Tottelemattomuus

Poikkesin naapurissa. Niin ei nyt olisi viisasta tehdä, sillä naapurini on jo yli 90-vuotias. Parempi olisi ollut soittaa.

Poikkesin silti kysymässä, tarvitseeko hän kaupasta mitään. Minä voisin hoitaa hänenkin kauppa- ja apteekkiasiansa samalla kun itse käyn. Hän ei nyt saisi mennä kaupoille, sillä hän on liian vanha. Minä saan, sillä olen liian nuori.

Kävi, ilmi, että hän oli jo käynyt kaupoilla, kahteenkin kertaan. Oli ostanut säilykepurkkeja, pakastemarjoja, näkkileipää, kahvia, keksejä. Toisella reissulla Alkosta konjakkipullon. Sitä hän ottaa lusikallisen nukkumaan mennessä. Suurina juhlapäivinä, kuten syntymä- ja nimipäivinä kaksi lusikallista. Muita lääkkeitä hän ei käytä, paitsi silmätippoja.

Kahville hän pyysi, niin kuin aina. Oli itse leivottua pullaakin. En jäänyt. Tiedän että ne kahvittelut kestävät, sillä vanharouva on kova puhumaan. Lopuksi kaivetaan aina albumit esiin ja katsellaan valokuvia lapsuuden Terijoelta.

Ei tätä rouvaa - ja hänen kaltaisiaan - voi estää kulkemasta asioillaan, oli millainen virus tahansa liikkeellä.  Tottelematon ihminen. Rollaattori on hyvä kulkemiseen, siinä on kori tavaroiden kuljettamiseen. Kyllä hän pärjää ihan itse.

Minä menin kauppakierrokselle ihan omia ostoksiani hoitamaan. Näyttää uhkaavasti siltä, että on ruvettava syömään lounaat kotona. Sellaiseen ei huushollissa ole totuttu. Ei se kiinni ole taitojen puutteesta vaan alituisista kulkemisista milloin missäkin.

Ostin pakkasruokia ja keittoja. Niillä pärjää ainakin viikon. Alkosta en ostanut konjakkia vaan katkeroa. Se auttaa vatsavaivoihin. Alko oli täynnä asiakkaita. Siellä nostin takin hupun pään yli suojaksi, sillä hyllyjen välissä ihmisiä tuli uhkaavan lähelle. Kassalla välähti syyllisyys niin kuin kuorena alaikäisenä Alkossa asioidessa. Kysyyköhän myyjä henkkarit kun ei näe minua kunnolla hupun suojasta. Ei kysynyt.

En taida koskaan unohtaa alaikäisyyttäni ruotsalaisessa Systembolagetissa vuonna 1968. Kielikurssilla kaverit pitivät minua vanhimman näköisenä onnistumaan ostoksissa. Näytelmäpukuvarastosta minulle löydettiin musta pikkutakki, tytöt kampasivat pitkän tukkani aerosolien kanssa litteäksi taaksepäin korvien taakse. Ja homma toimi, minulle (17 v) myytiin viinilasti iltamme iloksi.

Apteekista ostin askillisen kuumekipulääkettä, sitä mitä lehdessä suositeltiin. Kyllä näillä nyt pärjään, kun sulkeudun sisälle virusta varomaan.

Kaikenlaista harmia

Oli tarkoitus pitää neljän hengen neuvonpito Kosmoksessa, mutta se jäi vajaaksi. Yksi osanottaja oli jäänyt jumiin Tanskaan ja toinen sai nuhaoireita ja jättäytyi oma-aloitteiseen karanteeniin. Se on se virus, joka nyt sotkee kaiken.

En sentään yksin jäänyt kapakkaan, sillä minun lisäkseni toinenkin herrashenkilö pääsi paikalle. Palaveeraaminen kuitenkin kärsi osanottajapulasta. Jäimme odottamaan päivää parempaa, ja sitä odotellessa nautimme pöydän antimista ja muistelimme menneitä kunnian ja kukoistuksen päiviä.

Myöhään meni, valomerkkiin asti. Yö oli kummallisen kylmä, varmaankin miinusasteita. Sellainen arktisuus aiheuttaa täällä Helsingissä hysteriaa, ja nälkäkin iski uudestaan. Lähdimme hakemaan hiukopalaa nakkikioskilta.

Paleli vallan perhanasti, vaikka pukeutuminen oli asiallista. Kuuma koira kahdella nakilla ja sinapilla ja sipulilla auttoi häviävän hetken. Unohtui kysyä valkosipulia ja chiliä.

Kaveri lähti kävellen Merimiehenkadun suuntaan, minä ajattelin ajaa Töölöntorille raitiovaunulla. Juuri kun olin menossa pysäkin suuntaan, näin vaunun lähestyvän. Kevytmielisyyden puuskassa innostuin lähtemään juoksunpyrähdykseen, vaikka yleensä noudatan periaatetta, että herrasmies ei koskaan juokse julkisesti.

Pyrähdys ei kuitenkaan riittänyt. Ehdin vaunun ovelle juuri kun se lähti liikkeelle. Ei se jäänyt minua odottamaan. Ovet pysyivät kiinni.

Siihen aikaan yöstä vaunut kulkevat harvakseltaan. Ehkä se oli peräti viimeinen vaunu - en jäänyt tutkimaan pysäkin pienellä präntättyä aikataulukkoa. Vastoinkäymisen villitsemänä päätin kävellä kotiin. Se sentään onnistui ilman harmeja.

Voisi kokeilla

Tuliaisiksi ostettiin jaloja juomia mutta ei muuta epäterveellistä, sillä Mäkelä on nykyisin tarkka sellaisista. Hän ei syö ollenkaan punaista lihaa eikä varsinkaan makkaraa. Oli siis sovittu, että Mäkelä itse hoitaa ruokatarjoilut terveellisen kaavan mukaan.

Kreikkalainen ajoi ja minä pelkäsin pelkääjän paikalla. Ei se mitään hurjaa menoa ollut, minä vaan pelkään kaikkien kyydissä paitsi omassani. Pikkuisen omassanikin. Matka vei moottoritietä Lahteen ja ohikin Mäkelän mökille Vesijärven rannalla.

Saunottiin, nautittiin virvokkeita, uitiin. Tarkkaan ilmaisten kreikkalainen ui, Mäkelä ja minä virutettiin varpaita. Hulluja ne kreikkalaiset. Muurikkapannulla käristettiin broilerinakkeja, sipulia, paprikaa, tomaatteja ja muuta. Oikein hyvää, oikein terveellistä. Kreikkalainen kehui, että tarjoilu oli melkein välimerellisen dieetin mukaista, vain ne nakit olivat vieraita. Hän luetteli pitkän listan muita aineksia, joita kreikkalaiselle muurikkapannulle lisäksi laitettaisiin.

Mäkelä joi olutta, minä siideriä ja kreikkalainen omaa viiniään, pihkalla maustettua. Aivan erityisen terveellistä, niin hän väitti. Kohteliaasti mekin maistoimme, mutta ei sellaiseen suomalainen suu ole sopeutunut. Aika miedot juomat kaikilla, Mäkeläkin on luopunut väkevistä. Terveellisyysajattelu ulottuu hänelläkin juomiin: oluessa on B-vitamiinia.

