sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Kiittämätön vieras



Kyläpaikassa eteen työnnettiin tippaleipä, vaikka vappu oli jo ohi. Ei kysytty, haluanko, siihen se vaan tuotiin, muuta ei kai ollut. Toisaalta en kai olisi kehdannut kieltäytyäkään, vaikka olisi kysytty.

Kamalaa syötävää sellainen on. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. Ilmeenkin yritin pitää veikeänä, vaikka kuinka muruset varisivat syliin.

Kukahan tippaleivän on keksinyt? Siinä on täytynyt olla jotenkin vinksahtanut huumorintaju osallisena, ei muuten sellaista voi suunnitella. Ei varmaankaan kukaan kulttuurihenkilö tai sellaisen rouva, niin kuin runebergintortun. Se on tyylikäs ja maukas, jopa minä pidän, vaikka en minkään sortin makeiden leivonnaisten ystävä olekaan. Kauhistuksia ovat kaikki vaahtoa viiksiin tursuavat laskiaispullat ja höttöiset täytekakut ja kääretortut. Tiramisu on kyllä paras.

Munkkipossukin on menettänyt vetovoimansa. Aina kun käyn kahvilassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa, hän tuo pöytään kaksi munkkipossua vaikka hyvin tietää, että minä en syö. Varsin tyytyväisen näköisenä hän sitten syö itse ne molemmat.

Lapsena oli toisin. Äiti leipoi joskus munkkeja, ei possuja vaan pallon muotoiseksi tarkoitettuja. Valmiina ne olivat kuitenkin jotenkin mustekalan muotoisia. Suoraan uunista otettuina ne olivat oikein hyviä, tosin hillo oli polttavan kuumaa. Se piti huomaamatta kaapia pois ja heittää roskiin.

Hillo taisi olla ongelma jo leivottaessa. Äiti leipoi taikinan lätyksi, pisti lusikallisen hilloa keskelle ja kääri lätyn palloksi hillon ympärille. Se tieto puuttui, millä ihmeen konstilla hillo olisi saatu tungetuksi kuuman pallon sisään vasta paistamisen jälkeen?

Parhaan muistamani leivonnaisen olen saanut niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Romaniassa joskus 60 - 70-luvun taitteessa. Nimeä en muista, mutta se oli hämmentävän hyvän makuinen tumma leivos. Mitään lähimainkaan samaa ei ole muualla tullut vastaan. Lapsena paras oli Rothin käpykakku, mutta enää nekään eivät ole entisellään. Nuorena helsinkiläisenä muistan pitäneeni omenaleivoksesta. Niitä myytiin Mannerheimintiellä Stadionin kohdalla Sipoon kirkkoa vastapäätä sijainneessa leipomomyymälässä, olikohan se Primulan. Tai ehkä Fazerin? Muisti pettää.

Vielä siihen vierailuun. Sima sentään oli kelvollista, sillä rusinoita ei ollut. Ainakaan niitä ei osunut minun kuppiini. Sitten ruvettiin katsomaan televisiota. Sieltä tuli viihdeohjelman finaali. Sitä piti katsoa, koska kilpailussa oli mukana yhteinen tuttavamme, nuori näyttelijätär.

Kamalaa mekastusta ja typerää pelleily-yrittämistä. Sellaista en suostuisi ollenkaan katsomaan, paitsi kylässä. Mutta tätäkään en tietenkään sanonut ääneen. Katsoessa mietin, miten kommentoin näkemääni, kun seuraavan kerran kohtaan sen nuoren viihdetähden.





3 kommenttia:

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Milloin munkkeja on tehty uunissa? Nehän paistetaan kattilassa kuumassa rasvassa. Kysyn vaan.

Roope Dessutom kirjoitti...

Nytpä pistit pahan. Muistanko / luulenko väärin, ehkä en ollut katsomassa tätä kohtaa ja näin vain lopputuloksen ja kuvittelen muun? Vai olisiko se rasvapannu voinut olla hellan uunissa?

Stadin Friidu kirjoitti...

Kyllä Roope Dessutom, padassa upporasvassa (öljy) sanon minäkin. Varsinainen asiani koskee omenaleivoksia, joihin olit ihastunut. Eräs ystäväni asui Töölössä, kuten minäkin, ja muisti hyvin Sipoonkirkkoa vastapäätä olevan Fazerin, joka siihen ilmestyi joskus 1960-luvulla. Herkkusi olivat todellakin Fazerin.