se on Maxim Kluuvikadulla.

Maximista taitaa tulla mahtava näyttö kansanliikkeen vaikutusvallasta. Pitkään näytti, että bisnesmiesten tuhovoima onnistuu murskaamaan tämänkin kulttuurikeitaan kuten monta muutakin Helsingin hienoa rakennusta, samoilta nurkilta vaikkapa elokuvateatteri Kinopalatsi tai hotelli Kämp. Meitä löytyi suuri joukko filmihulluja protestoimaan. Nyt olen saanut lukea lehdestä, että ilmeisesti Maxim sittenkin pelastuu.

Siellä esitettiin laatuelokuvia, Bergmania, Felliniä ja muita eurooppalaisia. Ne olivat tärkeitä sukupolvelleni, niitä katsottiin hiljaa ja tarkasti. Kukaan ei taatusti ruvennut mässyttämään popcornia tai rapisuttamaan karamellipussia. Elokuvien tunnelmat ja aihepiirit olivat tärkeä osa sitä sielunmaisemaa, jossa elimme ja kasvoimme.

Näytöksen jälkeen oli tavallista poiketa juomaan pari lasia viiniä ja puhumaan viisaita johonkin lähellä sijaitsevaan kuppilaan, kuten Vanhan kellariin, Kaivopihaan tai Kosmokseen.

Tuli Bermania televisiostakin.  Scener ur ett äktenskap (Kohtauksia eräästä avioliitosta 1973) oli moniosainen sarja, joka sai ison huomion. Se oli vielä aitoa yhtenäiskulttuurin aikaa, jolloin edellisillan televisio-ohjelmasta puhuttiin työpaikoilla ja raitiovaunuissa. Kuvitelkaapa Bergman-keskustelu nykypäivän raitiovaunuun. Mahdoton ajatus.

Vielä Bergmanista tuli mieleen myös vastakohta talvipakkasella kylmässä kirkossa tuskailevalle papille. Se on kesäisen saaren kalliolla kirmaileva kuuma Harriet Andersson elokuvassa Sommaren med Monika (Kesä Monikan kanssa 1953). Se taisi vaikuttaa niin, että pienellä porukalla lähdimme saareen puhumaan viisaita.

Näin lentää ja liihoittelee miehen mieli. Flunssaisen papin tuhmista vitseistä Ingmar Bergmaniin, kylmään kirkkoon, elokuvateatteriin, popcorniin,  kapakkaan, televisioon, raitiovaunuun, ja kuumaan saareen. Miten tämän villinä kirmaavan mielikuvituksensa saisi pysymään asiassa?

Kuvassa Maximin vanhempi sali.