Aika ränsistyneen näköisiksi me huomasimme muuttuneemme. Sen kertoi saunakamarin seinän iso peili. Ennen emme olleet. Minun mielestäni kreikkalainen ei ole ränsistynyt. Mutta sitä en tietenkään sanonut ääneen.

Mäkelä on kyllä ränsistynyt. Hänellä ei ole enää tukkaa. Lukioikäisenä oli pitkä. Viikset ovat pysyneet tuuheina. Mäkelä on muka tyytyväinen nykytilanteeseen. Käy halvaksi, kun sampoota säästyy eikä kampa kulu. Minulla on päinvastoin. Tukka on tallella ja pysynyt alkuperäisen vaaleana, aika pitkä ja helposti takkuuntuva. Sampoon lisäksi hoitoainetta kuluu solmujen selvittämiseen. Mutta parta on harmaa.

Kreikkalainenkin on omasta mielestään ränsistyneen näköinen, sillä musta kihara tukka on harmaantunut. Minun mielestäni se vaan komistaa häntä, mutta sitäkään  en sanonut ääneen. Hänelle ei ole edes vatsaa kasvanut, niin kuin Mäkelälle ja minulle.

Pahinta on nenä. Kreikkalaisella on oikea yläluokkaisen aatelinen kyömy nenä, täydellisen välimerellinen konkkonokka. Minun mielestäni kadehdittavan komea ja ylväs. Mäkelällä on aito suomalainen perunanenä, mallia puikula. Minulla on junttisuomalainen perunanenä, pieni mutta röpelöinen mallia Bintje.

Niillä nenillä sitä kuitenkin on pärjättävä. Vatsan litteyttämiseen sen sijaan voisi kokeilla sitä kreikkalaisten terveellistä pihkaviiniä. Ehkä siihen tottuisi.

(Kuvassa ylärivissä keskellä Bintje, alarivissä oikealla Puikula // Loukie Werle - Jill Cox:  Ruoka-aineet - suuri kuvitettu elintarvikekirja / Ingredients / 2000)

Luovaa ongelmanratkaisukykyä osoittaen

Kaveri pyysi auttamaan muuttokuorman purkamisessa. Meninhän minä.

Oli siellä kolme muutakin apumiestä. Riuskoja nuoria kavereita. Huonekalut ja laatikot nousivat vauhdikkaasti muuttoautosta kolmanteen kerrokseen. Hissiä ei ollut.

"Riuska" ei ehkä ole kaikkein osuvin sana määrittelemään minua. Siksi osakseni koitui enemmänkin ylimääräisen avustajan rooli. Enemmänkin pysyttelin pois tieltä kun riuskemmat kantoivat. Pitelin ovia auki, työntelin laatikoita syrjemmälle pois keskilattialta. Muutaman taulun ripustin seinillä odottaviin koukkuihin. Sohvatyynyjä järjestelin suoremmiksi.

Ja keitin kahvia. Keitin oli valmiiksi tiskipöydällä, suodatinpusseja ja kahvia löytyi kaapista. Ongelma oli vain siinä, että mistään ei löytynyt kuppeja. Muuttolaatikoissa ei ollut nimilappuja, joten availin kansia ja kurkistelin. Muita astioita kyllä löytyi mutta ei kuppeja.

Luovaa ongelmanratkaisukykyä osoittaen katoin pöydälle syvät lautasen ja lusikat. Kävi se kahvin nauttiminen niinkin, oikeastaan aika hyvin. Näyttikin ihan elegantilta toiminnalta. Yksi kyllä kokeili vulgääristi ryypätä kahvinsa lautasen reunalta suoraan suuhun mutta sai roiskeita rinnuksille. Känttypuolta kahvittelussa edustivat Marie-keksit. Niitä en koskaan ole osannut arvostaa kovin herkullisiksi.

Nälkäkin tulee raskaan työn raatajille. Sitä taltuttamaan isäntämme oli hankkinut jääkaapin täyteen  monensorttisia grillimakkaroita ja olutta sekä sinappituubin. Minä pistin sähköhellan uunin kuumenemaan ja makkaroita pellille.

Onnistuin ruoanlaitossa ilmeisen hyvin, sillä menekki oli suurenmoinen. Makkarat tarjoilin talouspaperirullasta repäistyllä kääreellä. Sinappia olisi saanut olla toinenkin tuubi. Olutta ei nautittu lusikalla lautaselta vaan suoraan purkista.

Kokki itse jäi kylläkin näitä herkkuja vaille, sillä makkarakiintiöni tälle vuodelle oli jo täynnä, ylittynytkin. Ensimmäinen meni Längelmävedellä juhannusyönä ja toinen äskettäin uudella kesäasunnollani Bellman-henkisessä juhlassa, kuten hiljattain täällä kerroin. Seuraava sitten ensi vuoden juhannusyönä. Olutkin jäi minulta juomatta, sillä minulla on kihti varpaassa. Lääkäri on tiukalla sävyllä varoittanut juomasta olutta.

Yhden muuttolaatikon kannen alta kuppeja etsiessäni löysin mielenkiintoista luettavaa. Isäntä suostui pienellä painostuksella antamaan koko nipun lainaksi. Näiden kanssa käyn nyt viikonloppua viettämään.

 

Kunhan ei tule tavaksi

Istuttiin iltaa kolmeen pekkaan. Saunottiin, jäähdyteltiin, nautittiin vaahtoavia juomia, saunottiin lisää jne. Tämä porukka on jatkanut samansisältöistä perinnettä harvakseltaan jo vuosikymmenet. Teeskentelemme olevamme vähän kuin Bellmanin Bacchuksen veljeskunta.

Perinnetietoisen veljeskuntamme säännöt ovat kuitenkin väljemmät kuin tukholmalaisella esikuvalla: mukaan pääsy ei ole vaatinut sammumista katuojaan. Salaisia seremonioita ei myöskään ole käytössä. Tämä joukko ei riehu eikä rellestä eikä mukana edes ole minkäänlaista vastinetta Ulla Winbladille.

Pikkuisen luvattomiin puuhiin meillä kuitenkin on perinteisesti tapana mennä. Poltimme konjakin kera sikarin, vaikka olemme kaikki kolme tupakoinnin lopettaneet. Minullakin on jo 15 savutonta vuotta. Yhden kerran poikkeus, ei tule tavaksi.

Ja vielä pahempaa! Grillasimme makkaraa, vaikka se on epäterveellistä. Minulla se oli jo vuoden toinen. Juhannusyönä meni se ensimmäinen - hyvässä seurassa silloinkin. Yleensä olen varsin pitkälle kasvissyöjä, mutta on tilanteita, joissa periaatteet on syytä unohtaa. Kunhan ei tule tavaksi.

 (Kuva: Sulho Sipila: Huikopalaa)

Tapahtumapaikka oli uusi. Aikaisemmin olemme silloin tällöin kokoontuneet kesätorpassani Längelmäveden rannalla, mutta koska olen sen myynyt ja hankkinut uuden kesäkodin etelärannikolta Helsingistä itään, kutsuin veljet tutustumaan uuteen paikkaan. Muutto on edennyt niin, että huvila alkaa olla joiltakin osin asuttavassa kunnossa.

