Kadonnutta aikaa

"Me emme kykene muuttamaan asioita toiveittemme mukaisiksi, mutta vähä vähältä muuttuvat toiveemme."

Sitaatti on Marcel Proustin teoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä (1913 - 27, suom. Pirkko Peltonen & Helvi Numminen & Inkeri Tuomikoski). Kirja kertoo illuusioiden katoamisesta, jos sisältö mahdollisimman tiivistetysti halutaan referoida.

Tässä itse kukin joutuu myöntämään, että kadonnutta aikaa tulee aika usein muistelluksi. Se johtuu kai siitä, että sitä kadonnutta aikaa on kertynyt aika lailla ja lisää raksuttaa. Päättyneellä viikollakin tuli kaksi muistelua.

Ensin tuli vanha koulukaveri perinteiselle talvikäynnille. Kuunneltiin vanhoja levyjä ja katseltiin valokuvia. Vanhoista luokkakuvista yritettiin muistella nimiä. Kuvista näkyi aikakauden murros. Lukiossa oli jo beatles-tukkia ja psykedeelisiä paitakuvioita ja minihameita. Minullakin jo parranhaiventa. Ja hemmetin rumat paksusankaiset silmälasit. Ja olin hoikka kuin mikäkin urheilijanuorukainen. Kaverilla oli tukka päässä.

Noista aika moni piirre voisi olla vielä tänäkin päivänä Proustin tarkoittamalla tavalla toiveiden mukainen (paitsi ne silmälasit). Kaipaamaan jäimme.

Eilen tuli facebookiin yllättävä kaveripyyntö - vielä kadonneempaa aikaa.

Luulin sen iäksi kadonneen, sillä edellisestä kohtaamisesta oli kulunut 48 vuotta ja 9 kuukautta. Päivälleen. Voin sen näin tarkasti laskea sillä se tapahtui ylioppilasjuhlassani toukokuun viimeisenä päivänä 1970.

Sain silloin onnittelupusun poskelle ja sitten sanottiin hei hei. Minä lähdin Ruotsiin, E. lähti Saksaan. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Olisi voinut kuolla jo vuosikymmeniä sitten, eikä minulla olisi tietoa.

E. oli puolivakituinen seuralaiseni lukioaikoina, runotyttö ja teiniteatterin tähtinäyttelijä. Kiertelimme liftausreissuilla pitkin Eurooppaa, kävimme festareilla ja luimme ja keskustelimme.

Ja nyt tämä E. ilmestyi tyhjästä ja tuli fb-kaveriksi. Ei mitään kyselyjä kuulumisista eikä haikailuja vuosien kulumisesta vaan pyyntö, voisinko lähettää hänelle erään monologikatkelman Eeva-Liisa Mannerin näytelmästä. Hän kun asuu vieraassa maassa eikä omista sitä kirjaa. Hän muisti, että minulla se on, koska sitä aikoinaan yhdessä harjoittelimme.

Toteutin pyynnön ja selasin pitkään hänen fb-sivujaan ja pääsin käsitykseen hänen elämänsä kulusta. Varmaan hän samoin minun. Ajatukset karkailevat sinne 48 vuoden taakse. Ovatko illuusiot todellakin kadonneet?

(P.S. Kiitän onnitteluista, jotka eri kanavia pitkin ovat syntymäpäiväni viettoa juhlistaneet!)