Veljeskunnan kahdella jäsenellä on laulun lahja, joten Bellmanin  mainitseminen tässä yhteydessä ei ole liioittelua. Bellmanin laulu numero 21 laulettiin, kuten aina. Minä en laulanut, ehkä vähän hyräilin. Kitara oli käytettävissä, luuttua ei.

Bellmanin laulut ovat merkillisen kiehtovia, kun niihin perehtyy. Suomenkieliset tuntevat niitä valitettavan huonosti, poikkeuksena tietysti Ukko Nooa, jonka jopa minä opettelin lapsena soittamaan pianolla - yksisormisesti! Alkoi siitä avaimenreiän kohdalta.

Yli 200 vuoden takainen ruotsin kieli vaatii kieltämättä aika hyvän kielitaidon. Näitä sanotaan usein juomalauluiksi. Ovat ne sitäkin mutta ne ovat paljon enemmän kuin pelkkiä ryyppylauluja. Aihepiirit liikkuvat usein viinissä, naisissa ja kuolemassa. Tältäkin osin  Bellmanin laulut osuvat kohdalleen, sillä yksi alkuperäisen  veljeskuntamme jäsen lähti jo.

Ruotsiksi siis laulu kajahti, sillä veljeskuntamme enemmistö puhuu äidinkielenään ruotsia, vaikka suomen kielikin on hyvin hallinnassa. Ja kaiken lisäksi uusi kesäkotini sijaitsee vahvasti ruotsinkielisellä seudulla. Liitän tähän laulun sanat alkuperäisessä muodossa ja pari säkeistöä myös Liisa Ryömän suomennoksena.

Liitän myös linkin, josta voi kuunnella tämän laulettuna (avaa tästä ). Pidän kovasti Fred Åkerströmin tulkinnasta Tukholman barokkiorkesterin kanssa. Olen parikymppisenä kuullut näiden esiintyvän Tukholman konserttitalossa. Hienoa oli.

Fredmans Sång 21  (Måltidssång)

Så lunka vi så småningom
från Bacchi buller och tumult,
när döden ropar; Granne kom,
ditt timglas är nu fullt.
Du gubbe fäll din krycka ner,
och du du yngling, lyd min lag,
den skönsta nymf som mot dig ler
inunder armen tag.

[Niin pikkuhiljaa poistumme
Iloista pidoista Baccuksen
Kun kuolema huutaa
Naapuri hoi on tiimalasis täys!
Sä ukko heitä keppis pois
Nuorukainen seuraa lakiain
Sulle kaunis nymfi hymyilee
Hänet ota kainaloos]

Refr:
Tycker du att graven är för djup,
nå välan, så tag dig då en sup,
tag dig sen dito en, dito två, dito tre,
så dör du nöjdare.

[Onko hautakuoppa liian syvä
Niinpä niin siis ota ryyppy hyvä
Ota yks' ota kaks' ota kolmaskin
Ja on lähtösi huoleton]

Du vid din remmare och préss,
rödbrusig och med hatt på sned,
snart skrider fram din likprocess
i några svarta led.
Och du som pratar där så stort,
med band och stjärnor på din rock,
re'n snickarn kistan färdig gjort,
och hyvlar på dess lock.  //  Refr...

[Sä siinä vierell' remmarin
Punakkana hattu kallellaan
Koht' liikkuu hautakulkuees'
Tummana joukkona
Ja sinä joka kehut tuos'
Nauhat tähdet takissas'
Jo puuseppä kirstus tehnyt on
Ja höylää jo kanttakin  //  Refr]

Men du som med en trumpen min,
bland riglar, galler, järn och lås,
dig vilar på ditt penningskrin,
inom din stängda bås.
Och du som svartsjuk slår i kras
buteljer, speglar och pokal;
bjud nu god natt, drick ut ditt glas,
och hälsa din rival.   //  Refr...

Och du som under titlars klang
din tiggarstav förgyllt vart år,
som knappast har, med all din rang,
en skilling till din bår.
Och du som ilsken, feg och lat,
fördömer vaggan som dig välvt,
och ändå dagligt är plakat
till glasets sista hälft,  //  Refr...

Du som vid Martis fältbasun
i blodig skjorta sträckt ditt steg,
och du som tumlar i paulun,
i Chloris armar feg.
Och du som med din gyllne bok
vid templets genljud reser dig,
som rister huvud lärd och klok,
och för mot avgrund krig,  //  Refr...

Men du som med en ärlig min
plär dina vänner häda jämt,
och dem förtalar vid ditt vin,
och det liksom på skämt.
Och du som ej försvarar dem,
fastän ur deras flaskor du,
du väl kan slicka dina fem,
vad svarar du väl nu?  //  Refr...

Men du som till din återfärd,
ifrån det du till bordet gick,
ej klingat för din raska värd,
fastän han ropar: "Drick".
Driv sådan gäst från mat och vin!
Kör honom med sitt anhang ut,
och sen med en ovänlig min,
ryck remmarn ur hans trut. // Refr...

Säg är du nöjd, min granne säg,
så prisa världen nu till slut;
om vi ha en och samma väg,
så följoms åt; drick ut.
Men först med vinet rött och vitt
för vår värdinna bugom oss,
och halkom sen i graven fritt,
vid aftonstjärnans bloss.  //  Refr...

Laulu raikuu

En ole laulumiehiä mutta siitä huolimatta olen viime aikoina ollut mukana tilaisuuksissa, joissa lauletaan. Puutteellisen taitoni paljastumista olen yrittänyt varjella viekkaasti höplöttelemällä näkyvästi huuliani laulujen sanojen mukaisesti mutta volyymi säädettynä asentoon "äänetön".

Keväällä olin tilaisuudessa, jossa laulettiin juomalauluja ja nosteltiin maljoja. Tilaisuus oli tietysti ruotsinkielinen, sillä suomenkielinen juomalauluperinne on niukka. Ruotsiksi on sitäkin enemmän, eikä se ole pelkkää Bellmania tai Taubea, vaan uutta tulee koko ajan. Perinne on suomenruotsissakin elävä ja uudistuva, mistä liitän tähän näytteitä. Blogini lukijakunta on tunnetusti kielitaitoista, joten vivahteikas kieli tuottanee lukijoille mielihyvää ja omakohtaista kokeilunhalua.

Snapsvisor

1. Helan går  Melodi & text: Helan /  Trad. 

En liten fågel satt en gång / och sjöng i furuskog. / Han hade sjungit dagen lång / men dock ej sjungit nog. /  Vad sjöng den lilla fågeln då?  /  Joo!  / Helan går! /  Sjung hoppfaderallanlallenlej. / Helan går! / Sjung hoppfaderallanlej.  / Och den som inte helan tar  /  Han ej heller halvan får. / Helan går! (Paus – Helan tages)  / Sjung hoppfaderallanlej!

2. Mumins halva Melodi: Benny Törnroos "Mumin" Lasse von Hertzen

När helan är tagen  /  då väntar ju magen  /  på halvan.  /  För helan togs först den /  men nu pockar törsten  /  på halvan.  /  Immig i glasen den kall mot oss ler  /  länge behöver vi ej vänta mer  / på halvan, på halvan, på halvan.

3. Handen är villig    Melodi: When I'm sixtyfour

Handen är villig, glaset man höjt,  /  armen har man böjt. /  Tittar man sig kring  /  och ser högtidlig ut.  /  Minns, att två man tagit förut.  /  Bägge besjungits och vägen röjt  /  för en tredje vers.  /  Helan oss väckte,  /  halvan ej räckte.  /  Nu tar vi en ters.

4. Helårsprenumeration  Melodi: Å jänta å ja'  Bosse Österberg 

Och jämt ska man ha  /  och jämt ska man ha  / tidning för nyhetstörsten. /  Brännvin är bra  / brännvin är bra  /  på morgonen får jag "försten".  /  Prick klockan sex  /  när brevluckan slår  /  då kommer min hela,  /  skål och gutår;  /  jag bad i telefon  / om prenumeration   / på HELÅR i fjol på hösten!

5. Flottskaja  Melodi: Svarta ögon  /  Anders Bergman

Äta flottskaja  /  Dricka gottskaja  /  Dricka merskaja  / Slå i flerskaja  / Å bli fullskaja / Fall' omkullskaja  /  Om ja' villskaja  / Ta en till.  (Framföres med stark slavisk brytning och ännu starkare känsla. )

6. Deppig strömming  Melodi: En sockerbagare Tatta Rosenberg-Wolff, Carola Teir-Lehtinen och Henrik Huldén

På strömmingsmarkna'n / blev jag filéad / då var jag lessen / och deprimerad / för alla mänskor / sa att dom vill / ta sej en snaps / – och ha mej som sill!

7. Hörapparaten   Melodi: Letkajenkka  Trad.

Brännvin, öl och gammal finkel  /  gör att ögat ser i vinkel.  /  Därför hamnar snapsen inte i munnen/ utan i min hörapparat!

Ruotsinkielisiä ryyppylauluja on vaikka kuinka paljon. Liitän tähän linkin dryckevisor- luetteloon, jonka sadoista vaihtoehdoista aiheesta innostuneet voivat hakea aineksia ilonpitoonsa - sekä klassista että modernia!

 

Suomenkieliseen yhteislauluun osallistuin kesäkotini lähiseudulla järjestetyssä perinteisessä kyläjuhlassa. Siellä ei laulettu juomalauluja eikä nosteltu maljoja, (ellei sitten juhlakartanon saunan takana äijien porukassa, mutta siitä en tiedä).

Laulut olivat hyvin perinteisiä, uudistushenkeä ei ollut havaittavissa. Tässä puhun pitkästä kokemuksesta, sillä olen osallistunut jokakesäiseen kyläjuhlaan jo vuosikymmenet ja laulut ovat aina suunnilleen samat ja yhtä haikeat. Miksipä hyvää muuttamaan!

Suomenkielisiä ryyppylauluja en muista kuulleeni, ryypyt kyllä otetaan mutta  ilman ilolauluja ja rallatuksia. Kieltoja ja varoituksia voisi pikemminkin kuvitella otettavaksi mukaan aidossa raittiuskilpakirjoitushengessä.

Kun aiheeseen liittyvää vanhaa opetustaulua katsoo, herää pieni ihmetys. Onkohan tuo toiminut riittävänä varoituksena? Alarivissä on koululaisia / opiskelijoita, jotka nauttivat juovutusjuomia päivittäin, eikä kuitenkaan tuon huonommin ole käynyt.Kuvasta ei valitettavasti käy ilmi, ovatko henkilöt nauttineet juomansa viisuja iloisesti rallatellen vai murheissansa mököttäen. Ulkoasusta saa ehkä hieman epävarmoja (?) viitteitä.

 

Kiittämätön vieras

Kyläpaikassa eteen työnnettiin tippaleipä, vaikka vappu oli jo ohi. Ei kysytty, haluanko, siihen se vaan tuotiin, muuta ei kai ollut. Toisaalta en kai olisi kehdannut kieltäytyäkään, vaikka olisi kysytty.

Kamalaa syötävää sellainen on. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. Ilmeenkin yritin pitää veikeänä, vaikka kuinka muruset varisivat syliin.

Kukahan tippaleivän on keksinyt? Siinä on täytynyt olla jotenkin vinksahtanut huumorintaju osallisena, ei muuten sellaista voi suunnitella. Ei varmaankaan kukaan kulttuurihenkilö tai sellaisen rouva, niin kuin runebergintortun. Se on tyylikäs ja maukas, jopa minä pidän, vaikka en minkään sortin makeiden leivonnaisten ystävä olekaan. Kauhistuksia ovat kaikki vaahtoa viiksiin tursuavat laskiaispullat ja höttöiset täytekakut ja kääretortut. Tiramisu on kyllä paras.

Munkkipossukin on menettänyt vetovoimansa. Aina kun käyn kahvilassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa, hän tuo pöytään kaksi munkkipossua vaikka hyvin tietää, että minä en syö. Varsin tyytyväisen näköisenä hän sitten syö itse ne molemmat.

Lapsena oli toisin. Äiti leipoi joskus munkkeja, ei possuja vaan pallon muotoiseksi tarkoitettuja. Valmiina ne olivat kuitenkin jotenkin mustekalan muotoisia. Suoraan uunista otettuina ne olivat oikein hyviä, tosin hillo oli polttavan kuumaa. Se piti huomaamatta kaapia pois ja heittää roskiin.

Hillo taisi olla ongelma jo leivottaessa. Äiti leipoi taikinan lätyksi, pisti lusikallisen hilloa keskelle ja kääri lätyn palloksi hillon ympärille. Se tieto puuttui, millä ihmeen konstilla hillo olisi saatu tungetuksi kuuman pallon sisään vasta paistamisen jälkeen?

Parhaan muistamani leivonnaisen olen saanut niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Romaniassa joskus 60 - 70-luvun taitteessa. Nimeä en muista, mutta se oli hämmentävän hyvän makuinen tumma leivos. Mitään lähimainkaan samaa ei ole muualla tullut vastaan. Lapsena paras oli Rothin käpykakku, mutta enää nekään eivät ole entisellään. Nuorena helsinkiläisenä muistan pitäneeni omenaleivoksesta. Niitä myytiin Mannerheimintiellä Stadionin kohdalla Sipoon kirkkoa vastapäätä sijainneessa leipomomyymälässä, olikohan se Primulan. Tai ehkä Fazerin? Muisti pettää.

Vielä siihen vierailuun. Sima sentään oli kelvollista, sillä rusinoita ei ollut. Ainakaan niitä ei osunut minun kuppiini. Sitten ruvettiin katsomaan televisiota. Sieltä tuli viihdeohjelman finaali. Sitä piti katsoa, koska kilpailussa oli mukana yhteinen tuttavamme, nuori näyttelijätär.

Kamalaa mekastusta ja typerää pelleily-yrittämistä. Sellaista en suostuisi ollenkaan katsomaan, paitsi kylässä. Mutta tätäkään en tietenkään sanonut ääneen. Katsoessa mietin, miten kommentoin näkemääni, kun seuraavan kerran kohtaan sen nuoren viihdetähden.

Kuin silloin ennen

Otsikko on harhaanjohtava. Mikään ei ole niin kuin silloin ennen. Ei edes Eeva.

Jos jonkun niin juuri Eevan soisin olevan ennallaan, mutta ei. En olisi tuntenut häntä, jos hän olisi kadulla vastaan kävellyt. Onneksi tapaaminen oli sovittu Stockmannin kellon alle, siihen helsinkiläisten perinteiseen tapaamispaikkaan. Siinä tunnistaminen onnistui. Ei edes tarvittu niitä elokuvista tuttuja keinoja tunnistamisen varmistamiseksi (neilikka napinläpeen, knalli päähän, The Times kainaloon).

Eeva kyllä sanoi tunnistaneensa minut jo kaukaa kadun toiselta puolelta. En muka ollut muuttunut ollenkaan. Minä esitin olevani tuollaisesta vähän loukkaantunut, sillä olin toivonut hänen kehuvan minua entistäkin komeammaksi. Mutta ei kehunut. Parran sanoi harmaantuneen. Vyötärölle kertyneitä kiloja hän ei varmaankaan huomannut, kun ei mitään sanonut.

Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut kuukautta vaille 49 vuotta. Ehtii siinä ajassa harmaantua. Olimme silloin 19- ja 17-vuotiaita. Siinä oli ihmettelemistä, että oudosti vei tie lukiovuosien läheiset ystävät erilleen, ettei 49 vuodessa ole ollut minkäänlaista kontaktia tai tietoa toisen vaiheista. Minun muistoissani hän on ollut kaikki nämä vuodet Jyväskylän tyttölyseon eli "Tipulan" oppilas ja Teiniteatterin runotyttö. Kunnes sitten äskettäin tuli yllättävä facebook-kaveripyyntö. Siitä kirjoitin kuvan kera täällä.

Kellon alta tie vei kadun yli Kalevankatua ylämäkeen ravintola Kosmokseen. Sinne minä vanhasta muistista aina vien tärkeimmät vieraani. Siellä on keskusteluille suotuisa akustiikka ilman häiritsevää meteliä.

Mutta ei ole Kosmoskaan niin kuin ennen. Kulta-aikaan se oli taiteilijakapakka vailla vertaa. Siellä kävivät kaikki. Tutuiksi tultiin, kalja kuohui, tupakansavu oli sakeaa. Siellä viihdyttiin. Minä olen jopa suorittanut  professori L:lle kotimaisen kirjallisuuden suullisen tentin siellä kulmalooshissa.

Nyt Kosmos on paremman puoleinen ruokaravintola, alkuperäisen miljöönsä kyllä ansiokkaasti säilyttänyt. Keskustelulle suotuisa akustiikka on ennallaan. Mutta taiteilijat ovat poissa, kaljakuohu ja tupakansavu ovat poissa.

Siellä istuimme Eevan kanssa muutaman tunnin. Muistelimme menneitä mutta menneet johtivat tietysti vähän väliä nykyhetkeen.

On jotenkin hämmentävää huomata, miten pitkäaikainen ulkomailla asuminen ilman tiiviitä kontakteja Suomeen etäännyttää Suomen asioista. Näin on tapahtunut Eevalle. Eduskuntavaalien jälkeisenä päivänä kävi ilmi, että hänellä ei ole mitään käsitystä Suomen poliittisista oloista tai niihin liittyvistä henkilöistä. Eikä Suomen julkisuudesta ylipäätään, ei edes lukiovuosien omasta kaveriporukastamme viihdejulkisuuden tai politiikan tähtikaartiin nousseista henkilöistä.

Kosmoksesta kävelimme rautatieasemalle. Kehäradan juna vei Eevan lentokentälle ja sieltä lentokone kauas pois. Erotessa mietimme, meneekö seuraavaan kertaan taas 49 vuotta.

Paluu normaalitilaan

Lauantaina tulee vieraita. Pitäisi ryhtyä asian vaatimiin tarmokkaisiin valmistelutoimiin, sillä jääkaapin sisältö näyttää puutteelliselta.

Ostoslista oli syytä laatia ensin. Yhdestä kaupasta kuohujuomaa ja viiniä. Toisesta kaupasta täytekakku, kolmea sorttia piirakoita, muita leivonnaisia, kolmannesta olutta, siideriä, Pommacia, kahvia, teetä, servettejä, kynttilöitä, makeisia, naksuja ja mitä niitä on. Ja monenmoista muuta.

Onneksi ei tarvitse lähteä ostoksille minnekään kehäteiden ostoshelvetteihin, sillä kauppoja on aivan kotinurkilla. Alko, leipomomyymälä ja tavallinen ruokakauppa, kaikki löytyvät Töölöntorilta. Kävelymatka alle 100 metriä. Tällaisina hetkinä osaa arvostaa sitä, että asuu kaupungissa. Itse asiassa valmistelut ovat jo alkanet: kakut ja leivonnaiset on jo etukäteen käyty tilaamassa Sandelsinkadun ranskalaistyyppisestä artesaanileipomosta.

Jospa tästä juhlan jälkeen pääsisi pikkuhiljaa palaamaan normaalitilaan, sillä talvi on taas sekoittanut systeemit. On ollut harmillisen liukasta, ja sitä arastelen, sillä parina edellisenä talvena liukastuin nurin useita kertoja. Vammoja ei onneksi tullut, mutta pelko jäi. Niinpä kävelykierrokseni ovat jääneen vähäisiksi ja vain hyvin hiekoitettuja pääkatuja kulkeviksi.

On minulla kengänpohjaan asetettavat piikkivekottimet. Ne ovat kyllä hyvät mutta epämukavat. Ei sellaisilla tule pitkälle kävelylle lähdettyä. Nyt näyttää jo paremmalta, liukkaus on poistumassa, joten toiveita uudesta alusta on viriämässä.

Pitkän tauon jälkeen on taas opeteltava alusta kävelykierrosten periaatteet. On muistettava, ettei ole tarpeen pysähtyä kahville tai selfielle joka korttelin kohdalla. On opittava huomaamaan katsomisen ja kuvaamisen arvoisia yksityiskohtia, ei niinkään isoja maisemia. Olen ehkä unohtanut entisten kävelykierrosteni aiheet näillä sivuillani. Taidanpa lukaista läpi blogin vanhat kävelykierrosjutut. Niitä näyttää olevan aika paljon, peräti 104 (löytyvät tästä oikealta puolelta alempaa kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut"  /  Kävelykierros Helsingissä"). Ehkä siihen tulee kevään mittaan uusia lukuja.

Muutoinkin on aavisteltavissa aktivoitumista. Enää ei ole kuin pari viikkoa vuoden kiertokulun suurjuhlaan, Pikkuvappuun. Se on entisen sihteerini neiti B:n järjestämä perinnejuhla, joka aloittaa laskeutumisen kevään ja kesän suurten juhlien aikaan. Tästäkin juhlasta olen raportoinut blogissani monta kertaa.

Huono elämä

Alakerran Tarmo Y. tuli käymään. Yhtäkkiä arvaamatta ovikello soi. Paha siinä on olla avaamatta, vaikka ovisilmästä näin, että insinööri itse siellä rimputtaa. Välimme ovat hieman kimurantit, kuten olen tällä foorumilla moneen kertaan kuvaillut. Aina ajaudumme vänkäämiseen, aina härnäämme toisiamme. Eroja asenteissa on. Toinen tykkää ydinvoimasta, toinen runoudesta. Arvatkaas, kumpi on kumpi.

Huonosti ovat Tarmon asiat - ainakin jos luotamme Tarmon omiin sanoihin, ja miksemme luottaisi. Neljä eri mittaria näyttää hänelle ikäviä lukemia: verenpaine, ikä, puntari ja kolesteroli. Ei saisi syödä makkaraa eikä pihviä, ei sokeria, ei suolaa, ei saisi juoda viinaa. Seksiäkään ei enää saa - tosin se ei ollut lääkärin kieltolistalla, niin kuin ne muut.

Minä ilkikurisesti ehdotin vielä viidettä ikävää mittaria: lämpömittaria. Se on kiusannut viime päivät minuakin. Kahtakymmentä hipova pakkanen on ylipääsemätön este ulos lähtemiselle. Kaupassa oli pakko käydä, onneksi sellainen on nurkan takana. Ei voi kuin ihmetellä, miten minusta on tällainen vilukissa tullut. Villasukat jalassa ja filtti sylissä pitää minun lehteni lukeman.

Arktinen yö ulkona oli kuin Haanpään Noitaympyrässä, kun eilen myöhään palasin kävellen kotiin. Pakko oli kävellä, sillä taksia ei saanut eikä raitiovaunu enää kulkenut. Pakkaslumi kirskui askelten alla. Arktisen hysterian viimeisteli etäältä kuuluva ääni. Ulvovatko siellä Hesperianpuiston susilaumat kuutamossa?

Tarmo kehui, että oli aika monena päivänä noudattanut tiukasti lääkärin ruoka- ja juomaohjeita. Hän sai sen kuulostamaan tuskalta. Minä lisäsin tuskaa kysymällä, ottaisiko hän vihreää teetä, jos keittäisin. Ilme kertoi vastauksen. Jos katse voisi oikeasti pistää, niin laastaria olisi tarvittu. - Kahvia sentään. Ja yksi vohveli.

Lyötyä ei pitäisi lyödä. En viitsinyt kysyä, kuinka suunnitteilla ollut runojen lukeminen sujuu. En myöskään rehvastellut loppua lähenevällä tipattomalla tammikuullani. Harmillisesti helmikuun alussa on eräs merkkipäivä, jolloin kohotellaan kuohujuomaa ja istutaan iltaa. Ilman sitä voisin jatkaa saman tien helmikuunkin. Vai voidaanko jättää huomiotta yhden illan katko?

Lähtiessä toivottelin onnistumista mittarilukemien vastaisessa kamppailussa. Tarmo ilmoitti olevansa toiveikas erityisesti yhden mittarin lukemien paranemisesta. Lämpömittarin.

Liioittelua?

Joskus herää epäily, että tämä taitaa olla liioittelua. Vähempikin riittäisi.

Trendien mukaan minä en kuitenkaan toimi. Ihan omasta vapaasta tahdostani minä liioittelen. HS kirjoitti, että Lontoossa (ja ilmeisesti koko maassa) on nyt trendi, että nuoriso on lopettanut alkoholin juomisen tai ainakin vähentänyt sitä merkittävästi.

En minä Lontoosta ole vaikutteita saanut siihen, että nyt on alkanut jo neljäs tipaton kuukausi vuoden sisään. Sitä mietin, että eikö vähempikin riittäisi. Tämähän alkaa olla jo päähänpinttymä, että taas.

Oudon ilmiön syntyyn on aivan ilmeisesti vaikuttanut se, että oluen juonnille tuli äkkiloppu, kun varpaaseen iski kihti ja lääkäri kertoi, että oluesta se johtuu. Mikään muu juoma ei maistu yhtä hyvin, joten ilmankin on helppo olla. Mieli tekisi kyllä testata, iskisikö kihti heti, jos yhden oluen joisin. Vielä en ole uskaltanut.

Ei minun nuoruudessani tuollaisesta Lontoon trendistä ollut merkkiäkään. Opiskelijaporukalla liikuttiin ja kapakoihin poikettiin. Elokuvien jälkeen mentiin kämpille istumaan iltaa, keskusteltiin viisaita ja naukkailtiin Egri bikavéria tai Rioja tintoa. Harvoin tuntui, että vähempikin riittäisi.

Tolkun säilyttäminen on harvoille vaikeaa, useimmille ei. Minun opiskeluaikaisesta porukastani kahdelle kävi vuosien mittaan huonosti. Ennakkomerkit näkyivät jo silloin, mutta ei sitä osattu silloin sillä tavalla nähdä.

Muistikuva nousee kaukaa menneisyydestä, nuoruusvuosien Jyväskylästä. Olin Pekan ja Lassen kanssa bailaamassa Ilokivessä. Kaikkia kolmea onnisti, nätti tyttö oli jokaisella käsikynkässä, kun lähdimme kesäyössä jatkoille kohti Tellervonkatua. Matkan varrella Pekalle ja Lasselle iski kilpailuvietti ja miehekäs näyttämisen halu. Harjun portaat, ns. Neron portaat kutsuivat kilpajuoksuun tyttö reppuselässä.

Minä luovutin jo puolivälissä mutta Pekka ja Lasse paahtoivat täysillä pitkät portaat ylös asti. Miehekäs suoritus, mutta liioitteleva. Molemmat olivat ylhäällä oksennuskunnossa. Kaljat kai hölskyivät liikaa mahassa. Minä olin vähiten miehekäs mutta ainoa, joka pääsi tyttönsä kanssa perille Tellervonkadun jatkoille. Kun ymmärsin olla liioittelematta.

" - - kai hiukkasen horjuen"

Laskin kraanasta kolme tyhjää siideripulloa täyteen vettä. Ruuvasin korkit kiinni ja pistin pullot jääkaappiin.

Huomenna on juhlat. Tulee vieraita. Valmistelen tarjoilua. Tulee sinne jääkaappiin parempiakin juomia, viiniä, olutta, oikeaa siideriä. Vesipullot ovat hämäys.

Uskallan tässä kertoa hämäyksestä, sillä tiedän, että kukaan juhlavieraista ei lue tätä blogia. He eivät edes tiedä, että pidän blogia. Kukaan tuttavistani ei lue eikä tiedä, kahta poikkeusta lukuun ottamatta.

Nyt tunnustan olennaisen. Ne vesipullosiiderit minä juon itse. Vieraat eivät huomaa hämäystä, sillä värillisessä lasissa juoma näyttää oikealta.

Älkää nyt luulko minun ryhtyneen raitistelijaksi. Siitä ei ole kysymys. Olen vain huono kestämään alkoholia. Kolme annosta kestän hyvin, neljännestä alan väsähtää, viides vie jo melko varmasti unten maille.

Se ei käy, että illan isäntä nuupahtaa liian aikaisin. Vieraat tulevat seitsemältä, ensin kahvitellaan ja sitten aletaan nostella maljoja. Jos lasissani olisi oikeaa siideriä, olisin nukkumiskunnossa jo ennen keskiyötä. Juhlat ovat siinä vaiheessa parhaimmillaan. Ainakin kolmeen menee, ehkä neljäänkin, ennen kuin vieraat lähtevät. Minä aion olla kiittelemässä käynnistä.

Vesijuoma on vuosikymmeniä käyttämäni kikka selvitä pitkästä illanvietosta. Se on viisasta tehdä salaa, sillä julkisena se veisi turhaan huomiota ja jotenkin oudosti häiritsisi muiden tunnelmaa. Juon vettä tyytyväisenä pitkälle yöhön, ehkä yhden paikkeilla otan ensimmäisen oikean.

Alkoholi vaikuttaa kummallisen eri tavalla ihmisiin. Eräs huomisista vieraista vaipuu aina haikeaan melankoliaan ja lempeään itsesääliin, toinen (blogin lukijoille tuttu ex-sihteeri) virkistyy entisestäänkin ja virittelee tanssia ja akrobaattitemppuja. Kesäjuhlissa Längelmävedellä hän jopa yrittää opettaa muille käsillä kävelyä. Sisätiloissa Töölöntorilla sellainen ei oikein käy päinsä.

Onneksi kukaan tuttavapiirissä ei ole koskaan aiheuttanut ongelmia. Äskettäin kuolleesta kirjailijasta sanottiin muistokirjoituksessa, että selvin päin hauska mies mutta humalassa ei. Tiedä sitten, onko korrektia tuollaista mainita nekrologissa.

Lapsuuteni Jyväskylässä ilmiö tuli turhankin tutuksi, sillä naapurustossa asui eräs ilmiön parhaimmista mannekiineista, Pessisen ukko. Hänestä kirjoitin ja varsinkin piirsin kuvan blogissani joitakin vuosia sitten (täällä), kun satuin olemaan tavallistakin äksymmällä tuulella sairastuttuani suu- ja sorkkatautiin. Äkäisenä on syytä olla useinkin, mutta se on terapeuttisinta selvin päin.

Juhlat ovat kaksiosaiset erään merkkipäivän kunniaksi. Viikon kuluttua on uudet vieraat mutta samat vesipullot.

(Kuva: Serlachius-museo-Mänttä / viinikellari)

Liika viisas

Kävin inttäjäisissä (tunnetaan myös nimellä tohtorin väitös).

Väitöksen aihe oli minulle vieras, samoin koko tieteenala. Niiden vuoksi en olisi mennyt. Syy oli väittelijä, joka on vanha kaverini. Siis kohteliaisuudesta, ei tieteellisestä mielenkiinnosta.

Siinä tuntee itsensä tyhmäksi, kun kuuntelee keskustelua, jonka sisällöstä ei ymmärrä höykäsen pöläystä. Kaikkea ne keksivät tutkiakin! Olisivat voineet puhua puuta heinää koko porukka ja minuun olisi mennyt täydestä. Mutta kyllä sitä kuitenkin luottaa, kun arvostetut auktoriteetit yliopiston salissa vakavan näköisinä asiansa esittävät. Eivät huijaa, eivät hämää, vaikka minä en vertaisarviointiin pystykään. Olisi toisia tieteenaloja, joissa pystyisin. Varmaan nekin kuulostaisivat oudoilta monille alaan perehtymättömille.

Mistä kumpuaa nykyisin taas kasvava tieteen vastaisuus? Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää olevan uskottavampi kuin yliopisto. Yksi presidenttiehdokas ei luottanut evoluutioon vaan ilmoitti olevansa kreationismin kannalla. No, nyt tiedämme hänen itsensä tutkimusmetodin gradun kirjoittamisessa. Ymmärrämme paremmin, miksi hänen on vaikea luottaa tieteen rehellisyyteen. Huijareita ja ketkuja oomme kaikki, sii-nä ja mii-nä, sii-nä ja Daar-win - - .

Tällainen kolmen vartin skeptikko kuin minä, Dessu, on näissä asioissa välillä ymmällään. Tieteen puolesta pistäisin lanttini likoon, varsinkin luonnontieteen, jota en itse osaa. Humanistisella puolella tulee välillä aika outoja tuotoksia, näennäistiedettä. Toki enemmistö kuitenkin hyvää ja tärkeää. Skeptikko-yhdistyksen sivuja seuraan ja vastapainoksi olen ollut monessa tekemisessä huuhaan kanssa, jotain kokeillutkin, huonolla menestyksellä.

Puuttuva yhden vartin skeptikko johtuu siitä, että on syytä varoa tekemästä skeptikkoudesta uskontoa itselleen. Niin näyttää monelle käyneen. Silloin matkaseuraksi on tullut yksisilmäisyys, tiukkapipoisuus, kulttuuritiedottomuus ja taipumus mauttomuuksiin. Jopa ns. maalaisjärki näyttää joskus katoavan.

Puheena oleva uusi tohtori oli taannoin kyläilemässä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Istuimme saunan jälkeen valoisaa kesäyötä huvimajassa ja nautimme vaahtoavia virvokkeita ja ratkaisimme lehdessä olevaa pulmaa (kuva).

Vaikka ylen viisaista miehiä olemme molemmat, emme saaneet pulmaa ratkaistuksi. Eikös kohta kuulu yöstä mopon pörinää, ja paikalle kurvaa naapurin Jaska, joka oli haistanut grillitakan savun ja varmaan vaahtoavan virvokkeenkin hajun. Kysyy, mitä pojat puuhaavat.

Selitämme, että on tällainen pulma ratkaisematta. Jaska vilkaisi lehteä ja sanoi, että ihan selvä tapaus. Vastaus on - - .

Emme heti ymmärtäneet. Jaska selitti.

Asia oli todellakin harvinaisen selvä. Jaska vähän rehvasteli: "Taidan olla liika viisas, kansakoulupohjalla."

Onnellinen ystävä

Luulimme jo, että Raija on selvinnyt ongelmastaan. Mutta ei, hän on taas ratkennut ryyppäämään. Vuoden verran, vähän toistakin, hän pysyi kuivilla.

Minutkin hälytettiin auttamaan. Raija oli hyvässä vauhdissa. Hän kutsui minua rakkaaksi ystäväksi. Hän sanoi olevansa pitkästä aikaa taas onnellinen.

Jo Aristoteles kirjoitti ystävyydestä ja sen vaikutuksesta onnellisuuteen. Aristoteleen mukaan ystävyydellä on kolme erilaista ilmenemismuotoa: a) hyödyn vuoksi b) nautinnon vuoksi  c) rakkauden ja arvostuksen vuoksi

Ainoaksi ystävyyden päteväksi muodoksi Aristoteles hyväksyy kohdan c), se on pyyteetöntä ja vastavuoroista. Muissa ihminen hakee ystävyydestä jotain itsekästä hyötyä.

Olen tottunut luottamaan Aristoteleen ajatuksiin aika monessa paikassa, varsinkin Runousopissa. Nyt tuli paha. Miten Raijan rakas ystävä ja onnellisuus asettuvat tälle asteikolle?

Yksityissairaalan katkaisuun hänet sentään saimme. Ystävyyden sanoja ei siinä enää riittänyt.

(Kuva: Frank Langhella)

Reissulta palattua

Pitkällä junamatkalla kaipaa virkistystä. Sitä varten junassa pitää olla ravintolavaunu. Enää ei luonnistu, että kotoa otetaan mukaan eväät, niin kuin 50-luvulla. Silloin matkalle otettiin kahvia termospullossa ja voipaperiin käärittyjä voileipiä, välissä koskenlaskijaa, lauantaimakkaraa ja kananmunan viipaleita.

Minulla ei siis ollut eväitä. Niinpä suunnilleen Hyvinkään kohdalla pistin Evert Tauben runokirjan penkin selustassa olevaan verkkokoriin ja lähdin toiveikkaana kolmen vaunun päässä olevaan ravintolavaunuun, jonka olemassaolosta tiedotettiin kolmella kielellä lähtökuulutuksessa. Tarkoituksena oli nauttia kupillinen kahvia ja sämpylä.

Junassa kulkeminen on kohtalaisen vaativa toimenpide. Ovia avatessa pitää huomata nappula, josta painetaan. Jostain syystä se nappula on jokaisen oven kohdalla eri paikassa. Sitä ei aina heti huomaa. Vaunujen läpi kulkeminen on vähän kuin esiintymään menisi. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat kulkijaa, joka yrittää olla tönäisemättä istujia hakiessaan tukea hoippuvalle menolleen tuolien reunoista.

Perillä seurasi synkkä hetki. Ravintolavaunun myyjä sanoi, että kahvia ei ole. Keitin on rikki.

Voi kurjaa elämää! Hetki, jonka odotuksessa on hekumoinut, ei tule. Unohtui siinä se sämpyläkin ja hoipuin takaisin kolmen vaunun läpi paikalleni potemaan. Edes Taube ei tarjonnut lohdutusta, vaikka omalla tavallaan hauska onkin. Tamperetta lähestyessä yritin laskea , ehtisinkö juosta muutaman pysähdysminuutin aikana ostamaan kahvin asemahallin myymälästä. En uskaltanut kokeilla.

Tampereen jälkeen hoipuin uudestaan junan ravintolaan toiveikkaana, että ehkäpä keitin on saatu korjatuksi. Ei ollut.

Ehdotin myyjälle, että eikö hän voisi kuuluttaa keskusradiossa, löytyisikö junan matkustajien joukosta korjaustaitoista henkilöä. Niinhän lääkäriäkin kuulutetaan, jos joku saa sairauskohtauksen.

Myyjää vähän nauratti. Ei taitaisi kenelläkään olla edes työkaluja mukana. Eikä mekaanikoilla tai insinööreillä ole edes valan velvoitetta tarttua toimeen.

Ei auttanut. Tavallistakin kiukkuisempana saavuin Pohjanmaan pääkaupunkiin. Lipsuvassa liukkaudessa kiskoin matkalaukkuni hotellin ohi viereiseen kahvilaan, jolla on osuva nimi, suoraan Shakespearen tragediasta: Othello. Siellä korjasin vahingon ja join nautiskellen kolme isoa kupillista kahvia. Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä ostamassa marketista paketin tummapaahtoista kahvia kämpille.

(Kuva: Pinterest / Robert Holewensky)

Paluumatka pelotti, mutta se oli aiheetonta. Junan keitin oli kunnossa. Jo Tervajoen kohdalla kävin nauttimassa kupillisen.

Matkasuunnitelma muuttui, Jyväskylä jäi käymättä, samoin Näsijärven mökkiretriitti. Sen sijaan pysähdyin humputtelemaan kaverin kanssa Tampereen yössä. Asuin tavalliseen tapaan Tammelan stadionin nurkalla.

Kiire ajoi Helsinkiin, sillä olisi anteeksi antamatonta menettää yksi vuoden kiertokulun tärkeimmistä tapahtumista. Entisen sihteerini neiti B:n perinteiset aprillipäivän bileet ovat sellainen harmaan elämän väriläiskä, että kukaan kutsun saanut ei niitä jätä väliin, jos suinkin henki pihisee. 

Huonoja suomalaisia

Kalsarikänni on suomalaisen mentaliteetin alkuvoimainen ja laajalle levinnyt ilmenemismuoto. Nyt se on saavuttamassa kansainvälistä kuuluisuutta. Se on suorastaan syrjäyttämässä tanskalaisperäisen "hygge"-nimisen ihanneolomuodon, joka on näihin asti edustanut pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitelluinta käyttäytymismallia maailmalla.

Tiedä sitten, pystyvätkö muiden kulttuureiden ihmiset oivaltamaan kalsarikännäilyn syvintä olemusta. Sopii epäillä, on se sen verran omintakeista kulttuurielämää. Se vaatii onnistuakseen sopivat olosuhteet. Pitää olla pimeä talvikausi ja sen lisäksi ympärivuotinen henkinen pimeys. Molempiin on Suomessa otolliset olosuhteet. Siinä olotilassa puhuminen käy tarpeettomaksi.

Lentokänni sen sijaan tapahtuu täysissä pukeissa, ja siihen tarvitaan valoa, niin sisäistä kuin ulkoistakin. Aleksis Kivi kuvaa sitä mestarillisesti kirjassaan Nummisuutarit. Mikko Vilkastus juottaa hyvää aavistamattoman Eskon sellaiseen vauhtiin, että tämän selkään kasvavat siivet ja hän huutaa "tilulii". Sen syvällisempää filosofiaa ei tule mieleen ruveta viisastelemaan.

Känniasiat nousivat keskeiseksi puheenaiheeksi, kun lähdin pitkästä aikaa rilluttelemaan Helsingin yöhön. Yksin en ollut liikkeellä. Vanha hyvä kaveri kävi jokatalvisella Helsingin-vierailulla. Perinteeseen kuuluu lähteä baanalle.

Suunnitelmat olivat suuret, kuten aina. Vähän pohjia kotona, sitten Kosmokseen, sitten ties mihin soittoruokalaan ja yökerhoon. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi, kuten aina. Päädyimme Helsingin rautatieaseman Elielinaukion puoleisella kauppakujalla sijaitsevaan amsterdamilaistyyppiseen kapakkaan, josta emme jatkaneet mihinkään, koska oli niin kylmä, ettei innostanut lähteä ulos lämpöisestä paikasta.

Kolme siideriä, sen voimalla ei vielä tilulii lentänyt. Vähän tunsin kateutta kaverin kolmesta kaljasta. Hänellä kun ei ole kihtiä.

Valomerkin jälkeen ajoimme mittariautolla kotiin Töölöntorille. Katseltiin tietokoneelta vuoden mittaan kertyneet valokuvat ja otettiin yhdet vielä. Sitten kaveri luki uudet runonsa, ja otettiin yhdet vielä.

Runot johdattelivat pohtimaan syvällisempää filosofiaa. Onko surun kyyneleillä ja ilon kyyneleillä kemiallista eroa? Emme päässeet selvyyteen. Pitäisi pyytää kemistin lausuntoa, mutta kumpikaan ei tunne sellaista.

Kalsarikänniä tai lentokänniä ei tullut. Huonoja suomalaisia?

Monk drinking in a wine cellar XIX